6.11.

klo 4:03
Jostain syystä olin havahtunut unesta aivan aavistuksen verran jo pari minuuttia akaisemmin ja juuri vaipumassa takaisin unten auvoisaan maailmaan, kun kännykkä sanoi beep. Tekstari se ei ollut, sen tiesin, mutta uniset aivot eivät yhdistäneet piippausta oikein mihinkään vaikka kyllähän kännykkäni samanlaista piippausta esittää päivittäin. Nousin siis kaiken varuiksi tsekkaamaan kännykästä, mitä se nyt oikein tiedotti epäinhimilliseen aikaan vuorokaudesta. TechEd in 15 minutes. No ei nyt ihan sentään, mutta näemmä oli sitten jäänyt koko viikon kalenterimerkintään vartin muistutus. Mutta mistä se arpoi tuon kellonajan?

klo 5:35
Olin painunut takaisin sänkyyn tietenkin, mutta koska tiesin herätyksen olevan vain puolentoista tunnin päässä, en tietenkään enää oikeasti nukahtanut. Aivot pyörittivät ajatuksia samaan tahtiin kuin pyöriskelin sängyssä vaihtaen jatkuvasti asentoa. Kunnes kello soi. Vaikka kovin mielelläni olisin vielä pitänyt silmäni kiinni vielä, oli oikeastaan suht helppoa nousta sängystä kun oli pyörinyt pelkässä horroksessa viimeiset puolitoista tuntia. Painuin siis suihkuun ja pakkasin viimeiset saniteettikamat matkalaukkuun ja olin kuuden pintaan lähtövalmiina.

klo 6:10
Vedin kengät jalkaani ja soitin itselleni taksin. Saatuani vielä takinkin päälleni keräsin laukkuni ja painelin ulos odottamaan taksia. Ehdin odotella ehkä viisi minuuttia ennenkuin auto kurvasi nurkalle ja kiipesin sisään. Ja viisi minuuttia myöhemmin olin lentokentällä ja viemässä matkalaukkuani baggage dropiin. Vaikkei ollut mikään kiire, siirtelin painoani kärsimättömänä jalalta toiselle, kun edessä oli pariskunta, jonka kanssa kaikki ei sujunutkaan ihan kahdessa sekunnissa. Kuten oma droppini hetken perästä.

klo 7:40
Katsoin kelloani täydellisen hämmästyneenä keräiltyäni omaisuuteni taas nippuun turvatarkastuksen jälkeen. Vastako puoli tuntia aiemmin olin lähtenyt kotoa?! No, olipahan aikaa istua kahville, joten tarkistettuani lentoni portin otin tiukasti suunnan kohti kentän Robert’sia kahvin toivossa. Siinä kahvinkiilto silmissä kävelin ohi matkaseuranikin, jotka nykivät hihasta ohi pyyhältäessäni ja saivatkin minut pysähtymään. Ja kääntymään, sillä Robert’s oli kuulemma ihan täysi, joten suuntasimme toiseen kahvilaan, jossa istuskelimme kunnes oli aika siirtyä portille.

klo 8:15
Oltiin lentokoneessa ja turvavyöt oli kiinnitetty. Kone lähti kohti Berliiniä suht suunnilleen ajallaan. Minä lueskelin kirjaani, join vielä koneessa kupin kahvia, ja torkuin loppumatkan. Eihän se lento paria tuntia pitempään kestänyt edes, joten ei siinä kauan ehtinyt torkkua kun jo lentoemäntä tuli ilmoittamaan, että viimeisen ikkunan luukkujen pitää olla laskun aikaan auki. Wot? No, avasin luukut.

klo 9:20 Berliner zeit
Kone laskeutui Berliiniin läpi hyvin matalalla roikkuneen pilviharson. Saatiin näppärästi saksalaisella tehokkuudella tilataksi kentältä ja tultiin vuokra-asunnollemme. Asettauduttiin taloksi ja käytiin kaupassa koleassa sateisessa säässä,  hämmästellen liikenteen ja ihmisten vähyyttä.

