Jokaisella on suosikkinsa näyttelijöissä, ohjaajissa. Vaikka katsoisi paljon kaikkea eri tekijöiltä, on aina joitakuita, joiden työt nousevat muiden edelle. Ihan ensimmäinen suosikkini – luonnollisestikin, kun katsoo edellä mainittuja elokuvia – oli, ja on yhä, Julie Andrews. Ja Andrewsin tuotannosta ykkössuosikikseni ja ehkä yhdeksi kaikkien aikojen leffasuosikikseni muutenkin on vuosien saatossa noussut Victor/Victoria. Sen Le Jazz Hot saa joka kerta väreet kulkemaan selkääni pitkin.

Hääkarkuri lienee ensimmäinen kosketukseni Fred Astairen tuotantoon. Ja saman tien tuo hännystakkiin ja silinteriin melkein joka elokuvassa sonnustautunut loistava steppaaja teki vaikutuksen. Astairella on ollut monta hyvää vastanäyttelijää, vaikka useimmiten varmaan yhdistetäänkin Hääkarkurissäkin näytelleeseen Ginger Rogersiin. Astairen elokuvia olen kuitenkin loppujen lopuksi nähnyt melko vähän, sillä kun tutustuin Gene Kellyyn, ei enää ollut Kellyn voittanutta.

Vaikka Astaire on mahtavan taitava tanssija, on Kelly silti vertaansa vailla, jos minulta kysytään. Ei ole toista, joka tanssii joka solullaan, jonka jokainen lihas tottelee täydellisesti, jonka jokainen jänne tuntuu elävän joka liikkeessä mukana. Joka saa samanlaista intensiteettiä mukaan joka tanssirutiiniin, olipa se sitten lempeä ja rauhallinen kepeä tanssi tai hurja akrobatianumero, joissa Kelly on mestari.

Kellynkin rinnalla on elokuvissa nähty useita daameja, jokainen omalla tavallaan erityinen ja taitava. Mutta toisin kuin Astairen suhteen, jonka elokuvista en sinänsä ole tullut poimineeksi ketään naisnäyttelijöitä erikseen, on Kellyn vastanäyttelijöistä noussut esiin selkeät omat suosikkini: Astairenkin kanssa näytelleet Judie Garland ja Leslie Caron. Heidän elokuviaan olen bongaillut ilman edellämainittuja kavaljeerejakin. Parhaita ovat tietenkin ne, missä on jokin kombinaatio edellä mainituista.

Kyllä, aivan totta, tämä kaikki vie kauas viime vuosisadan puoliväliin ja allekin. Elokuvat itsessään juonellisesti varsin naiiveja, mutta se musiikki ja se tanssi on niin nautittavaa katsottavaa, että olen noita leffoja katsellut telkkarista sen minkä olen voinut – joskus kymmenisen vuotta sitten tuli joku koko kevään Kelly-sarja, joka viikko joku Kelly-leffa, ja se oli juhlaa se 🙂 Sittemmin olen vähän kerrassaan tilaillut niitä Amazonilta, välillä törmäten region-ongelmiin, välillä en.

Joskus samoihin aikoihin, kymmenisen vuotta sitten tuli telkusta (alunperin jostain 70-luvulta) myös kolmiosainen sarja That’s Entertainment, jossa Astaire, Kelly ja kumppanit muistelivat ja esittelivät MGM:n kulta-ajan helmiä – leffoja ja näyttelijöitä. Cyd Cherise, Lena Horn, Eleanor Powell, Mickey Rooney, Bobby Van, Bing Crosby, Frank Sinatra… Otin nuo silloin nauhalle, mutta laatu oli niin surkea, etten ole jaksanut katsoa uudestaan. Nyt tilasin sarjan dvd:nä Amazonilta ja olen ja katsonut kaksi ekaa osaa. Että se nostaa hyvän fiiliksen!

Vaikka olenkin jollain tapaa nimenomaan noiden vanhojen kepeiden musikaalien fani – suosikkeja mm. Singin’ in the Rain, Summerstock, An American in Paris, On the Town…), rakastan toki näitä uudempiakin musikaaleja, Broadway-spektaakkeleita, Andrew Lloyd Webber -musikaaleja. Les Miserables, Cats, Viulunsoittaja katolla, Evita, West Side Story, Oopperan kummitus, Moulin Rouge, Chicago… muutaman sekaisin mainitakseni. Noidenkin filmatisointeja minulla on tuolla hyllyssäni, tottakai!

Musikaalit ovat olleet yksi innoittajani tanssin maailmaan – tai no, se tärkein tietenkin 😀 Tunneilla, joilla käyn, on aina tehty tansseja musikaalimusiikkiin aina silloin tällöin – onhan opettajana vahvasti Suomen musikaalimaailmassa vaikuttava henkilö. Mutta riemastuin suuresti, kun siellä tänä syksynä aloitettiin ihan suorastaan musikaalitanssitunnit! Kaikki musiikki, kaikki sarjat tulevat erilaisista musikaaleista. Siis wow 🙂

Sitten tuli toinen juttu, jotain, mitä en myöskään voi oikein netissä alkaa selvittää, mutta jotain mikä säikäytti minut pahasti. Jotain mihin oli jo pakko sotkea virkavalta mukaan, saa nähdä mitä asiassa tapahtuu. Voi olla että kyse on vain miekkojen kalistelusta, mutta mistäs sitä tietää. Toivon mukaan homma kuolee vaan pois.

