Jään yli Seurasaareen

MarilkaLeave a comment
Lisää UltraBrata otsikointiin. Enkä edes ole kuunnellut sitä aikapäiviin! Mutta näemmä on vaan biisejä, jotka putkahtelee päähän tietyissä tilanteissa jostain kaukaa. Esimerkiksi kun matkaa jään yli Seurasaareen. En tosin hiihtänyt sinne. Jäin tänään oikein miettimään, että ainoa muistikuvani taivaltamisesta Munkan jäillä on oikeasti se kerta, kun mentiin jään yli Seurasaareen, olin ehkä neljän? ja vedettiin kaverini kanssa äitiäni pulkassa sen minkä jaksettiin. Jotenkin voisin kuvitella, että olisin sinne joskus hiihtänytkin faijan kanssa, mutten muista yhtään. En edes sitä että Munkan ympäristön meri olisi ollut kunnolla jäässä enää koskaan sen jälkeen ennen kuin nyt 😀 Vaikka kai se on ollut.

Tänä viikonloppuna on paistanut ihana keväinen aurinko, houkutellen ulkoilemaan. Eilisen olin silti luuseri nyhjäten sisällä koko päivän koneella, lukien, telkkua katsellen. Laittaen vähän ruokaa ja jutellen ystävän kanssa. Ja vaahtokylvyssä makoillen. Tuolla Munkan kodissani on nimittäin kylpyamme ja eilen kun iltapäivästä viimein pääsin suihkuun asti, sain päähäni laskea itselleni vaahtokylvyn pitkästä aikaa. Viimeksi taisin nautiskella moisesta isoäidin tykönä vajaat kolme vuotta sitten. Vaahtokylpy oli rentouttava 🙂 Etenkin kun sen kruunasi lasillisella valkkaria.
Tänään ryhdistäydyin ja lähdin puolen päivän tienoilla ystävän kanssa kävelemään kohti Munkan rantaa, jäätä pitkin Kuusisaaren sillalle, tien yli ja jäätä pitkin Seurasaareen, sieltä jäätä pitkin takaisin Munkkaan, kartanon ohi Tammitielle, Härkähaan ja Paltsin poikki, takaisin Konnariin eikun Munkinpuistoon ja kotiin. Aurinko paistoi välillä pilvien lomasta tai pienen pilviharson takaa, välillä ihan suoraan. Se lämmittää jo aivan ihanasti! Kevät on täällä, kohta nuo lumimassat sulavat. Nyt jo jään pinnalla lumi oli paikoin loskaista auringon lämmön voimasta.
Ja tietenkin minulla oli kamera mukana. Aurinkolasit uupuivat, silmät vuotivat ja päällä oli liikaa vaatetta auringon ja ripeän kävelytahdin lämmittäessä. Mutta kävelylenkki oli mahtava. Kotona Munkassa, lapsuuden ja nuoruuden maisemissa, olkoonkin lumen vallassa. Kaunistahan siellä on talvellakin. Ja hurjan paljon ihmisiä liikkeellä! Tuo upea kevätsää oli houkutellut vissiin puoli Munkinseutua ulkoilemaan. Lapset laskivat mäkiä ja perheillä oli mukana eväitä ja lämmintä mehua. Jäälle oli tehty retkiluistelurata ja siinä luisteli niin isoja kuin pieniä ihmisiä ihan normiluistimillakin.
Sitä kaikkea touhua oli kiva katsella samalla kun pisteli menemään jäätä pitkin ystävän kanssa jutustellen ja välillä pysähtyen ottamaan kuvia maisemista. Hetken aikaa tämä jotenkin nyt niin omituinen elämäni tuntui jopa normaalilta, mukavalta. Oli hyvä olla. Ja mietin, että jos ensi lauantaina on hyvä sää, voisin tuoda tytöt luistelemaan siihen Munkan edustalle jäälle. Se olisi uusi kokemus itsellenikin, luistella meren jäällä. 
 
 
 
 

Vaan minä en ole kala

Marilka2 Comments
…eikä autoni ole vene.

Lunta on talven mittaan kertynyt liki metri. Sitä tuntuu olevan äärettömästi kaikkialla. Tiet on kaupunkialueella kaventuneet niukin naukin yhden auton mentäviksi perunapelloiksi, joiden varsille parkkeeraaminen on vähintään riskialtista ja vaatii joko lumilapion ja kärsivällisyyttä tai persuksiin ammutun narttukarhun raivoa. Minulla on tuota jälkimmäistä, lumilapio ja kärsivällisyyttä olisi tietty mielekästä hankkia. Mutta kärsivällisyyttä ei saa kaupasta.