klo 11:50
Pohdiskeltiin aikaeroa ja todettiin, että kellohan on täkäläisittäin tosiaan vasta kahdentoista. Tai suomalaisittain jo yksi, jos ajattelee lasten tai ainakin yhden lapsen päiväuniaikaa. Aikainen aamu alkoi vähän jo ramasta kaikkiakin, joten kun kerran ilmakin oli vain koirille sopiva, vietetään rentoa päivälepoilua sisätiloissa. Eiköhän tässä vielä ehdi edes vähän tuota kaupunkiakin katsella jossain vaiheessa. TechEd alkaa kuitenkin kunnolla vasta tiistaina. Kunhan vaan en tule kipeäksi, flunssa yrittää päälle näemmä heti kun kiire laantuu edes hetkeksi.

7.11.

Käytiin eilen illalla vielä vähän kävelemässä tuossa keskustassa noin about twilightin aikaan ja haukkaamassa vähän bratwurstia iltapalaksi. Tänään oli kuitenkin kunnon kaupunkikierroksen aika. Käveltiin monta tuntia pitkin Berliiniä ja minä napsin kvuia kauniista facadeista ja gargoyleista talojen katoilla. Niitä on täällä ihan joka puolella! syötiin lounasta pizzeriassa jonkin juna-aseman alla, junien kolistellessa yläpuolella. POikettiin myös erehdyttävästi Stockaa muistuttavaan tavarataloon, jossa olisi ollut ihan kiva kenkäpari – hintaa vain 215euroa. Eli kauppaan jäivät.

Vähän myöhemmin päivällä käytiin Starbucksissa wlanin ulottuvilla syncaamassa meilit kännyköihin ja tsekkaamassa facebook ja sen sellaista – niin, tässä hotellissa siis ei ole wlania käytettävissä vaikka piti olla. Hotelliin palatessa haettiin Dunkin Donutsista jenkkityyliin 12pack donitseja (meitä on monta syöjää). Näin ollen olen täällä saanut taas pari Evanovich-must-taste juttua check-listiltäni kuitattua: frappucinon ja boston cream -donitsin.

10.11. Day3 of TechEd

TechEd on kutakuinkin puolessa välissä. Maanantain anti oli KeyNote joka ei juuri sytyttänyt myyntimäisyydellään, ja monta lasia punaviiniä Welcome Receptionissa. Eilinen oli luento-anniltaan vaihteleva. Joukkoon mahtui erinomainen 400-sarjainen Silverlight-sessio ja 300-sarjainen Blend-sessio josta poistuin kun luennoitsija oli puhunut kymmenen minuuttia erilaisista gradienteista,  ja loput siltä väliltä. Ihan hyvä päivä kaikkiaan 🙂 Ja hyvältä näyttää tämäkin tähän asti.

Syömäpuoli täällä on kohtailaisen mielenkiintoinen. Pitkin päivää on tarjolla viinereitä ja muffinseja ja suklaatäytteisiä croissantteja, Balisto-patukoita ja Twixejä (ja onhan siellä hedelmiäkin). Päivän ainoa suolainen on lounas, joka eilen ainakin oli kerrassaan loistavasti optimoitu kuudelle tuhannelle nörtille ainakin näin suomalaisittain eksoottisenoloisella kasvispainotteisuudellaan. Söinhän minä sitä, ihan ok, mutta aika köykäiseksi jäi. Ainakaan ruoka ei loppunut kesken vaikka syöjiä oli paljon… Mutta siitä pitäisi kyllä ottaa video, kun hunnilauma valtaa ruokasalin heti kun portit avataan.

