Eipä ole tullut käytyä shoppailemassa aikapäiviin taas, ennen tätä iltaa siis. Kerran jo istuin aamusella Itiksessä kahvilla ja tuumin itsekseni ympärilleni katsellessani, että tarvii vissiin tulla työpäivän jälkeen vähän shoppailemaan. Vaatekaupoissa oli niin houkuttelevan näköistä relettä esillä näin pikkujouluaikaan että! Tulinkin, kiersin muutaman kaupan, mutten oikein jaksanut. Enkä oikein löytänytkään mitään. Paitsi ne hanskat jotka pitikin löytää.

Tänään lähdin tyttöjen kanssa Jumboon työpäivän jälkeen. Ensin vähän perinteistä pizzaa Rossossa lapsille ja jälkkäriksi vielä jädetkin. Ajattelin että eiköhän ne sillä jaksa kaupoissa sen verran, että saadaan ne toppahousut ja hanskat heille jostain. En ollut ollenkaan varautunut siihen kiiltoon neitien silmissä kun vaatekauppoihin päästiin, enkä siihen että hommahan uhkasi vallan riistäytyä käsistä!

Jotain merkkejä on ennenkin näkynyt siitä, että tyttäret on alkaneet päästä shoppailun makuun eikä se vaatteiden ostaminen olekaan pelkkä välttämätön paha. Mutta että “mä rakastan pipoja!” ja “oota äiti, mun tarvii kattoo nää kaikki läpi” ja “mihin se mun nuorempi tyttäreni katos?” “vissiin meikkiosastolle” ja “tää on niin ihana! mun on pakko saada tää!” ja “mä tarviin juhlakengätki eiks nii? eli kenkäkauppaan! jeejeejee!!” ja niin edelleen. En edes kuvitellut katsovani omia vaatteita kun tytöt seilas ja sovitteli “niin ihania vaatteita!”.

Häkellyttävintä tässä reissussa oli se, että esikoinenkin hinkui mekkoja. Ei ole moneen vuoteen laittanut hametta, ja vielä vähemmän mekkoa, päälleen ilman major uhkailua kiristystä ja lahjontaa (paitsi setänsä häihin kun oli morsiusneitona puoltoista vuotta sitten). Nyt ilmeisesti tästä goSupermodel-maailmasta intoutuneena (siellähän siis virtuaalishopataan kaikkia ihania vaatteita kuten mekkoja) halusi vanhempikin tyttäreni mekkoja. Toinen toistaan mageempia ja ihanampia mekkoja. Ja tosikoinen tietty kans. Tosin se on niistä tykännyt aina.

Eli meillä oli lopulta kassissa pari trendikästä mekkoa per tyttö joulun juhlia varten (vaari mahtaa ilahtua, kun molemmat tytöt ilmaantuu joulun viettoon mekossa, faijalle se on jotenkin niin tärkeä juttu), ja taisi siellä olla farkutkin tosikoiselle, kun on taas yksistä polvet puhki. Mutta ei toppahousuja eikä käsineitä… Ja kello oli jo seitsemän ja meitä kaikkia väsytti.

Mentiin siitä Prismaan toppahousujen toivossa – se on jotenkin enempi sellainen kauppa kuin vaikkapa H&M tai Lindex – ja bolero-löydösten jälkeen löysinkin tosikoiselle ne toppiksetkin, mutten esikoiselle. Saa pärjätä sitten vielä niillä kevyttoppiksillaan (tosin kohta on jo myöhäistä saada toppahousuja, onhan jo talvi!).

Ruokaostoksia en siinä vaiheessa jaksanut edes miettiä, paitsi että maitoa oli pakko hakea. Tytöt olivat siinä vaiheessa jo ihan pudonneet ja nököttivät kenkäosaston nurkilla jakkaralla odottamassa kun hain ne maidot. Kieltämättä olisin itsekin istunut mielluummin jakkaralla kuin juossut hakemaan maitoja tavaratalon toisesta nurkasta, mutta minkäs teit.

Kassalle kävellessä vielä sanoin puoliääneen, että pitikös meidän katsoa niitä jouluvalojakin partsille? Ja minunkin olisi tehnyt mieli uutta mekkoa. Niin joo, ja on pitänyt ostaa uusi maljakkokin, kun tykkään pitää täällä aina tuoreita kukkia pöydällä. Kukat edes nappasinkin siitä matkaa taas, mutta ilmeisesti pitää piipahtaa Jumbossa toisenkin kerran, ilman lapsia.

