Lapset menivät tänään isoäidilleni yöksi, mutta ennen kuin jätin heidät sinne, ajattelin heittää heidän kanssaan sellaisen kolmen kilsan hiihtolenkin isoäidin "takapihalla" Talissa. Alku ihan hyvä, mentiin pitkin Talin golf-kenttää, ihan tuttu juttu. Kysäisin yhdeltä vastaantulijalta, kiertääkö kyseinen latu lenkin vai pitääkö jossain kohti kääntyä takaisin. Juu, kiertää, vähän reilu kolme kilometriä, vastasi mies minulle. Mutta unohti kertoa, että se kiertolatu erkanee suoraan menevästä ladusta. Joten me tytöt hiihdettiin vaan suoraan.

Jossain vaiheessa mietin, että aika pitkälle on jo tultu, mutta sitten latu näytti kääntyvän takaisin kohti Talia. Kääntyi se vielä poispäinkin, mutta sitten taas takaisin. Mutkitteli sinne kukkulalle, joka näkyy Turun motarilta ja näytti sieltäkin taas laskevan kohti Talia, joten tuumin, että kohtahan sitä ollaan taas isoäidin luona. Ja niin tosiaan, siellähän ne Talin talot jo näkyivätkin. Eivät vaan yhtään näyttäneet Talilta 😮 Ei hitsi, mikä Majurinkatu? Sehän on Perkkaalla!

Varmemman vakuudeksi kaivoin tällä kertaa sen kännykkäni, Google Mapsin ja käynnistin GPS:n. Juu-u, Perkkaallapa hyvinkin. Ja lyhin tien suksin samaa tietä kuin oltiin tultu, parin tunnin hiihtomatka. Olisin toki sen itse hiihtänyt (tosin varpaat ja sormet olivat jo jäässä), mutta säälin lapsia – ja sitä paitsi minulla oli kellonajallinen meno, aika oli kortilla. En löytänyt kännystä lähitaksin numeroa, joten soitin numerotiedusteluun (jo toisen kerran tänään, ekan kerran tarvitsin autohuollon numeron), yhdistivät Espoon Ulaan ja saatiin taksi.

Eihän minulla tietenkään mitään lompakkoa mukana ollut, mutta kiltti taksisetä vei meidät Munkkivuoreen ja purki sukset autosta sillä välin kun minä juoksin hakemaan lompsaani isoäidiltä. Ja tytöt latoivat sukset Hondaani sillä välin kun höyläsin pari kymppiä pankkikortillani taksimaksua. Hiihtäminenkö ilmainen laji, kunhan vaan on välineet? No, pääasia että päästiin taas isoäidin luo ja ruokapöytään. Kylläpä ape maistuikin hiihtolenkin jälkeen!

Jätin tytöt isoäidin tykö vaahtokylpemään ja lähdin itse matkoihini. Oli suunnitelma, tosin vähän kysymysmerkillä, mutta odotellessani tietoa ystävältäni ajattelin jo valmiiksi laittaa autoni parkkiin. Parkkeeraus jäi kuitenkin vähän kesken kun ystävä soitti ja suunnitelmat muuttuivat. Ei siinä mitään, ainoa mikä jäi harmittamaan, oli etten päässyt näyttämään lumessa parkkeeraamistaitojani loppuun saakka niille parille viiskymppiselle herralle, jotka mielenkiinnolla seurasivat parkkeeraamistani lumimössöiseen ylämäkeen.

Kurvasinkin siis tyylikkäästi parkkipaikasta ulos ja ajelin himaan sen verran että heitin suksilastin varastoon, ja lähdin ajamaan kohti kyläpaikkaa vähän tuntemattomammalla terrainilla. Olin printannut itselleni kartan aamulla Google Mapsista (sillä en luota kännyni navigointiin), mutta kohdistanut sen väärin, sillä olin luullut lähestyväni paikkaa eri suunnasta. Joten en paikantanutkaan itseäni siltä kartalta vaan jouduin sittenkin turvautumaan kändeen. Joka sinnikkäästi vaan kertoi minun olevan yhä Perkkaalla. Kunnes kertoi, ettei löytänyt satelliitteja lumisateen tai lähinnä sen pilvipeitteen läpi.