Tämä saksalainen tehokkuus on kyllä muutenkin jotenkin koomista jopa. Siis toimivaa jollain tapaa, ei käy kieltäminen – en esimerkiksi koskaan ole nähnyt yhtä hyvin toimivaa narikkapalvelua – jonossa ei tarvii edes seistä, se liikkuu jouhevasti. Mutta ei voi olla huvittamatta se tapa, jolla joukko vakseja seisoo rivissä ja ohjaa porukkaa kuin karjalaumaa ennalta sovituille reiteille paikasta toiseen. Ja eilen naurettiin sille stricktiydelle jolla catering-nainen piti nälkäiset nörtit irti leivonnaisista kunnes kello oli tasan jotain ja joku antoi luvan päästää jengi pöydän antimien ääreen.

Berliinin iltaelämään ei ole vielä tähän mennessä kerennyt tutustua – onneksi tuli lähdettyä maanantain receptionistakin ajoissa kämpille nukkumaan – mutta ehkäpä huomenna, kun on vähintäänkin illallista tiedosssa… Ja lauantaina sitten taas jo kotio.

Siihen se jäi esikoinen tänä aamuna, sohvan nurkkaan möksäämään ja märehtimään elämän suuria vääryyksiä minun lähtiessäni töihin, tosikoinen mukanani. Nimittäin tosikoinen liftasi minulta kyydin kouluun, ehkä kolmannen jo kerran tänä syksynä ja esikoisesta se on tietenkin huutava vääryys, että hänen koulupäivänsä alkavat aina niin myöhään ettei autokyytiä ole hänelle koskaan tarjolla. Onhan se epäreilua kieltämättä.

Vai mitenkähän se nyt onkaan? Tosikoinen on ensimmäisestä viikosta alkaen saanut selviytyä kouluun yksin kävellen, aamutoimistakin isosiskon patistamana, kun taas esikoista vietiin autolla kouluun koko ekan luokan syksy! Aina oli iskä tai äiskä kotona kunnes oli aika viedä kouluun, eikä iltapäiviäkään tarvinnut viettää yksin ennenkuin joulun jälkeen. Olkoonkin että tosikoisella siis on sentään isosisko jossain tässä hollilla, mutta kuitenkin.

Eikä sekään voi mitenkään olla reilua, että ekaluokkalaisena esikoinen vasta alkoi saada viikkorahaa, euron viikossa, ja vasta nyt alkusyksystä hänen viikkorahansa tuplattiin, ja kuitenkin pikkusisko on jo pari vuotta saanut niinikään euron viikkorahaa, paljon pienemmästä asti. Ja nyt kun siirryttiin kuukausirahaan, saakin pikkusisko yhtäkkiä jopa 7euroa kuussa – iän mukaan, hyvä neuvottelija kun on… – vaikka on vasta ekalla! Esikoinen saa nyt siis kympin.

Epäreilua on elämässä myös se, että pikkusisko pääsi ratsastustunneille jo seitsemänvuotiaana, kun esikoiselle pidin rajan kahdeksassa vuodessa ja lopulta pääsi oikeasti tunneille vasta yhdeksänvuotiaana. Ja kuitenkin laji on niin paljon selkeämmin isomman kuin pienemmän oma laji, että onhan se suuri vääryys. Ja minun vikani. Milläpä sitä puolustelen? Oli vaan niin paljon haasteellista etsiä tyhjästä sopiva talli, etten saanut sitä kaikkien talonrakennusten keskellä tehdyksi joten homma venähti. Tosikoisella oli tie tallille valmiiksi aurattuna.

Aamupesujen keskellä koitin lohduttaa tytärtä, että sellainen se isosiskon rooli on, tienraivaajan rooli. Tiedänhän minä isosiskona sen. Kuinka monesti harmitti se, että pikkusisko sai nuorempana valvoa pitempään kuin minä sen ikäisenä, sai isommat kuukausirahat, sai tanssitunnit ja ratsastukset ja vaikka mitä mitä minä en saanut. Tai ainakin sai kaiken paljon nuorempana.