Ainiin, ja ne joululahjat.

Myönnän, että talvella minun on suunnattoman vaikea olla positiivinen ja iloinen ja hyväntuulinen noin lähtökohtaisesti, mutta kun talvella vaan kaikki ON pielessä! Parkkipaikalla matkalla autolle liukastuin ja sääreni kopsahti maahan suoraan muhkuraiseen jäämöykkyyn. Purin hammasta ettei suustani olisi päässyt mitään lapsen korville sopimatonta. Sääressä on kuhmu ja mustelmia ja sitä särkee yhä.

Auto oli ollut lohkossa, joten se oli vielä yhdeksän maissa miellyttävällä tavalla jopa vähän lämmin. Mutta vaikka moottorinkin piti kaiken järjen mukaan olla lämmin ja akunkin ok, ei silti meinannut startata taas ekalla eikä vielä tokallakaan yrittämällä. Pitäisi kai jollain rahalla viedä auto huoltoon, kun tuo startti temppuilee niin kummallisesti. Aina on lopulta käynnistynyt, niin nytkin, mutta ei siinä kyllä kaikki kunnossakaan ole.

Ja sitten siinä vielä syttyi turvatyynyjen varoitusvalokin. Jos en minä ole talvi-compatible – toppikset jalassa ja untsi päällä tänäänkin, mutta silti palelin tuossa parissa pakkasasteessa kun oli vähän tuulta… – ei sitä näytä olevan ihan täpöllä autonikaan. Tosin Hondani ei tykännyt kesällä helteestäkään, että ei me sen kanssa ihan samikset olla.

Tallille johtava tie oli aivan jäärata ja ennenkuin selvittiin parkkikselle asti meinasi auto käydä ojankin puolella. En minä tullut edes lujaa, mutta pieni alamäki teki sen että auto vain luisui. Käsijarrukäännös olisi ehkä kääntänyt meidät oikeaan suuntaan, mutten sitten kuitenkaan arvannut tehdä sitä, kun oli niin kapeat paikat ja ojat ympärillä. Parkkipaikalle kuitenkin päästiin ja noustiin ulos viimaan ja pikavauhtia tallin lämpöön.

Tytär vähän nurisi ja murisi, kun sai saman vähän oikukkaan ponin kuin viimeksi. Santtu on melkoisen arka poni, joka ei pidä siitä että korviin kosketaan, ja säikähtää jokaista vähän äkkinäisempää liikettä. Esikoinen on kuitenkin ihan mahtava siinä, miten aistii sen, miten minkäkin ponin ja hepan kanssa pitää toimia ja sai Santun ratsastuskuntoon ajoissa, vaikka oltiinkin vähän optimaaliaikataulusta jäljessä tallilla.

Tunnin jälkeen tytär viittoili auttamaan ponin kanssa ja kun pääsin heidän luo, näin saman tien että tytöltähän tippuu kohta sormet. Oli ollut sitä mieltä, että selviää vielä ohkaisemmilla ratsastushanskoilla, mutta ei se ihan niin mennyt. Näpit oli tytöllä niin jäässä, ettei pystynyt tekemään mitään. Joten minä luovuin lapasistani jotta tytär saa sormensa lämpimiksi ja otin ponin ohjat.

Onneksi tallissa on lämmin, joten omat sormeni jäätyivät vasta kun käveltiin autolle. Nyt ollaan taas kotona, tosikoinen katselee Disney Channelia, esikoinen lukee Veljeni Leijonamielen irtolehtipainosta – mun vanha ja ajan saatossa näemmä vähän kärsinyt kirja. Ei meinaa malttaa irrottaa nenää sivuista 🙂 Autoonkin otti muutaman sivunipun mukaan. Tyttöjen serkkupoika tulee pian yökyläilemään. Jos minusta on kiinni, näytän nenäni ulkoilmalle seuraavan kerran huomenna.

…sanoi kännykkäni tänään päivän säätilasta ja täytti ruudun kulmat loskalla.