Ei siinä mitään, ajoin parkkipaikalle hetkeksi ja syötin kännyyn lähimmän kadunnimen ja kohteeni ja sain ajo-ohjeet kännyyn ihan ilman GPS:ää. Niinhän sitä ennenkin olen käyttänyt. Melkein perillä soittelin ystävälle, mikä hänen sijaintinsa oli, yhdessä kun oltiin menossa kyläilemään, ja hän kertoi seisahtuneensa ST1:n pihaan ihmettelemään sijaintiaan ja päämäärää – eipä hänelläkään kände suostunut oikein pysymään yhteydessä satelliitteihin. Yritin löytää hänet, jotta olisi voitu mennä yhtä matkaa, mutten meinannut millään löytää ST1:stä tai sitä katsastusasemaa joka kuulemma oli lähellä.

Ei siinäkään mitään, soitin 02:seen jo kolmannen kerran saman päivän aikana ja aloin tuntea olevani keskellä jotain fonectan mainosta kysyessäni autokatsastuksen sijaintia ja reittiohjetta sinne, ts. karttalinkkiä kännykkään. Se melkein helpottikin löytämistä, muttei ihan, sillä ajoin väärään suuntaan oikeaa tietä, enkä ajaessa ehtinyt ihmetellä karttaa kummoisesti. Käännyin kuitenkin ympäri, ystävänkin navigaattori toimi taas, minunkin oli tarkoitus siis suunnistaa vaan samaa tietä takaisin määränpäähän. Kunnes bongasin sen ST1:n. Lumisade oli sotkenut lopulta minutkin, enkä paikantanutkaan maamerkkejä. Satelliiteista puhumattkaan 😉

Löysin ystäväni ja parin uukkarin jälkeen löydettiin perille kyläänkin. Ja muutama tunti myöhemmin sieltä myös pois. Täytyy sanoa, että jos on vaikea suunnistaa vieraissa paikoissa normaalistikin, tuplasti vaikeampaa se on kun maailma on tasaisen valkoinen, ja triplasti vaikeampaa, kun sitä lunta tupruttaa ympärillä lisää. En ole eläissäni eksynyt niin monta kertaa kuin tänä talvena! Tai no, enhän minä eksynyt ole, en vain aina ole tiennyt missä olen 😉 Siinä on vissi ero 😀 Ja aina olen päässyt lopulta perille. Vaikka sitten Fonectan ja taksin avulla jos ei GoogleMaps ole riittänyt.

Silti, kaikkea pitää kokeilla, joten kun ystävä pyysi mukaan palloa lyömään, lähdin. Kevyen jännityksen tuntein tartuin hallilla ystävän ojentamaan putteriin ensin ja vaikka tiesin toki, mitä putterilla tehdään, pyysin ensin näyttämään mallia. Ihan vaan jotten tee mitään tyhmästi 😉 Ja kun ystävä jätti minut kaksin mailan kanssa, poistuen itse löymään palloja lyöntipaikalta, mittailin hetken mailaa, sitten palloa, sitten reikää ja pallon etäisyyttä siihen, ja aloin puttailla. Pallon toisensa perään sisään. Minä ja pallot ollaan aina oltu kavereita.

Puttaamisessa oli jotain tutun tuntuista. Onhan sitä tullut pelattua kuitenkin minigolfia jonkinkin verran, reikäänhän se pallo siinäkin pitää saada ja välineenä on maila. Ja kamalan paljon puttausta kovempaa lyöntiä ei minigolfissa voi harrastaa, eikä kai niillä mailoilla kovin pitkälle sitä palloa saakaan. Ei ainakaan niin pitkälle kuin niillä erinäköisillä raudoilla sun muilla oikeilla golf-mailoilla. Ehkä vielä joskus opin mitä ne kaikki oikein ovat ja mihin mikin on tarkoitettu.