Se nyt vaan on niin, että elämäntilanteet muuttuu, ulkoiset tekijät muuttuu – ei esikoinenkaan edes kaivannut enempiä rahoja Klakessa asuessa, kun ei ollut mitään missä kuluttaa rahaa – ja, niin, se isomman malli. Toisaalta, onhan se taas tosikoisen mielestä epäreilua, että isosisko saa mennä kavereiden kanssa keskenään Jumboon ja huomenna kavereiden kanssa leffaan – jonka muuten maksaa ihan itse kuukausirahastaan (ei edes olettanut muuta, pyytänyt leffarahaa tai edes karkkirahaa jota tosin vähän lisäksi käteen tyrkkäsin, hämmentävää).

Elämä on. Maailma on. Epäreilu mikä epäreilu. Tai sit jos oppis ettei se mitä toisella on ole itseltä pois? Ehkä maailma tuntuisi lapsistakin vähän vähemmän epäreilulta.

Minulla on aina ollut varsin hyvä matikkapää (paitsi väsyneenä, silloin ei ole hyvä mikään pää). Liekö sitten kiitos isoäitini visaisten mökkimatkatehtävien vai ihan luontaisesti vai ehkä vähän molempien ansiosta, päässälasku on aina sujunut hyvin ja matikka tuntui helpolta – aina derivointiin ja integraaleihin saakka, jolloin kyllästyin koko laskemiseen ja siihen jäi se sähkö-DI:n ura. Ja biokemistin. Ja harmittelen vieläkin sitä matikan C:tä jonka piti olla L 😉 Mutta eipä se cee ole paljon tosielämässä haitannut, kun laskutaito ei ole siitä kiinni.

Olen siksi varsin iloinen, että tyttäret näyttävät perineen matikkapääni ja laskeminen käy heiltä sangen helposti. Kummaltakin sujuu isotkin laskutoimitukset iisisti. Joskus pari vuotta sitten esimerkiksi oltiin reissussa ja laskeskelin eri kameroilla otettuja ja osin jo koneelle siirrettyjä, osin vielä muistikortilla olleita kuvia yhteen tietääkseni kokonaismäärän, tai oikeastaan luettelin ääneen kuinka monta (sataa) kuvaa missäkin oli ja tuolloin kahdeksanvuotias esikoinen laski niitä yhteen lähes yhtä nopsaan kuin minäkin. Lähes.

Esikoisen harmi matikassa on ollut kaikki nämä kouluvuodet vain se, ettei ole kuin ehkä kerran tai kaksi saanut kokeesta täydet pisteet. Tyttö-raukka kun on perinyt äidiltään toisenkin piirteen: suurpiirteisyyden, joka näyttäytyy mm. kokeissa huolimattomuutena. Tehdään vikkelästi ja suurin piirtein oikein. Eikä tarkistuslasketa vaan kun koe on tehty, se on siinä ja palautetaan. Ja sitten sieltä puuttuu joku pilkku jostain ja tuleekin kymppi-miikka. Siksi minä tykkään niin intellisensestä. Se auttaa saamaan puolipisteet paikalleen koodissa.

Eikä tosikoinen jää matikkapäänsä kanssa siskosta jälkeen yhtään. Ekaluokan tehtävät tuntuvat typystä liian helpoilta ja typsy tekee lisureita läksyjen lisäksi ihan vaan siksi kun on kiva laskea. Välillä isosisko tekee pikkusiskolle matikankokeita, joiden taso on abouts kolmannen luokan matikkaa kuulemma. Ja tänään kun tosikoinen poti turvonnutta alahuultaan kotona kanssani (keikkui eilen illalla nojatuolin kanssa nurin, käsinoja löi naamaan ja hampaat meni huulesta sisään), googletteli itselleen netistä matikantehtäviä.