Tänään jätin autoni tuohon tien varteen noin neljännen kerran, vai miten se nyt on. No, neljäs päivä kuitenkin kun auto on tuossa tien varressa. Ja kuinka ollakaan, kun tovi sitten menin käymään autolla hakeakseni sieltä pari cd-levyä ripattavaksi, sain huomata kuskin- eli tienpuoleisen sivupeilini roikkuvan elottomana auton kylkeä vasten. Suusta taisi päästä muutama painokelvoton sana. Otti päähän ihan lievästi! Ei niitä peilejä omakotitalon pihalla tarvitse ylös nostaa, joten enhän minä muistanut sellaista. Oppinen kerrasta…
No, koitin siinä hetken aikaa kokeilla, saisinko sen peilini takaisin jengoilleen, mutta eipä sitä paljon arvannut itse yrittää kun olisi mennyt rusikoimiseksi. Joten lompsin slush-loskan ja hiljalleen riitteistyvien vesilammikoiden läpi takaisin kotia kohti ja jälleen kerran päässäni alkoi soida Ultra Bra. "Jos kaupunki tulvisi vesireittejä pääsisi pakoon. Vaan minä en ole kala…" Yleensä se soi päässä rankkasateilla, mutta tuo kevään tullen uhkaava tulva on tällä kertaa triggeröinyt tuonn biisin soimaan pääni sisäisessä jukeboxissa.
Ihan oikeesti! Napajäätikön sulaminen jää helposti kakkoseksi kun nämä lumimassat sulaa ja täyttää Helsingin kadut. Saa melkein lähteä kalastussaapasostoksille. Ja joku voisi tässä parin viikon sisään keksiä laitteen, jolla auton renkaat saisi käännettyä ponttooneiksi auton alle. Minä ainakin ostaisin! Jos jäisi vielä pari ylimääräistä euroa sen jälkeen kun olen tuon peilini korjauttanut, dammit. Vielä perämoottori takaluukusta ja menoksi vaan pitkin virroiksi muuttuneita teitä.
Ellei sitten jää vaan kotiin, kunnes kaikki lumi on sulanut ja vesi valunut pohjavesivarantoihin. Jos ei työnantajalle kelpaa selitykseksi kotiin jäämisestä se ettei töihin pääse ilman venettä voi joko vedota autoalan lakkoon – kun autot on kuulemma lakossa, niin eihän niillä voi ajaa?! – tai anoa työnantajalta työsuhdevenettä. Luultavasti maailma näilläkin leveysasteilla on lumivapaa noin kesälomiin mennessä, joten nou hätä, silloin voi huristella taas kesäreissuille.
Himassa pluggasin ulkoisen dvd-soittimen pinkkiin miniläppäriini, cd-levyn sisään ja hain starttimenusta media playeriä ripatakseni trackit. Vaan löytyikös sitä? No ei! Pahuksen Win7 ultimateni ei sitten jostain syystä sisältänytkään playeriä! Savu ihan kevyesti korvistani leijaillen googlettelin wmp:n downloadin ja muutaman hudin jälkeen löysinkin sen lopulta. Mikkiksen sivut on niin näppärät. Latasin, asensin ja yritin uudestaan. Mutta kuinkas ollakaan, soitin ilmoitti, ettei voi ripata cd:n trackejä. Siis voi #¤&?%!!! Ja lisää juustopalloja suuhun.
Microsoftin oma helppi oli niinkin avulias kuin että "…lisätietoja virheestä ei ole saatavilla. Was this information helpful?" F*ck no! Google kauniiseen käteen ja apukin löytyi. Pari asetusmuutosta ja sillä. Tai sitten ei. Mukako vielä codec puuttuu? Latasin sellaisenkin, mutta ei se asentunut oikein. Sen sijaan Media Playerin sulkeminen ja uudelleen avaaminen auttoi viimein. Jepjep. 
Ja sitten on vielä vuorokausikin entisestään lyhentynyt vaikka sitä aikaa on nyt jo liian vähän. Hitsi!