Heräsin tänään viisi minuuttia ennen kellon soittoa siihen kun esikoinen pomppasi sängylleni: “Äiti, eiks pitäs olla jo hereillä? Siellä on muuten tullu lunta!” Raotin silmälappuani ja kurkistin kelloa: “Mun kello soi viiden minuutin päästä, vielä ei tarvii olla hereillä…” Oli viikon myöhäisin aamu, kun kenenkään meistä ei tarvinnut olla tänään missään ennen yhdeksää. Laitoin kuitenkin valon päälle ja kellon pois ja nousin ihmettelemään ensilunta.

Eihän siinä lumessa oikeasti siis mitään ihmettelemistä ole, joka vuosihan siitä saa kärsiä valitettavasti. Mutta piti katsastaa kuinka paljon sitä oikein oli tullut. Ja sitähän oli! Se ei kai teknisesti ottaen ollut talven ihan ensilumi edes pk-seudulla, mutta oli se nyt talven ensimmäinen serious snow. Sitä oli meinaan paikoin varmaan viistoista senttiä, kun sen läpi kahlasin bussipysäkille räntähiutaleiden piiskatessa kasvoja.

Bussi vs. oma auto -valinnalla ei sinänsä ollut mitään tekemistä lumen kanssa, mutta tuumailin minä silti että parempi istua dösässä “talvi yllätti etelä-Suomen” -tapahtumassa kuin kiroilla oman auton ratissa sitä miten on taas jengiltä kesän aikana kadonnut taito ajaa lumessa. Mutta siis, bussilla olisin mennyt jokatapauksessa näille asiakkaille jotka tänään olivat kalenterissani.

Duuniin tullessani olin kuin uitettu koira ja kysyin ensi töikseni, pitäisikö tästä säästä muka oikeasti riemuita. Olin koko dösämatkan lueskellut fb-statuksen toisensa perään, jossa porukka hehkutti miten ihanaa oli kun viimein tuli lunta. Sorry nyt vaan, mutta minä ihan oikeasti vihaan tuota märkää valkoista tavaraa! Olkoon sitten kunnon lunta (mitä se tänään ei vielä kuitenkaan ollut) tai tuota märkää nuoskaa ja loskaa. Sen verran myönnän, että vielä viheliäämpi on talvi kokonaan ilman sitä töhnää, sehän tuli todistettua pari vuotta sitten. Silti.

Minulta vaan puuttuu se talvi-geeni. Kylmä sattuu keuhkoihin ja sormista ja varpaista loppuu verenkierto. Palelen sisätiloissakin. Vihaan pakata päälleni kamalat määrät vaatetta tai paksut talvitakit. Ja ennen muuta vihaan sitä kun auton joutuu kuorimaan kinoksesta. Tänäänkin jouduin tekemään senkin. Ärisin ja murisin ja, ja, silleen, kun kauhoin auton päältä vähintään kymmenen sentin kerroksen raskasta valkoista pakkautuvaa nuoskaa ja mietin kuinka suuren osan illan pahantuulisuudestani uskallan laittaa lumen ja loskan piikkiin.

Tulin nimittäin sitten kotiin stadista dösällä, käveltyäni ensin märkiä katuja pitkin hyvän matkaa. Jalkani olivat märät ja kotipihalla näin tuon autoni, jonka tiesin kohta joutuvani putsaamaan kun oltiin vielä lähdössä tyttöjen kanssa kiipeilemään, joten olin jo kotiin tullessani jotenkin kiukkuinen. Ja kun neitoset armaat vänkäsivät vielä kaikesta mahdollisesta ja lähtö senkun kesti, olin autoa putsatessani jo valmiiksi äkäinen kuin mikä.

Mikä siinä siis oikein on, että lapsille ei kelpaa vaatteet jotka niillä on kaapissa? Yksiä samoja pitäisi käyttää jatkuvasti eikä niitä saisi pestäkään välillä kun sitten niitä ei saa päälle just sillon kun tarvis. Tosikoinen EI tänään käskyistäni huolimatta laittanut kouluun ulkkareita “kun ne ei oo kivat”, ja esikoinen meinasi jättää kiipeilyn väliin, kun yhdet tietyt verkkarit sattuivat olemaan pesukoneessa. Tavallaan tajuan – heh, minä jos kuka tajuan 😀 “style is everything” – mutta sitten toisaalta en kuitenkaan oikeasti tajua. Etenkään sitä että tänään ostettu magee pusero onkin huomenna niin out ettei sitä voi käyttää. ARGH!