Lukeminen ja kirjoittaminenkin alkavat sujua jo tosikoiselta todella hyvin, tänään tosiaan etsiskeli netistä itsekseen vaikka mitä, joskin piti sitten vähän auttaa lady gagan kirjoittamisessa ja sopivan matikkatehtävä-pelin valinnassa kun ensin oli typy itse hakenut “yhteenlaskut” googlella. Tylymatikkaa, vai mikähän se oli? neitonen sitten laski vieressäni, eikä suinkaan tyytynyt yhteen- ja vähennyslaskuihin vaan pisteli siitä sitten menemään kerto- ja jakolaskujakin, kun oli ensin kysäissyt mitä ne oikein tarkoittaa.

Silti koulun matikan tyttö ottaa ihan tosissaan. Reissarista luin eilen, että tällä viikolla olisi matikankoetta tulossa, että siihen voisi kerrata tehtävät näiltä ja näiltä sivuilta. Kun kysyin tyttäreltä haluaako kerrata niitä vai onko kaikki selvää, kiikutti tämä matikankirjan syliini. Tsekkasin mainittua aukeamaa rahalaskuineen ja totesin, että johan nämä asiat tuli kerrattua huomattavasti haasteellisemmilla laskuilla pelissä, jota oltiin juuri pelattu. “Ei me euroja laskettu,” sanoi tytär vastaan. “Ei, mutta dinareita laskettiin ja se on ihan sama.” Ja näpsästi niitä laskikin.

Joku kertahan tuossa pohdiskelin sitä että molemmat tyttäret on oppineet lukemaan ja kirjoittamaan vasta ekalla, vaikka kirjaa ja verbaalisuutta on ollut tarjolla vaikka kuinka ennenkin. Mutta näitä matikkajuttuja pohtiessa täytyy todeta, että ovat tainneet mennä numerot edellä näissä perustaidoissa. Mutta pitäisi varmaan noita kielellisiä taitoja alkaa petrata vähitellen, etteivät luulisi xml:ää kiinaksi ja css:ää siansaksaksi 😉 Iltasaduksi tästedes html5-kirjaa 😛

Vanhaksi en kyllä tunnustaudu suin surmin, vaikka tuleekin aina välillä väännettyä jotain juusta siitä miten vanha sitä on. Tai miten vanha ei enää jaksa. Siltä nimittäin tuntuu taas, kun yhden yön valvomisen jälkeen koko viikonloppu menee palautumiseen. Mutta tiettävästi mitä vanhemmaksi tulee, sitä harvinaisempaa on että kykenee nukkumaan puolille päivin. Tai 15 tuntia putkeen. Ja molemmat tein viime yönä. Joten ehkä vaan olen muuten vaan väsynyt?

Luulen vähän että olen tällä hetkellä kroonisesti väsynyt. En edes yritä syyttää siitä syksyä, pimeetä, työkiirettä, stressiä joka ei aina edes ole minun ja stressaan silti unissanikin. Tiedän syypään väsymykseeni kyllä, edelliset eivät sitä helpota, mutta eivät sitä sinänsä aiheutakaan. Aika varmaan helpottaa. Pari lomaa ja vähemmän kiireistä tovia varmaan helpottaa. Henkinen väsymys ei mene nukkumalla ohi mutta nukuttaa aivan vietävästi.

Olin perjantaina piiitkästä aikaa viihteellä ihan silleen aikuisten oikeesti. Jos ei lasketa niitä paria lähes putkeen valvottua vuorokautta syyskuulta, se oli kuitenkin rauhaisaa mökissä istumista ja paljussa lillumista. Viimeksi kun piti lähteä baariin omien tupareiden jälkeen, oli sängyn vetovoima ja tyynyn soidinkutsu niin voimakkaat, että jäinkin kotiin halailemaan tyynyäni ihan suosiolla. Ja sitä rataa monet kerrat sitä ennenkin. Kun on pitänyt valita baarin ja oman pedin välillä, peti on vetänyt pitemmän korren.