At home in Helsinki

MarilkaLeave a comment
Jokainen joka minut tuntee, tietää kuinka ytimiäni myöten helsinkiläinen olen siitäkin huolimatta että olen viimeiset neljä ja puoli vuotta reilusti sanottuna viihtynyt landella Klaukkalassa. Siellä oli omalla tavallaan kivaa kyllä, lapsilla hyvä olla ja itselläkin paljon tilaa ympärillä. Mutta silti se aina tuntui lähinnä Helsingin etäpesäkkeeltä, kun kaikki muu elämä kodin ulkopuolelta oli Helsingissä.
Paitsi lapsilla. He ovat klaukkalalaistuneet ansiokkaasti. Heillä on siellä kaverinsa ja pieni elinpiirinsä – todellakin pieni verrattuna siihen, mikä oli vaikka oma elinpiirini esikoiseni ikäisenä! Lapsethan eivät edes pääse eroon viikkorahoistaan, kun ei heidän kulkureiteillään ole kaupan kauppaa 😉 Lapset asuvatkin vielä kevään ajan Klakessa, kuten minäkin joka toinen viikko. Sitten neljännen polven stadilaiset palaavat hekin synnyinseuduilleen, joskaan eivät tänne kaipaa kuten äitinsä.
Eilen toin tänne faijan asuntoon, joka siis nyt on minun väliakainen korteerini, ensimmäisen kuorman kamaa, tänään loput. Tänään matkalla totesin jättäneeni viimeisen viinipulloni Klaukkalaan, mutta punkkua teki mieli, joten ajoin vaihteeksi kilpaa kellon kanssa kohti Munkkivuorta ja Alkoa. Olin Alkossa klo 17:59 ja anelin päästä vielä hakemaan yhden vaivaisen viinipullon. En bongannut sieltä etsimääni tempranilloa, joten kiireesti nappasin yhden Santa Helenan cabernet sauvignonin ja päästin ystävällisen kassan ja vaksin lauantain viettoon.
Ostarilta on matkaa tänne kotiin puolisentoista kilometriä, mutten ollut vielä puolivälissäkään, kun huomasin unohtaneeni myös ostaa suodatinpapereita aiemmin kauppareissulla, vaikka kahvipaketin ostin kyllä. Tärkeää saada aamulla kahvia 😉 Ei sillä, olisihan tuota pikakahvia ja mikrokin. Kurvasin kuitenkin Professorinsillan yli Munccaan ja Perustien kautta luulin suuntaavani Ärkälle. Kyllä tuli kotoisa olo siinä kapealla Perustiellä huristaessani 🙂
Ärkälle asti en koskaan päässyt kuitenkaan sillä Alepa siinä matkan varrellahan oli auki! Vaikka kello oli jo yli kuuden. Ei siis muuta kuin auto parkkiin ja Alepaan. Ovesta tsekkasin, että se on auki joka päivä klo 23 saakka! Hyvä tieto 😉 Kun sitten hetkeä myöhemmin lähdin siitä ajamaan kohti Munkkivuoren kotiani, oli jotenkin huumaava olo, ihanaa olla ihmisten ilmoilla, missä kaupatkin ymmärtävät olla auki myöhään. Tuolla landella kun ei ole huoltsikatkaan kymppiä myöhempään avoinna.
Nyt on punaviinilasi edessä ja vähän juustopalloja kulhossa. Reissari-chevré toast syöty ja muutama tavara löytänyt paikkansa. Ensimmäisenä tietty viritetty nettiyhteys, telkku ja stereot 😉 Green Day – jonka konserttiin muutama päivä sitten ostin liput 🙂 – soi taustalla. Jotenkin on outo olo, mutta jotenkin niin mukava. Olen kotona. Monellakin tapaa. Viis siitä, että lähes kaikki tavarat on vielä sekaisin pitkin pientä asuntoa.

Uitettu vilukissa

Marilka2 Comments
Piti keksiä jotain kivaa lapsille hiihtolomalla, joten pakkasin likat ja laukut autoon ja ajoin Tampereelle Holiday Club kylpylään. Jänskä mesta, entiseen kutomoon, vai mikähän joku sellanen tää on ollut, rakennettu. Kylpylä ei ole loppujen lopuksi kovin kummoinen, pieni ja liukumäetön, mutta kelpasi lapsille. Hienompia olisi tietty ollut vähän lähempänä vaikka Flamingossa tai Aulangollakin. Mutta Flamingossa ja Aulangolla ei ole delfiinejä. Niitä on tarkoitus huomenna mennä Särkkään katsomaan.