Nyt muuten kännykkäni mukaan on vain Fog. ‘Nuff about snow anyway.

Nyt se on tosikoinenkin oppinut kirjoittamaan ja lukemaan. Tai oppihan tuo jo joku viikko sitten, mutta nyt sitä voi jo kutsua ihan oikeasti luku- ja kirjoitustaidoksi, kun se sujuu silleen, no, silleen niinkun se sujuu vähän aikaa sitten lukemaan oppineelta. Viime viikon aikana tapahtui ihan huikea kehitys ja kun tytöt palautuivat sunnuntaina taas minulle, hämmästyin sitä miten typy luki liikkuvan auton ikkunasta näkemiään tekstejä.

Näiden parin päivän aikana onkin sitten esitellyt etenkin sitä kirjoitustaitoaan kotona. Olen saanut lappusta jos toistakin, tyttäreltä. “Äiti sä oot kiva, mut välillä vähän tylsä” (olkoonkin että välissä oli muutamakin ylimääräinen h-kirjain, on vaikea erottaa missä se henkäys on ja missä ei) tai “Miksi sä olet niin paljon poissa?” (valitusta tuosta Berliinin reissusta, jonka takia jouduin viemään lapset isälleen jo perjantaina sunnuntain sijaan, ja siitä kun kerroin tytöille kuukauden päästä tulevasta työmatkasta joka osuu mun viikolleni).

Eilen tosikoinen vastaili Winx-lehden mukana tulleen ystäväkirjan kysymyksiin – omat vastauksethan pitää aina kirjata sinne ekana! ja jos ei kirja tule koskaan täyteen saakka, voi sitten vuoden päästä vastailla itse uudestaan… – ja hyvin sujui tekstaaminen suht pienellä sinne viivoille sen lisäksi että sanatkin meni oikein. Tytöllä on todella hyvä hienomotoriikka ja siistit kirjaimet! Ja nyt kirjoitti siskon nimen oikein 😉 sen sijaan lasagnen halusi kirjoittaa lasanje, kun se kerran niin lausutaan.

Kivaa että nuo tärkeät taidot alkavat olla nuoremmallakin hanskassa! Voidaan kohta pelata Scrabblea kaikki kolme 😉 Ja tosikoinenkin voi osallistua perhetsättiin, jonka esikoinen näyttää aloittaneen jääkaapin ovessa olevaan muistilehtiöön 😛 Lehtiö “ilmaantui” siihen vasta viikonloppuna, toin sen Berliinistä, ja eilen kirjoittelin siihen muutaman jutun, mitä pitäisi ostaa kaupasta. Esikoinen kirjoitti alle: “ostos lista vai?” (yhdys_sanat hälläkin vähän hakusessa välillä, kuten liki koko suomen kansalla..). Pakkohan siihen oli vastatakin. Jääkaapinovitsätti 😀 (sanahirviö…)

Nyt se olis sitten TechEd ohi. Kolme n. 12 tuntista päivää, joihin kuhunkin mahtui kuusi luentosessiota. Eilen oli enää kolme sessiota ja “box-lunch”. Viikkoon mahtui luento-helmiä, todellisia ahaa-elämyksiä ja uusia ideoita, mutta myös metrin verran yli lentänyttä settiä ja se yksi mun kannalta pohjanoteerauskin – joka varmaan jollekin osu ihan kohilleen.

Keskiviikko-iltana käytiin syömässä päivän päätteeksi muutaman suomalaisen kanssa ja tultiin sitten kämpille. Mutta päädyinkin sitten myöhemmin lähtemään liikkeelle uudestaan – tuli se yöelämäkatselmus tehtyä sitten pitkän kaavan mukaan, eli lopulta en nukkunut ollenkaan vaan jatkoin siitä suoraan seuraavaan päivään. Siitä kertyi up-timea sellaiset 41 tuntia ennenkuin kallistin pääni tyynyyn illalla, sillä eilen illalla oli vähän isomman porukan yhteinen illallinen.

Eilen luentojen jälkeen lähdin kaupungille etsiskelemään lapsille jotain tuliaisia, mutten ollut ollenkaan shoppailu-fiiliksellä – tässä on koko viikon flunssa puskenut päälle – enkä oikein tiennyt mitä edes haen. Joten kävelin lopulta U-bahnin asemalle tyhjin käsin, mutta muutama valokuva lisää kamerassani, ihmettelemään, miten se lippu tähän välineeseen oikein ostetaan ja mistä näen miltä laiturilta menee juna oikeaan suuntaan.