Rauta seiskan ystävä poimi minulle bägistään, kun ilmoitti, että oli minun vuoroni lyödä palloa ihan tosissani. Näytti oikean otteen mailasta ja miten sillä olisi sitä palloa tarkoitus lyödä. Asetuin lyöntipaikalle, asetin pallon johonkin siihen eteeni, tutkailin mailaa, tutkailin palloa, tutkailin mailan suhdetta palloon ja minun suhdettani mailaan. Heilautin vähän mailaa, kuivaharjoituksena. Heilautin toisen kerran. Asetin mailan takaisin pallon taakse, mittailin ja ihmettelin. Tuumailin omaa asentoani ja mailan liikerataa. Heilautin mailaa ja se tömssähti palloon, joka ploksahti vähän matkan päähän.

Asetin uuden pallon ja toistin samat mittailut ja tuumailut. Maila tuntui oudolta, jatkeena liian pitkältä hallittavaksi. Asento tuntui kummalliselta. Mutta jatkoin tutkimuksiani, ystäväni vilkuillessa – tai avoimesti katsellessa, en tiedä, keskityin mailaan ja palloon ja omiin liikeratoihini – puttausalueelta. Aivot prosessoivat silmien ja kropan liikkeiden tuottamaa dataa, jotenkin matemaattisesti, vaikkei mitään numeerisia arvoja tajuntaani asti virrannutkaan. Lopulta heilautin mailaa uudestaan ja pallo lensi vähän ensimmäistä yritystä paremmin.

Uutta palloa kehiin, uudestaan ja uudestaan. Lyönti lyönniltä homma tuntui vähemmän oudolta ja kropan liikkeet luonnollisemmilta. Pallo toisensa perään sanoi plok! ja viuhahti johonkin kohti harjoitushallin peräseinää. Toiset löynnit osui paremmin ja pallo sanoi plok! mailan osuessa siihen ja sinkosi kivasti kauas. Toiset löynnit eivät menneet ihan niin hyvin. Mutta puolen tusinaa lyöntiä meni niinkin kivasti, että pallo löysi tiensä hallin peräseinään saakka.

Keskivartalo tiukkana, polvet vähän koukussa, liike lähtee kropasta ei raajoista. Eihän se pallon lyöminen tanssia ole, mutta kyllä vaan siihen pätee ihan samat säännöt kropan hallinnasta. Pallo lentää lantioliikkeellä, ei käsivarsien voimalla, vaikka tokihan se käsilihaksissakin tuntui. Ja tuntuu, tosin yllättävän vähän vielä (tein kenties jotain siis oikein?), huomisesta ei kukaan tiedä vielä, missä tuntuu ja kuinka paljon.

Marcon tanssiopit sovellettuna golf-pallon lyömiseen toimi. Ainakin ajoittain 😉 Kun keskittyi. Pallo lensi muutaman kerran sentään nätisti sinne takaseinään asti, nelisenkymmentä metriä. Ihan kivasti, ottaen huomioon, etten ollut koskaan ennen edes koskenut golf-mailaan. Mutta pallot ja minä ollaan aina oltu kavereita, olen suht helposti ollut suht hyvä pallopelissä kuin pallopelissä, olkoon se sitten pesistä, fudista, lentistä, bilistä, pingistä, sulista, korista… Pallot on kivoja.

Golf-pallon lyöminen oli kivaa 🙂 Ei se tähän jää.

Hogasin muuten juuri, että minähän leikin golf-palloilla ja tiillä (ja mailoilla?) puoli lapsuuttani sillä isoisänihän golfasi ja ainakin palloja ja tiitä löytyi minun leikkeihini asti, ja jollain niitä muistan huiskineeni isovanhempieni pihamaalla. Ehken kuitenkaan niillä oikeilla mailoilla 😉

