Kyyneleisin silmin ajattelen jokaista, joka joutui osalliseksi Jokelan koulun tragediaan. Jokaista uhria, jokaista omaista, jokaista paikalla ollutta. Jopa itse tekijää. Mikä ajaa ihmisen vihaan, joka johtaa tuollaiseen? Mikä on mennyt vikaan hänen elämässään, kun ei pystynyt kunnioittamaan elämää vaan piti inhimillisyyttäkin yliarvostettuna? En osaa kuin surra häntä ja hänen omaisiaan, hekin ovat uhreja.
Kyyneleisin silmin eilen kuuntelin radiosta ensin poliisin ja sitten hallituksen tiedotustilaisuutta, oma sattumalta samaan ajankohtaan tullut mielenmyllerrys tunnemaailmaa lisää kouhuttaen. Tanssitunnille illalla matkasin, vaikka tuntui, että miten voin vain mennä harrastamaan, vaikka tällaista on tapahtunut? Siellä oli paljon normaalia tyhjempää. Oli varmaankin moni kotiin jäänytkin.
Kyyneleisin silmin kerroin tapahtuneesta tänä aamuna esikoiselleni. Vain nelivuotias tosikoinen halutaan tältä säästää, joten kun mies lähti viemään häntä hoitoon, kerroin esikoiselle tapahtuneesta ennen kuin vein hänet kouluun. Koulussa asiaa käsitellään kuitenkin varmasti, halusimme tyttären kuulevan asian meiltä – tai konkreettisesti kävi niin että minulta – turvallisesti, vanhemmiltaan. Kerroin tapahtuneesta sen kauheutta hehkuttamatta, faktat ja sen, että tällainen on hirveän surullista ja että tänään suruliputetaan tämän vuoksi.
"Tosi järkyttävää" oli tyttäreni ensikommentti. Aivan. Niin on.
Kerroin tyttärelle, ettei tällaista tapahdu kouluissa jatkuvasti ja että ampujalla ei ollut kaikki hyvin mielessään. Tytär kysyi, miksei poikaa ollut autettu. Se onkin hyvä kysymys! Vastasin, ettei sitä kukaan tiennyt, ettei kaikki ollut hyvin eikä poika itse ollut osannut pyytää apua. Itsekseni kuitenkin pohdin, olisiko merkit sittenkin voitu nähdä. Jälkiviisaus on parasta viisautta ja nythän on kerrottu pojan outouksista. Miksei kukaan osannut nähdä merkkejä niissä? Miksi niille vain naureskeltiin?
Tytär kysyi, ampuiko poika luokan opettajan. Vastasin että ei, mutta koulun rehtori kuoli. Tytär pohti, että jos hän olisi ollut siellä, olisi ottanut reppunsa (ihan ihana tunnollinen ekaluokkalainen!) ja kontannut ulos luokasta ja koulusta ja lähtenyt pakoon. Sanoin, että moni sieltä pakoon lähtikin, jolloin tytär totesi: "Mutta kaikki ei sitten ehtineet." Niin.
Sanoin, että heillä saatetaan koulussa pitää pieni hiljainen hetki päivän aikana ja kerroin mitä se tarkoittaa. Jolloin tytär äityi kertomaan, miten opettaja hiljentää heidän luokkansa, kun siellä liikaa melutaan. Ja sitten sanoi, ettei häntä tarvitse hakea koulusta. Ainakin tyttärelläni tuntuu olevan perusturvallisuus tallella yhä. Se on se ihmisen taipumus etäännyttää järkyttävä(kin) tapahtuma itsestä. "Ei niin voi minulle käydä." Toki asian myös melko asiallisesti käsittelin ja sanoin, ettei sitä kannata jäädä murehtimaan, ettei sellaista satu joka päivä.
Niin, elämä jatkuu tämänkin jälkeen. Koulu ja työ ja harrastukset. Normaali arki. Tänään on kuitenkin vaikea keskittyä, sillä ajatukset toki askartelevat tapahtuneessa. Varmaan myös tyttärelläni on uusi kysymystulva koulusta tullessaan. Sanoin, että itsekseen ei tarvitse mietiskellä, meiltä saa kysyä jos mieltä painaa. Johon tytär lisäsi: "ja opettajalta". Kyllä. Ne turvallisimmat aikuiset. Ja sitten tytär kysyi, miksi siitä edes piti kertoa. Niinpä. Miksi me halutaan kuulla kaikesta maailmassa tapahtuvasta pahasta?
Mutta kun vaan ajattelee. Se olisi voinut olla mikä koulu tahansa. Nyt se osui tuohon naapurikuntaan. Mutta opettajakaverini kertoi, että hänenkin koulussaan on poikia, jotka ihannoivat samankaltaisia asioita kuin tuo eilinen ampuja. Se olisi voinut olla mikä koulu tahansa. Se järkyttää omaa perusturvaa. Toivottavasti lapseni perusturvaa vähän vähemmän. Hänen ei kuulu vielä murehtia tuollaisia. Silti ei voi alkaa pelätä. Pelko lamaannuttaa toiminnan, eikä siitä ole mitään hyötyä.
Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Tyypillisesti herätään vasta kun jotain tapahtuu. Juuri nyt pitäisi viimeistään miettiä, mikä on nuorten mielenterveystilanne. Miten voidaan ennaltaehkäistä tällaisia. Miten voidaan paremmin havaita ongelmat ennen kuin ne paisuvat. Jokainen tykönään ja yhteiskunta kollektiivisesti, yhteisten palvelujen näkökulmasta. Jotain tästä täytyy oppia. Muuten on yhdeksän ihmistä kuollut täysin turhaan.
Ei sillä että mikään muuttaisi sitä, että sitä ei olisi pitänyt tapahtua. Että se oli itsessään mieletön ja täysin turha tapahtuma. Järkyttävä. Kuten tytär koulusta palattuaan jo ainakin viidennen kerran totesi. Pieni mieli yrittää jäsentää tapahtunutta, selittää tapahtunutta. Mutta miten hän voisikaan ymmärtää sitä? Eihän me isotkaan ymmärretä. Miksi? kaikuu tyhjänä ilmassa. Vielä pitkään.
System Failure for the Masses 