Vietettyäni koko aamupäivän ja osan iltapäivää sohvalla suklaakahvin ja suklaan ja suklaapistaasien ja jouluruuan rippeiden kanssa katsoen Ally-maratonia dvd:ltä, tuli viimein pakonomainen tunne päästä ulos raittiiseen ilmaan, vähän liikkumaan. Ottaen huomioon, että taivaalta tuli jäistä tihkua joka hädin tuskin qualifioitui lumeksi, ja tuuli puski päin naamaa, koko ulkoilu oli jotain mielenhäiriön rajamailla minulle, vannoutuneelle anti-talviulkoilijalle.

Puin päälleni lämpökerraston ja skimba-housut ja mustan untsini – ei ehkä väriltään järin viisas valinta, kun en edes muistanut ottaa mukaan heijastinta – ja otin kameran olalleni, viritin iPodin korvilleni ja napsautin kännykästä Smartrunnerin päälle ja painuin ulos viimaan. About ulko-ovella iPod soitti neljästä Muse-albumistani ensimmäisen albumin intron, jolloin napsautin shufflen pois päältä ja annoin Musen tulvia korviini biisi toisensa perään. Se tuntui juuri oikealta siihen hetkeen.

Tarvoin hangessa joskus ehkä viimeksi viime viikolla aurattuja kävelyteitä Backaksen kartanon ohi kohti Kartanonkoskea ja sieltä kohti Tammistoa ja sillan yli Haltialan tilalle, pysähdellen kuvaamaan välillä lumisia maisemia, jälleen kerran. Haltialassa pyörin hetken tilan pihamailla ja tuijotin silmiin jotain jakkihärkää tai sen tapaista, jotain joka tuntui jotenkin soul-matelta siinä säässä. Ulkona viimasta välittämättä.

Haltialasta jatkoin kulkuani sinne minne jalat veivät. Minulla ei ollut kiire minnekään, talsin eteenpäin mietteissäni, välittämättä oikeastaan minne kuljin, arvellen että jonnekin siitä päädyn kuitenkin – tulihan sieltä joitain ihmisiä välillä vastaankin. Tie oli kuitenkin umpikuja, johti jollekin Paloheinä-Tuomarinkylä-Haltiala-alueen hiihtoreittien parkkipaikalle. Tuijotin aikani hiihtoreittikarttaa ja totesin lopulta että what the heck, tiedänhän minä Tuomarinkylän olevan tuossa vasemmalla, sinne siis.

En siis suin surmin kulje takaisin samoja askelmia, joita olen johonkin pisteeseen tullut, jos suinkin on vaihtoehto. Nyt päätin hiihtoladun olevan riittävä vaihtoehto, ja lähdin sitä pitkin kohti Tuomarinkylää. Ainoa vaan, että jossain vaiheessa latu kaarsi liiaksi oikealle, kun minä halusin vasemmalle, joten tuumin että tuostapa voisin oikaista tuon metsikön läpi kohti sitä valaistua tietä, joka oli päämääräni.

Kaikki meni ihan hyvin sen metsikön poikki, mikä ikinä sen nimi olikaan. Opastetaulukin kertoi, etten minä kuulu sen metsän ravintoketjuun, joten oli ihan turvallista polkea jonkun hiihtämää latua pitkin kuusien suojassa. Ihan niin yksinkertaista ei eteneminen enää ollutkaan sitten kun tulin metsän suojista avopellolle. Siinäpä sitä umpihankea oli kerrakseen! Ja siis as said, täällä päin Suomea se tarkoittaa juuri nyt noin 60-70cm hankea. Ei ihan piece of cake.

Ei sille valaistulle reitille mikään pitkä matka siitä ollut, ehkä parisataa metriä, mutta tarvo se hangessa, joka ulottuu puolireiteen asti! Löysin sentään kaistaleen, jossa hankisyvyyn (tai ainakin se mihin jalka upposi) oli vain noin polveen asti, ja pääsin liikkumaan askel kerrallaan eteenpäin, sisulla. Välillä kontaten kun alkoi uuvuttaa, kontaten kun ei uponnut juurikaan. Kyllä mietin että minä se osaan hankkiutua kummallisiin tilanteisiin. Miten olisi jos pysyisi joskus tiellä?