Aamun valkeneminen on tällaisena über-lumisena pakkashelmikuun päivänä kirjaimellista valkenemista. Maailma muuttuu pimeästä hämärän kautta kalpean valkoiseksi. Jos aurinko pääsee pilvipeitteen läpi yhtään lähettämään säteitään, saattaa taivaanrannassa näkyä haalean vaaleanpunaista hohdetta, kuten tänä aamuna. Taivas oli pilviharsossaan valkoinen, mutta itäisellä taivaanrannalla huurteisten puiden takana hailakka pinkki. Omalla tavallaan niin kaunis, että toivoin jälleen, että oli ollut kamera ja mahdollisuus pysähtyä kuvaamaan. Ei sillä että kamera sävyjä olisi kuitenkaan oikein tallentanut…

Jollain tapaa tuo kalpea valkoisuus on vähän aavemaista. Kun maa on valkoinen, puut on valkoiset ja taivas on valkoinen. Väritön maailma, jossa näkyy vain kalpean eri sävyjä kaikkialla. Jossain kohti mukana vähän harmaata, toisessa kohdin vähän vaaleanpunaista, jostain paistaa hintsusti läpi vähän sinistä. Kuin akvarellimaalaus, jonka värit on peitetty kerroksella kalkkimaalia. Alta näkyy aavistus maalauksen oikeista väreistä, muutoin kaikki on vain valkoista, hahmoja muodostavia siellä täällä näkyviä mustia ääriviivoja lukuunottamatta.

Valkoinen ja kalpean eri sävyt ovat kuitenkin sentään valoa toisin kuin musta ja sen eri sävyt. Ja jos pilvipeite sattuun joskus rakoilemaan, näyttäytyy aurinkokin ihanasti jo vähän lämmittävänä, ainakin jos sitä katsoo ikkunan läpi 😉 Vähän se sulattaa katoilta lunta, muodostaen huikeita ja huikean vaarallisia jääpuikkoja kattojen reunoille. 

Kyllä se kevät vielä tulee ja kalpeus väistyy taas niin ihmisten poskilta kuin ympäröivästä maailmastakin! Valo tekee ihmiselle kummia, ja aurinko vielä kummempia 🙂

Tarunhohtoa. Valoja ja värejä. Komeita ratsuja, jotka ovat kuin yhtä ratsastajiensa kanssa. Upeita hevosia, jotka tietävät täsmälleen, mitä tehdä yleisön edessä ilman ratsastajaakin. Tanssijoita, akrobatiaa, rakkaustarina. Se on Apassionata. Hieno kuin mikä. Kyllä hevoset vaan on uljaita otuksia!

 

 

Tyttäriä on kiva viedä kaikenlaisiin paikkoihin. Taidan olla itse jonkinlainen elämysten etsijä, siksi tarjoilen niitä mielelläni myös lapsilleni. Tähän viikonloppuun on mahtunut tänään varsin hauska Risto Räppääjä -elokuva jonka päätteeksi Finnkino jakeli Brunbergin pusuja ystävänpäivän kunniaksi, ja eilen illalla tuo Apassionata Hartwall Areenalla. Tänä aamuna piti mennä päiväkodin pihalle laskiaisriehaan, mutta ammun kahtakymmentä lähentelevät pakkaslukemat saivat jäämään kotiin.

 

Apassionata oli todella upea! Sen tarina on todella puhtaasti kehystarina, sillä sitä ei oikeastaan viety sanallisesti eteenpäin kuin shown alussa ja väliajan jälkeisen osan aluksi. Aika hämäräksi sinänsä jäikin, mitä kaikkea eri kohtaukset kuvastivat. Intensiteetillään, valojen, värien, musiikin ja videotaulun maisemien vaihdosten,  avulla ne viestittivät tunnelmia. Ja olivat sellaisinaankin upeaa katsottavaa.

 

Kehystarina oli vuorilla asuvien pojan ja tytön ystävyys, idyllinen maalaisympäristö, josta he joutuivat lähtemään pois jonkin hyökkäyksen tai vastaavan vuoksi. Lapset kasvoivat aikuisiksi rakastuivat, joutuivat erilleen, mutta palasivat yhteen ja juurilleen vuoristoon. Mukana oli uljaita ratsukoita, vikellystä villein miesvoimin, hevoskuiskaajaa, akrobaattista seisten rastastusta kolmea hevosparia ohjastaen, villeinä teutaroivia varsoja ja pari sööttiä aasia.

