..mutta ei suinkaan hampaissa, vaan ihan tavaroilla täällä kotona. Katsotaanpa:

 

On syksyn ensimmäinen pakkasaamu. Mies etsii eteisessä kaulaliinaansa, joka ei vielä ole päässyt hattuhyllyyn, koska sitä ei ole vielä tänä syksynä aiemmin tarvittu. Etsii ja etsii, vaan ei löydä. Turhautuneena parkaisee: "Missä ihmeessä se kaulaliina on, Sanna, onko sulla hajua?" Minä olen ollut pukemassa tosikoista, jolla on aamuisin välillä vähän ongelmia saada vaatteet päälleen. Jätän tosikoisen ja huokaisten konttaan eteiseen, avaan lipaston alimman laatikon, sen jossa meillä kaulaliinoja säilytetään ja nostan sieltä miehelle kaulaliinansa. Ihan siinä päällimmäisenä se oli! Mistähän mies sitä oikein etsi?

 

Olen lähdössä viemään tosikoista hoitoon ja esikoista kouluun. On jo vähän kiire, kuten tavallista. Tarkistan, että esikoisella on kaikki tarvittava on mukana: reppu pakattuna, kännykkä, avaimet. Ei mutta, missä on nauha, jossa on kännykän kotelo ja avaimet? Edellisenä päivänä oli asuntonäyttö ja mies näemmä vielä minun jälkeeni siivosi esillä olleita tavaroita piiloon, niiden mukana esikoisen avaimet ja kännykkänauhan. Etsin ja haen. Mihinkähän väliaikaiseen sijaintiin hän ne tällä kertaa on laittanut? Joka kerta eri paikkaan… Viimein löytyi.

 

Olen jo kerran korjannut pöydältä lasten kirjat irtokansiinsa ja paikalleen. Mutta hetken kuluttua huomaan, että tytöt ovat kuunnelleet ja lukeneet kirjoja uudestaan, mutta koska on asuntonäyttö tulossa, pitää kirjat korjat pois uudestaan. Toinen kirja on pöydällä, toisesta vain kannet levällään. Kysyn tytöiltä, missä toinen kirja on ja saan vastaukseksi tyhjiä katseita ja "mistä mä voin tietää". Käsiäni levitellen huudahdan: "Mutta pitäähän sun tietää, kun kerran olet viimeksi sitä lukenut! Ei tavaroita voi vaan laskea käsistään siihen mihin ne sattuvat putoamaan ja unohtaa saman tien, mihin se jäi!!" Hetken kuluttua tytär saa ahaaelämyksen ja hakee kirjan huoneestaan.

 

Meillä on kaikille tavaroille paikat. Mutta vain minä tunnun tietävän sen. Lapset ja mies ovat aivan läpeensä toivottomia sen suhteen, että tavarat ja vaatteet todellakin jäävät niille sijoilleen, missä ne sattuvat heidän käsistään tippumaan. Eikä sen jälkeen mitään muistikuvaa siitä, missä tämä tippuminen sattui tapahtumaan. Ja sen jälkeen minun pitäisi tietää, missä kaikkien kaikki tavarat ovat. Huokaus.

 

Toisaalta. Olen elänyt tämän kanssa jo kauan. Mies aina sanoo asiasta motkottaessani, että tavarat ovat väliaikaisilla paikoilla. Eli ilmeisesti siirtymässä kohti oikeaa paikkaansa? Kenen toimesta? Jos odottaa, että mies tai lapset siirtävät tavarat omille paikoilleen, tulee väliaikaisista paikoista hyvin pian lopullisia paikkoja. Niinpä minä vien tavaroita paikoilleen. Ihan elämäntyökseni sitä teen. Aina kun huomaan tavaran olevan väärässä paikassa, vien sen paikoilleen. Se näet helpottaa nimenomaan omaa elämääni.

 

Ei minunkaan muistini ole niitä parhaita. Jos tavara jää väliaikaiseen sijoituspaikkaani, käy hyvin pian niin, että kun sen pitäisi löytyä, kuljen minäkin etsimässä sitä hokien: "Missä minä sen oikein näin?" Mutta jos vien sen paikalleen kun sen näen, tiedän ainakin missä se on, kun sitä seuraavan kerran kaivataan. Näes kun ei tuo perheeni muista sen paremmin sitä väliaikaista kuin oikeaakaan paikkaa. Ainakin siis itse tiedän, missä kaikkien kaikki tavarat ovat 😉 About sentilleen…

 

Välillä on raivostuttavaa olla se yleinen tavaroiden paikoilleen viejä. Kun tulen kotiin lenkiltä tai tanssitunnilta tai ihan mistä vaan, saan ensimmäiseksi kerätä lasten vaatteita ja leluja sieltä ja täältä ja tuolta. Ihan niinkun minusta ei olisi kiva vaan lysähtää kun tulen himaan! Mutta todistetusti, testattu on, ne tavarat eivät oikeasti liikahda mihinkään sijoiltaan, ellen minä niitä liikuta. Siis päiväkausiin. Päin vastoin, lisää tulee jatkuvasti.

 

Kaikkein raivostuttavinta on kuitenkin se, ettei tavaroita osata etsiä niiden oikeilta paikoilta vaan aina ollaan kysymässä minulta, missä se ja se mahtaa olla. Ja sitten kun annan millintarkat koordinaatit, ei tavara silti löydy. Mutta kun minä tulen katsomaan, kas siinähän se oli, juuri siinä, mistä käskin katsoa. Lapsetkin sen tietää, että kyllä äiti tietää. Esikoinen joskus etsi jotain tavaraansa nojatuolista tyynyjen alta ja kun iskä sanoi, että jos ei löydy, se ei sitten varmaan siellä ole. Tytär sanoi takaisin: "Kyllä on! Äiti sanoi, että on!"

 

Miehen suhteen olen jo menettänyt toivoni, mutta toisaalta saa myös enimmäkseen löytää tai olla löytämättä tavaroitaan. Iso mies, huolehtikoon itsestään. Paitsi joskus, jos tosiaan tiedän, missä etsitty tavara on. Mutta toivoisin, että edes tyttäreni oppisivat vähitellen huomaamaan, mihin tavarat käsistään laskevat ja mielellään oppisivat ihan suorastaan laskemaan niitä suoraan oikeille paikoilleen. Joookoo…