Nämä edellä mainitut yhteensä jättivät minut illalla sellaiseen vapisevaan olotilaan, että olin varma etten nukahda ollenkaan. Mutta taisipa olla juuri päinvastoin, asiat uuvuttivat minut niin, etten ole aikoihin nukahtanut niin nopeasti ja nukkunut niin sikeästi. Uniaika vaan loppui kesken, kuten aina. Heräsin aamulla väsyneenä, kärttyisenä ja vähän poissa tolaltani. Sillä tuohon päälle oli vielä testijännityskin.

Tosikoinen sotki aamulla itse rutiininsa heräämällä kelloonsa, jonka oli illalla asettanut soimaan (oikeaan aikaan!) Tosikoisen ilta- ja aamurutiinit ovat herkkiä kuin mitkä, pienikin poikkeama saa aikaan katastrofin – mikä ei ole ihan iisi juttu tässä meidän luontaisesti epämääräisessä elämässä, mutta arkiaamut ja -illat nyt yleensä menee samalla kaavalla. Luultavasti tämä rutiinipoikkeama aiheutti sen, että tosikoinen halusi aamupalaa – minkä jälkeen oli ihan sama, mitä teki, katastrofi oli jo syntynyt.

Jotenkin jonkinlaisella kunnialla siitä aamusta selvittiin kuitenkin. Minä taisin jäkättää cd-koteloista, jotka on aina tipotiessään – tosikoinen nimittäin etsi Mikan koteloa kesken aamukiireiden, koska halusi sen päiväkotiin mukaan. Mika lähti Anna Abreun kotelossa, jonka löysin sattumalta esikoisen pöydältä ja päiväkodissa vaihdettiin Anna omaan koteloonsa, Mika siihen Britneyn koteloon, jossa Anna oli edellisenä päivänä matkustanut päiväkotiin. *eyeroll*

Taisin minä aamulla rähistä tosikoiselle sukistakin. Kun ei taas löytynyt kaapista parin paria, muttei puhtaista pyykeistäkään (joita ei taas kukaan ole ehtinyt viikkailla kaappiin… minä olen normaalisti poissa kotoa kaksi iltaa viikossa, miksi siis tuntuu siltä kuin en olisi kotona koskaan? aina on yhtä paljon kotitöitä rästissä). Niin, sukat, missä siis ovat kaikki tosikoisen sukat? Poimin niitä aamulla puoli tusinaa kappaletta ympäri neidin lattiaa, parittomia nekin enimmäkseen.

Kotoa lähtiessä nappasin eteisestä roskapussin, jonka olin juuri ottanut keittiön roksiksesta – ja se vuoti, yök. Työmatkalla Korporaatio pisti eetteriin Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond, joka ei ole kyllä musiikkia tältä planeetalta ollenkaan, vaan sellaista galaktista ääntä. Yleisesti ottaen Pink Floyd uppoaa kyllä, mutta nyt meinasin nukahtaa rattiin.

Ja se testi, noh, oli ja meni, olisihan se voinut mennä paremminkin. Mutta hassua oli taas miettiä, mihin työelämässäni olenkaan tullut, teologi bittien maailmassa.

Duunista lähdin kauppaan ostamaan niitä sunnuntain synttäritarpeita. Ostin puol Prismaa tyhjäksi, olisin kai tyhjentänyt loputkin, mutta joku oli ehtinyt edelleni ja hyllystä uupui ainakin kaipaamani kissanhiekka, ja jotain muutakin, minkä korvasin jollain vastikkeella. Taistelin kyyneleitä vastaan korttihyllyllä, ja kaikkiaan vietin kaupassa liki kaksi tuntia ja pakkasin autoon lopulta kuusi kassillista ruokaa ja erinäisiä päivittäistarvikkeita kuten hammasharjoja ja -tahnoja ja sen sellaista.

Kotimatkalla en muistanut hakea liljaa kukkakaupasta, oli nälkä, lounaskin oli jäänyt väliin. Haukkasin kotona pikaisesti jotain ja starttasin auton jälleen. S-Marketissakaan ei ollut oikeaa hiekkaa, pullonpalautuslappukin jäi jonojen vuoksi lompakkooni. Ja kylän ainoat kukkakaupat olivat tietty jo kiinni. Hain tosikoisen kaveriltaan, ja samalla tuuletettiin ystäväni (kaverin äidin) kanssa vähän tuntojamme. Ja siitä Cittarin kautta himaan. Kissanhiekkapussi plakkarissa. Kukan osto jäi huomiseen.

Nyt laitan ylikuormittuneen prosessorini sleep-tilaan ja kömmin sinne peiton alle, minne olisin halunnut painua jo päivällä.

Tuli ostettua liput itselle ja kaverille Pink Noise (by Fork) musikaaliin Svenskanille lokakuulle. Näin siitä pätkän ja haastatteluja tuossa joku kerta duunin taukotilassa aamukahvia hakiessani ja totesin, että tuo pitää nähdä. Sen siis näen. Tälle syksylle onkin kulttuuria sun muuta tulossa muutenkin vähän normaalia enemmän, ainakin osalle perheestä, sillä jouluun mennessä lapset pääsevät sekä oopperaan (Pähkinänsärkijä) että teatteriin (Maija Poppanen) kertaaalleen, ja koko perheen voimin mennään katsomaan Walking With Dinosaurs.