Lapsillehan pelkkä hotelliyö on elämys, kun eivät ole vuosiin hotellissa olleet. Joskus varmaan nelisen vuotta sitten Eurooppa-tourneella. Kanarian majoitus ei ole hotelli, vaikka se onkin ollut huoneistohotelli joskus. Meillä on täällä kiva iso huone, jossa on jokaiselle vähintään metrinen sänky. Esikoinen asettui heti taloksi, puri laukustaan kirjat ja pehmot sänkynsä nurkkiin. Tosikoinen alkoi ensimmäiseksi pähkäillä, laittaako kylpylään bikinit vai simmarit. Ja sitten kumpikin kävi parvekkeella katselemassa maisemia Naistenlahdelle.
"Mennääks me jo sinne kylpylään? Eiks me tänne sitä varten tultu?" tuumi esikoinen kun oltiin oltu huoneessa ehkä peräti kymmenen minuuttia. Juu, kyl, mennään. Hotellista on kymmenkunta metriä ulkona kävelyä kylpylän puolelle, joten piti pohtia, missä vaatetuksessa siitä viitsii kävellä. Minä ja tosikoinen päädyttiin laittamaan simmarit huoneessa ja hipsimään kylpytakissa kylpylään, esikoinen teki saman vasta paluumatkalla, mennessä karsasti ajatusta liiaksi.
Kylpylässä väänsin likat puoliväkisin saunaan ennen altaille menoa. Altailla uitiin jonkin aikaa ainoassa isossa altaassa, sitten mentiin porealtaaseen. Peuhasin minä tyttöjen kanssa isossa altaassa pariin otteeseen hyvän tovin, mutta enimmäkseen viihdyin lämpimissä pore- ja mineraalialtaissa, joista jälkimmäinen kylpylän lämpimin allas. Tosikoista ei ihan uimataitoiseksi voi kutsua, mutta uida osaa kyllä. Esikoinen sen sijaan on kunnolla uimataitoinen, ja kun lupasi huolehtia siskosta, uskalsin päästää heidät kaksistaan siihen isoimpaan altaaseen.
Tytöt uivat ja peuhasivat terapiapisteissä ja pitkin allasta pötkylöiden kanssa sillä välin kun minä lilluin mineraalialtaassa ja kävin välillä lämmittelemässä saunassakin. Välillä istuttiin allasbaariin popsimaan vähän ranskalaisia ja kokista ja jätskiä. Ja minä "nautiskelin" esanssisen punaisesta slushista valmistetun allas-margaritan, unh. Viihdyttiin altailla reilut pari tuntia, tytöt täysin siemauksin nauttien, minä suurimman osan aikaa yrittäen olla palelematta. Minkäs sille voin, että olen toivoton vilukissa ja uitettuna kahta pahempi!
Vaikka aikaa siellä oli vietetty jo yli kaksi tuntia, ei tyttöjen saaminen altaasta ylös ollut mikään ihan helppo taski. Kun yhden sai ylös, oli toinen jossain, "mä uin vielä tonne". Ja kun se toinen sieltä nousi, oli jo toinen puolestaan "mä uin tonne vielä kans". Ja kun molemmat oli viimein altaasta ylhäällä, "mä käyn vielä kylmäaltaassa" ja "niin mäki" ja "pitää vielä käydä tuolla lämpimässä" ja niin ne vielä kävivät kylmäaltaassa ja lämpimässä altaassa sen jälkeen sulamassa. Ja sitten viimein suihkuihin ja höyrysaunaan.
Nyt typyt katsovat toiselta koneeltani Beverly Hillsin hienostohauvaa ja minä ihmettelen elämääni. Ja kirjoitan blogiani tietty.

Eräänä kauniina aamuna

MarilkaLeave a comment
Tätä pahuksen talvea on kestänyt jo liki kolme kuukautta. Mikä tarkoittaa sitä, että liki kolme kuukautta on auton saanut kaivaa esiin lumipeitteen alta lähes joka kerta kun sillä on liikahtanut johonkin, lohkojohto kiinni tai ei lohkoa. On se kumma, että siitä huolimatta sitä yhä vaan ajoittaa lähtönsä ovesta ulos sen mukaan että muka pääsisi suoraan starttaamaan pihasta autollaan. Tuo lumimäärä ei vaan mahdu kalloon, eikä se että sitä pitää sataa joka hitsin välissä lisää.