Paitsi nyt viime perjantaina, jolloin kutsutusti kuokin paritkin get-together-bileet joiden kohderyhmäporukkaan melkein kuuluin muutenkin mutten ihan. Tietäen energiajuomien vaikutuksen itseeni – syyskuun valvomisista voi kiittää niitä ainakin osittain – vetäisin alkuillasta huiviin yhden RedBullin, jonka ansiosta virtaa riittikin sitten aina sinne aamuun asti.

Tanssimatta jäi tosin tälläkin kertaa, meni enempi seurustelu-istuskelun puolelle, mutten valita ollenkaan. Jostain syystä ei tanssimaan edes tehnyt mieli tällä kertaa, vaikkei siitä ole montakaan viikkoa, kun juuri tanssijalkaa olisi niin vipattanut, muttei ollut lauantai-illaksi seuraa tanssilattialle. Oli hyvää seuraa ympärillä koko yön, joten mikäs siinä oli jutellessa yötä aamuun asti.

Lauantaina ei kuitenkaan nukuttanut muutamaa tuntia enempää, noin aamupäivän puolella ehkä neljän tunnin unien jälkeen nousin syömään jotain, torkuin vielä hetken ja kömmin sohvalle syömään kebabia ja katsomaan Pride&Prejudice-maratonia dvd:ltä. Puolessa välissä neljän maissa lähdin käymään ruokakaupassa jotta tänään voi toivottaa tyttäret taas tervetulleiksi äidin kotiin kun jääkaapissakin on muutakin kuin valo. Ja jatkoin illalla maratonin loppuun.

Melkein meinasin katsoa siihen vielä Coctailinkin, joka tuli neloselta sopivasti siihen perään, mutta ekalla mainostauolla totesin silmäluomien painavan sen verran, että painuin petiin. Onhan tuokin leffa minulla tietty dvd:näkin! Nuoruuteni suuri suosikki Tom Cruise ♥

Tänään heräsin jossain vaiheessa aamua raivostuttavien yläkertalaisteni meteliin jälleen kerran, laitoin korvatulpat korviini ja jatkoin uniani. Avasin silmäni ekan kerran 12:50 mentyäni nukkumaan noin 15 tuntia aiemmin. Häkellyin hetkeksi kännykän kellon näyttäessä tuntia vähemmän kuin tuo herätyskelloni kunnes muistin että niin, viime yönähän siirryttiin talviaikaan. Sain sen ansiosta puoliksi nukuttuun päivääni tunnin lisää.

Vaikka onkin ihan hyvä välillä nukkua takaisin sitä minkä jatkuvasti pitkin arkiviikkojen valvottuja iltoja – ja perjantain riennossa tällä kertaa – menettää, ei päivä kyllä oikein tahdo lähteä käyntiin kun siitä on nukkunut puolet. Onneksi tämäkään ei ole ihan tapa vaan normaalisti olen pystyssä viikonloppuisinkin puoli kymmeneen mennessä. Pidetään siitä kiinni. Tämä viikonloppu meni vähän ite eestään.

“Äiti on ihhan tymä” luki paperissa, jonka tosikoinen toi minulle raivostuttuaan minulle hetkeä aiemmin siitä, että pleikalla pelaaminen piti lopettaa “just kun olin kokeilemassa yhtä juttua et pääsis eteenpäin!”. Pelihän on aina parhaimmillaan, koskaan ei ole oikeasti hyvä hetki lopettaa. Ja välillä näistä on seurannut jonkin aikavälin pleikkakieltoja sun muuta – ja nytkin se oli vähällä, mutta rangaistukset haihtuivat tällä kertaa tuulee tuon kirjallisen suuttumuksen ilmaisun myötä.