 

Tarina alkoi vuoristomaisemissa vapaina juoksentelevien hevosten ja hetken päästä varsojen omalla showlla, ilman ratsastajia. Niitä seurasi erilaiset ratsukot koreografioineen ja erilaisine askelluksineen: milloin marssivat kuin saksalaiset sotilaat, milloin tanssivat musiikin tahtiin. Hevoset nousivat takajaloilleen ja kävelivät tai jopa hypähtelivät kahdella jalalla, ratsastaja selässä tai ilman. Komeaa katsottavaa oli se maantierosvoilta näyttävä akrobaattiryhmä, jonka ratsastajat olivat pääsääntöisesti kaikkea muuta kuin ratsailla hevostensa selässä. Ja se ranskalainen kaveri, joka ohjasti kolmea hevosparia, seisten yhden parin päällä, ja hyppäsi koko setillä esteitä.

Hevosten lisäksi showssa oli mukana tanssijoita muutamassa tanssikohtauksessa sekä pari live-laulua. Toinen niistä kuulemma otti esikoista korviin – no, olihan se melkoisen korkealta ja kovaa laulettu. Oli myös sen verran akrobatiaa ilmassa ilman hevosta, että mukana oli nainen, joka keikkui ja temppuili yhden kohtauksen verran naruilla, tai mitä lakanoita ne on. Ratsukot ratsastivat samalla naisen alapuolella kuvioitaan ja läpi portista jonka nuorat muodostivat.

 

 

 

Hevoset ovat uljaita eläimiä ja oli komeaa katso sitä, miten ne olivat kuin yhtä ratsastajiensa kanssa. Miten hienoa olisi osata hallita hevosta sillä tavoin! Tai osata jutella hevosten kanssa niinkuin hevoskuiskaaja, joka sai viisi hevosta yhtaikaa tekemään täsmälleen mitä halusi, pelkillä sanoilla ja eleillä. Mutta jotain suunnattoman herttaista ja hellyyttävää oli niissä aaseissa, jotka niitä käsitelleen miehen kanssa olivat shown comic relief. Ja niin taitavia nekin tekemään mitä mies halusi.

 

 

Parituntinen show + väliaika jaksoi pitää mielenkiinnon yllä kyllä! Tosikoinen alkoi vähän väsähtää tosin loppumetreillä, mutta kello alkoikin olla silloin jo ohi normaalin nukkumaanmenoajan. Ja sitten tietenkin murjotettiin lähtiessä, kun en suostunut ostamaan pehmohevosta. Ihan kuin ei meillä olisi pehmoja! "Muttei tollasta heppaa!" Juuei, eikä ole vieläkään. Esikoinen ei meteliä nostanut vaan halusi julisteen ja sai sen. Tosikoinen lopulta tyytyi kirjaan, josta pitäisikin lukaista tarinaa vähän paremmin vielä. Mutta kotimatkalla kuului syytös: "Äiti, mä tiedän mikset sä ostanut muuta. Sä aloit katsoa hintoja!" Jep, ihan niin.

Facebookissahan tämäkin juttu tietenkin kiertää, tämä hae nimesi urbandictionary.comista ja kirjoita statuksesi kommenttiin, mitä siitä sanotaan. En ole jaksanut vaivautua katsomaan aiemmin, enkä toisaalta harrasta näitä status-meemejä muutenkaan. Mutta systeri laittoi tämän blogiinsa, inspiroiden minutkin tsekkaamaan omani. Ja kyllähän se tavaallaan kannatti 😀

"a beautiful name, and a short for Susanna wich is a greek version of a hebreian name that means "lily". there’s about 9600 persons named Sanna and 7900 of them use it as their first name. plus all the Susanna’s that call themselves for Sanna.

The name for the most awesome person ever. It is impossible to fit so much awesomeness into any other person. 

You think your as awesome as Sanna? Well you can’t be because Sanna is so amazingly awesome!

– ‘Hi. What’s your name?’

– ‘Sanna’

– ‘Oh my goodness that is the most awesome name I’ve ever heard in my LIFE!’ "