Niinpä tänäänkin lähdin ovesta kuvitellen, että istahdan vain lämpimään autoon ja vien sen huoltoon. Mutta tuossa talon kulmalla karu totuus iski jälleen kerran. Lohkosta huolimatta auton päällä oli jälleen se kymmenen senttiä lunta. Ja totta kai tuulilasi vähän jäässä kun eilen kotimatkalla lumihiutaleet ehtivät sulaa lasille ja tietenkin ne sitten jo illalla siihen jäätyivät kiinni. Samoin kuin pyyhkimet. Eikä se sisätilapuhallin näissä pakkaslukemissa sitä jäädä jaksa kunnolla siitä sulattaa.
Kerrankin minulla oli kuitenkin adekvaatti vaatetus päällä auton putsaamiseen, sillä olin varustautunut sen mukaan, että kotiin pitää sitten kävellä se pari kilsaa. Huiskin lumet auton päältä – kuten silloinkin kun varustukseni on väehmmän sopiva, mutta nyt en jäätynyt sitä tehdessäni – ja skrabasin tuulilasista pahimmat. Peruutin pihasta jäisen peruutustutkan huutaessa yhtäjaksoisesti ja hurautin auton kohti korjaamoa. Melkein vein jonkun naapurin poostilaatikon mukanani, kun teiden lumiset reunat vähän niinkun katosivat auringon paistaessa suoraan silmiin, mutta pian jo kurvasin korjaamon pihaan.

Hondan jarrut ei oikein ole tykänneet tästä talvesta yhtään enempää kuin Hondan kuskikaan. Ensin jarrupalaan joutui kivi, joka aikansa vinkui siellä, kunnes kai sitten irtosi. Vinkuna väistyi pahemman metelin tieltä – jarrut alkoivat yhtäkkiä kahista ja kohista ja kumista ihan mahdottomasti. Ihan kuin siellä olisi karheaa hiekkapaperia jarrupalojen tilalla. Ihan hyvin ne toimii, mutta ei ne ihan ok ole. Tänään sain siis kolmannen loma-aamun kunniaksi nousta viemään auton tuohon parin kilsan päähän huoltoon kahdeksaksi. Saa nähdä saanko auton tänään takaisin korjattuna vai vain diagnosoituna… Huomenna ollaan menossa sillä Tampereelle tyttöjen kanssa, oli niin tai näin.
Jätettyäni auton korjaamon pihaan lähdin kävelemään sitä parin kilsan matkaa himaan, 17 asteen pakkasessa, auringon paistaessa vähän taivaanrannan yläpuolella kirkkaalta taivaalta, saaden hangen kimaltamaan kauniisti. Olin ottanut kameran mukaani ja pysähtyilin aina välillä ottamaan kuvia lumisista maisemista, taas kerran. Voisi luulla että tuon lumen kuvaamiseen olisi jo kyllästynyt. No, ei paljon puutu, rehellisesti sanoen.
 
 
 
Eipä ollut monta ihmistä lisäkseni liikkeellä tuolla niin aamutuimaan. Puolen tusinaa koiranulkoiluttajaa, pari työmiestä ja pari muuta. Yksi kiukkuinen musta lattiamoppi räkytti puolta pienemmälle koiralle minkä äänijänteiltä lähti. Eikä riidan vastapuoli jäänyt moppia pahemmaksi, se täytyy myöntää. Pari työmiestä tuijotteli ja mittaili katseillaan jotain autonsa vieressä. Joku skrabasi pihalla autoaan puhtaaksi niin että naapurusto raikui. Ja näkyipä yhdellä pihalla joku reipas lumikolan varressa heilumassakin.
Tulipa vastaan myös setä, joka käpötti vastaan kävelykeppi toisessa kädessä ja koiransa talutushihna toisessa, ja hämmensi sanomalla huomenta, kun kohdattiin. Sedän täytyy olla kotoisin Karjalasta tai jotain, ei ihmiset täällä päin puhu muille keskellä katua! Paitsi jos niiden koirat alkaa jutella ensin. Mutta minulla ei ollut koiraa hihnassa. Kun ei ole koiraa ja sillä hyvä.
Kotinurkilla tuli vielä vastaan vasta töihin lähdössä ollut (ex)mieheni, joka melkein ajoi exänsä päälle mutkassa, mutta sentään väisti 😉 Himassa oli vastassa aamureissuni aikana heränneet tyttäret, jotka heti kinusivat saada katsoa postin eilen tuomaa leffaa Up – kohti korkeuksia. Mukavuudenhaluinen äiti antoi luvan ja meni laittamaan itselleen kupin kahvia ja vadelmasmoothien. Ja istui koneelle purkamaan kuvia kamerasta ja kirjoittamaan tarinaa aamusta. Mitähän sitä tänään tekisi, kun ei ole autoa?