Lappu oli kerrassaan hellyyttävä ♥ En voinut sille mitään, mutta tuo pienen vihainen viesti sai minut väkisin hymyilemään ja rutistamaan pikkuiseni (nojoo siis ekaluokkalaiseni, mutta kun se on minun vauvani 🙂 ) syliin – mikä sai tyttärenkin hymyilemään ja kiukun haihtumaan. Typy oli kesken lapun kirjoittamisen käynyt suu mutrulla ja otsa kurtussa kysymässä minulta, miten pikku-h kirjoitetaan ja tämän tiedon myötä jatkanut elämänsä ensimmäisen kirjoitus-urakan loppuun.

Jostain syystä kumpikaan tyttäristäni ei ole ollut kiinnostunut lukemisesta ennen kouluun menoa, eikä ole oppinut lukemaan ja kirjoittamaan silleen sormia napsauttamalla niinkun muistan itse oppineeni. Mutsi ompeli minulle jotain housuja joista muistaakseni kaikesta huolimatta tuli “susi” eikä siksi ehtinyt opettaa minua lukemaan juuri silloin kun olisin halunnut, joten tavasin tuttuja sängyn vieressä polvillani aikani ja hops, osasin lukea. Tytöillä on ollut lukutaito ihan yhtä hilkulla molemmilla jo eskarissa, mutta kiinnostus ei ole riittänyt oppimaan itse vaan on tarvittu ekan luokan pakotus siihen.

Näihin samoihin aikoihin syksyllä oppi esikoinen aikoinaan lukemaan, nyt on tosikoisella lukutaito oikeastaan vain sujuvoittamista vaille. Samoin kuin tuo kirjoittaminen. Sujuu kovalla vaivalla ja vaatii riittävän motivaattorin – kuten vihastuksen äidille – että viitsii kirjoittaa. Lukemisen harjoittaminen tuntuu olevan mielekkäämpää, typykkä lukee kaiken minkä näkee, alkaen facebook-päivityksistä uutisvirrassani…

Kirjoittaja-ihmisenä minua tuossa lapussa ilahdutti kirjoittamisen itsensä lisäksi ihan se mistä koko kirjoittaminen lähti liikkeelle. Esikoisella on ollut tapana kanavoida kiukkuaan kirjoittamiseen, niin päiväkirjaan kuin kirjeisiin äidille, aina siitä saakka kun oppi kirjoittamaan. Minusta oli hienoa, että tosikoinen joka yleensä on tuollaisessa tilanteessa saanut holtittoman raivarin ja huutanut minulle kurkkusuorana obsenitieseja, saikin purettua kiukkunsa paljon kehittävämmin ponnistelemalla paperille ensimmäisen pienen tekstinsä. Toivottavasti tekee sitä jatkossakin. Ihan vaikka jo naapureiden takia 😉

Tuo paperilappunen kehittyi vielä vähäsen tuon ensimmäisen pläjäyksen jälkeen, kun tosikoinen korjasi kirjoitusvirheensä esikoisen “ystävällisesti” huomautettua niisä, minkä johdosta tekstikin sai jatkoa: “ja [sisko] myös on tyhmä”. Mutta menipähän kirjoittamaan siskon nimen kahdella vokaalilla vaikka se kirjoitetaan yhdellä, koska se lausutaan kahdella ja siitäkös sitten esikoinen vetäisi herneenpalon nenään ja vuodatti oman loukkaantumisensa paperille.

Siinä vaiheessa oli jo tosikoisella raivari lähellä, kun hänen kirjoituksiaan arvosteltiin, vaikka hän kirjoitti mielestään nimen aivan oikein – ja foneettisesti kyllä aivan oikein kirjoittikin mistä pisteet tytölle. Selitä nyt siinä sitten että ei kun tällä kertaa se pitkä äänne kirjoitetaankin lyhyenä. Ja kun “tyhmät” alkoi lentää sitten jo suusta ja toisesta, paloi käämi jo minultakin.

Minkä seurauksena lappu täydentyi entisestään: “ja minä olen myös tyhmä” ja perään tuli liuta sydämiä sun muuta. Ole siinä sitten lapselle vielä vihainen.