Selvisin siitä kunnialla sinne minne pitikin ja menin käymään vielä perinteisellä ruokakauppakierroksella. Jotain suklaata ja suklaatäytteisiä croissantteja ja sen sellaista lapsille, suklaakermalikööri ja hedelmäliköörimixeri itselle 😉 Matkalla siitä tähän kämpille poikkesin vielä vilkaisemaan yhden matkamuistomyymälän siltä varalta että sieltä olisi ihmeen kaupalla löytynyt jotain kivaa tytöille. Sisään astuessani tunsin sadepisaran nenällä, mutta ulos tullessani vihmoi vettä vaakasuoraan päin naamaa. Järisyttävässä tuulessa ja sateessa juoksin sata metriä kämpille ja lysähdin sohvalle.

Illalla syötiin take-away sushia ja meinasin nukahtaa ruokapöytään, joten tuumasin että parempi kai mennä nukkumaan vaan. Oletin kellon olevan vähän päälle kymmenen tai jotain, joten hämmästyin melkoisesti kun katsoin kännykkää ja se olikin vasta varttia vaille ysin! Olin mitä ilmeisimmin väsynyt, joten pää tyynyyn vaan ja uneen. Aamulla oli kuitenkin vielä aikainen herätys lennolle.

Palattiin Suomeen samalla koneella aika monen muunkin suomalaisen TechEd-kävijän kanssa. Lentokentän ankeassa terminaalissa juttu vielä luisti, mutta lento oli kyllä melkoisen hiljainen. On se rankkkaa istua viikko seminaarissa 😉 Vai olikohan se sittenkin joku muu aspekti reissussa joka oli rankkaa 😛

Kotiin tullessa oven takaa löytyi hirvittävä pino laskuja sekä seiskan lahjanumero. En minä sellaista pyytänyt! Enkä kyllä niitä laskujakaan, mutta nehän nyt on välttämätön paha, muodossa tai sitten toisessa, ja minä tykkään kuitenkin paperista. Kontrastina paperin täyttämälle eteiselle jääkaappini oli täysin tyhjä. Tässä vaiheessa lapsetonta viikkoa se on suht normaali jääkaapin tila muutenkin, mutta nyt olin optimoinut syömiset edellisellä viikolla tähän tilaan reissun takia.

Istuin sohvalle avaamaan postin ja koneeni, ja totesin että lienee pakko vaan lähteä kauppaan. Jumbon ruuhkat ei houkutelleet ollenkaan, mutta kun jääkaapissa on enää valo ja lapset on tulossa seuraavana päivänä, ei pikku-Valtsun valikoima vaan riitä. Joten suunnistin rohkeasti Jumboon vaan.

Parkkihallissa vapautuvaa paikkaa odotelessani yksi auto ajoi ohitseni ja kurvasi suoraan eteeni ja vei paikkani. Ja sai osakseen kansainvälisen käsimerkin. Mutta kun toinen tuli vastaan ja oli aikeissa viedä seuraavan paikan nenäni edestä vaikka olin siinä ensin, sai tämä kuski saman stereona. Kuski hämmentyi niin että ampaisi matkaan ja sain paikkani 😀

Kotiin tullessani kohtasin hurmaavan nuoren herrasmiehen näiden parkkihalli-jerkien vastapainoksi. Tulin autolta kotitalon ulko-ovea kohti kaksi ruokakassia vasemmassa ja yksi oikeassa kädessä, avaimet hampaista roikkuen. Oven edessä jotain touhusi tämä nuori herra, joka minut nähdessään säntäsi avaamaan minulle tuon raskaan ulko-oven. Toivottavasti tuo nyt ehkä 8vee säilyttää asenteen aikuiseksi asti 🙂

Nyt on jääkaapissa taas ruokaa, telkusta tulee ihan kiva leffa, jota katselen tässä samalla kun kirjoitan. Kohta laitan vähän kuvia koneelle ja illalla lähden Flamingoon leffaan. Olin kuvitellut meneväni ajoissa nukkumaan, mutta turns out ettei ollut vaikea houkutella minua elokuviin 😀 Nukkua ehtii, no, joskus. Eikä minua nyt väsytä!