Comeback. Kotona harmaassa ja sateisessa Suomessa jälleen. Kumma kuitenkin, miten makealta kotimansikka silti maistuu, niin mukavaa kuin olikin nautiskella viikko lämmöstä ja auringosta. Matka oli ihana ja lastenkin kanssa jopa rattoisa, mitä nyt joskus olisi toivonut heihin stand by -toimintoa, tai edes mutea.

 

Viikko sitten siis lähdimme. Lauantaiaamuna, harvinaisen kirkkaasta kelistä. Nousimme matkaan kodin yläpuolella kaartaen, tosin ei kotitaloa ilmasta bongattu. Lento lähti tunnin myöhässä, joten normaalia lyhyemmästä lentoajasta huolimatta istuttiin koneessa kuusi ja puoli tuntia. Tytöt jaksoivat yllättävän hyvin, mitä nyt välillä kyllästyminenkin iski. Tytöt leikkivät leluillaan, lukivat akkareitaan ja välillä pelattiin UNOa. Ja sitä lajia sitten pelattiinkin koko viikko, joka päivä, moneen kertaan. Huh!

 

Perillä odotti kuuma ja aurinkoinen sää sekä aivan upeat näköalat äitini terassilta – ja kaikkialta muualtakin. Ensimmäiset pari päivää olivat vuodenaikaan nähden jopa harvinaisen kuumat, kun varjolämpötila kipusi sinne 36 asteen kieppeille! Minua se ei haitannut, nautin lämmöstä täysin siemauksin, mutta etenkin esikoinen ahdistui kuumuudesta ja sai päänsäryn, mikä siis hänelle hyvin tyypillistä kuumalla.

 

 

 

Koska allasalue oli niin loistava, ei paljon menty tuon piskuisen paikan rannalle. Se oli täysin suojaamaton ja Atlantin virtaukset pääsivät lyömään rantaan täydellä voimalla. Yhtenä aamupäivänä kävin siellä tyttöjen kanssa ihmettelemässä ja aaltoja kokeilemassa – veivät melkein tosikoiselta jalat alta ihan siinä rannassa. Ei siis oikein lasten uimapaikka. Käveltiin vielä vähän kauemmas tyrskyjä katsomaan, komeina kuohuivat kivikkoon.

 

 

 

Kolmena iltana käytiin Puerto Ricossa muutaman kilometrin päässä kyläpahastamme. Tehtiin siellä pieniä ostoksia, kuten pyyhkeitä, koruja, huiveja, sandaaleita, hameita – you know, girl stuff. Ja syötiin. Ja tyttäreni melkein tulivat syödyiksi itsekin 😉 Eräässä ravintolassa tarjoilijat ihastuivat meihin siinä määrin, että suukottivat tyttöjen posket moneen kertaan ja kun lähdettiin, kättelivät ja halasivat meidät ja kaappasipa yksi heistä blondin pikkuisen tosikoiseni oikein syliin rutistettavaksi. Ja voi sitä flirttailun määrää…

 

Yhtenä iltana käytiin Arguineguinessa. Se olikin paljon hiljaisempi paikka kuin Puerto Rico, mutta siellä oli Vodafone-kaupan (mutsin piti saada espanjalainen kännynsä toimimaan) lisäksi toinenkin meitä kiinnostava paikka: Sushi-ravintola. Syötettiin tyttärille ensin pizzaa ja ostettiin heille sitten karkkipussit – siellä on skandinaavisia karkkeja kaikkialla – ja mentiin itse nautiskelemaan sushista. Yummy!! Esikoinenkin sai sashimi-lautasen eteensä, kun alkoi hänen niin tehdä mieli sitä lohta siellä (muttei pidä riisistä).

 

Perjantaina oli Moganissa markkinat, joihin suuntasimme heti aamusta etsimään sitä korukauppiasta (jonka perään tosikoinen kyseli päivittäin), mutta ei löytynyt juuri sitä kauppiasta. Nilkkakorut tytöt sieltä kuitenkin saivat, joskin tosikoisen nilkasta se jo putosi jonnekin matkalla takaisin hotelliin, neiti kun kiipeili ja touhusi kaikkialla matkan varrella. Harmillista, muttei onneksi kovinkaan vakavaa 😉

 

Viimeinen uima-allassessiomme perjantaina Moganista palattuamme oli melko pilvinen. Lämpöä oli enää jotain 24 astetta (taksista bongattua) ja pieni vilponen tuuli puhalteli. Kyllä siellä silti tarkeni, mutta altaaseen ei minun tehnyt mieli samalla tavalla kuin aiempina päivinä vaan istuskelin altaan reunalla tosikoisen uima- ja sukellusharjoituksia monitoroiden.

 

Ja tulin itsekin monitoroiduksi: ei meinannut eräs mies pystyä aurinkoa ottamaan minun katselemiseltani… Niin oli silmät minuun liimautuneet, että lopulta päätin antaa vähän oikeaa katsottavaa ja hypin pää edellä altaaseen, gracefully as always, ja nousin tietenkin miehen puolelta allasta ylös. Just for the fun of it 😀 Mutta oikeesti, isäni ikäinen mies, jotenkin grous kuitenkin…

 

Lauantaina koitti lähdön päivä. Tytöillä oli jo kova ikävä kotia ja ennen kaikkea isiä, lentokoneessa jo lopulta itkua tuhersivat ikävästä. Minä olisin voinut siellä olla toki vielä toisenkin viikon, ehkä kolmannenkin, herätä joka päivä auringon kanssa yhtaikaa, istua aamukahvilla terassilla ihaillen auringon kipuamista esiin vastapäisen vuoren takaa. Nauttia lämmöstä ja auringosta päivät. Mutta arki odotti, joten lähdettävä oli. Ja kotiin päästiin, vaikkei pieniltä kommelluksilta matkalla aivan vältyttykään.

 

 

 

Check-inistä ensin läpi, liput kouraan. Vähän ennen kuin piti koneeseen nousta, aloin ihmetellä, eikö meillä ollut paikkoja merkitty minnekään! Olihan ne, muttei niissä lipuissa, mitä tuijotin, vaan siinä toisella puolella, Iberian "kotelon" toisella puolen… Koneessa kapteeni kertoi, että espanjalaisten virkailijoiden sähläyksen vuoksi olimmekin kaikki väärässä koneessa! Onneksi matkalaukut olivat samassa väärässä koneessa ja sekä oikea että väärä kone matkalla samaan määränpäähän Helsinkiin, joten nou hätä. Ja sitten vielä Euroopan yllä puhalsivat sellaiset vastatuulet, että koneemme kiersi ne Irlannin kautta, joten lentomatka kesti kuusi ja puoli tuntia.

 

Kotiin kuitenkin päästiin, tyttäret pääsivät isin syliin ja täällä sitä taas ollaan, harmaassa Suomen arjessa. Matkasta muistona vähän vaatetta, koruja, paljon valokuvia, vähän aikaa hyvin ruskea iho sekä tietenkin kaikki ne muistot tuolla pään kiintolevyllä. [Kisses, mom!]