Kunhan olin selvinnyt umpihangesta “tielle” – siinä oli niukin naukin latu ja jalka upposi lumeen vain nilkkaa myöten, mutta olipahan sentään valaistu – könysin istumaan roskiksen päälle ja kaivoin varmuuden vakuudeksi kännykän esiin, tsekatakseni sijaintini ja tarkistaakseni seuraavan suuntani. GPS ♥

En minä eksyksissä ollut, gps vahvisti sen minkä olin arvellutkin. Mutta maailma oli niin kauttaaltaan valkoinen ja alkoi jo hämärtääkin, että oli paras tarkistaa suunta ennen kuin jatkoin matkaa. Eespäin, tai oikeammin kotia kohti siitä, ladunviertä pitkin koittaen olla tallomatta latua vaikkei se nyt kovin häävi ollutkaan. Parhaimmillaankin epämääräinen, ei näyttänyt edes siltä kuin olisi koneella tehty, tai ainakin se oli jo moneen kertaan mennyt umpeen sen jälkeen.

Päädyin takaisin Haltialan tilan kulmille, ja annoin sen verran periksi tässä “not tracing my steps” -pakkomielteessäni, että palasin Vantaanjoen yli Tammistoon samaisen sillan yli kuin olin mennytkin. Mutta Tammistossa en jatkanut kotia kohti suorinta tietä Kartanonkosken läpi vaan lähdin kulkemaan Tammiston läpi, poikkesin taas yhteen hämärtyvään metsään – polulle, tällä kertaa – ja jatkoin aina Ylästöntielle saakka ja sieltä sitten suorinta reittiä kotiin.

Kotinurkilla pohdiskelin, miten mukavaa on, ettei tarvitse miettiä, miten tuolla liikuttaisiin vauvan kanssa. Taapero menee pulkassa, mutta entä vauva? Nimittäin totesin, että ei tuolla montakaan kohtaa ole noilla kävelyteillä, joista selviäisi vaunujen kanssa. Onneksi on jo isot tyttäret. Pitäisi muuten varmaan tässä joulun aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä niiden kanssa vaikka tuohon Kartanonmäelle laskemaan mäkeä.

Lopulta astuin kotiovesta sisään, 2h 50min ja 9,8km sen jälkeen kun olin sulkenut sen perässäni, Muse yhä korviini tulvien. Ja kun suljin kotioven takanani, vaihtui Muse Pearl Jamiksi. Lenkkini oli täydellisesti mitoitettu Musen 4 albumin mittaiseksi 😀 Tarkistin Smartrunnerin, se kertoi lenkin kuluttaneen 480kcal. Paljonkohan siihen tulee päälle umpihankilisää?

Anyhow, olipahan hämmentävän mukavaa tarpoa lumessa!

Vuodenvaihde lähestyy. Tuo hetki jona aina vielä kerran käännän katseeni kuluneeseen vuoteen ja pysähdyn pohtimaan, mitä se elämääni toikaan. Tänä vuonna tuo vuoden tilinpäätös onkin melkoinen. Kuluneen vuoden aikana elämässäni on mennyt uusiksi kaikki paitsi lapset. Ja sisko ja vanhemmat ja niin eespäin, tietty. Ei siis liene ihme, että muutenkin tyypillisesti emotionaalinen joulunaika on tänä vuonna melko, no, herkkää aikaa.

Viime vuonna juuri joulun alla tehtiin ex-miehen kanssa se eropäätös. Joulun ajan kannoin päätöstä vielä sisälläni hiljaa, kertomatta siitä vielä muille kuin aivan lähimmille ystäville. Lapset saivat kuulla siitä joulunpyhien jälkeen. Nyt on käsillä ensimmäinen joulu oikeasti eron jälkeen. Aika hyvin me kaikki tsempataan, lapsetkin, vaikka tiedän ettei tämä joulu ole ihan helppo meille kellekään.

Paistoin itselleni pienen kinkun ja nyt en tiedäkään, mitä sillä teen. Jouluaaton ateria saadaan isäni luona, kaipaako sitä kinkkua sen jälkeen? Minä kaipasin siitä lähinnä sitä ensimmäistä siivua. No, saahan siitä aina lapsille jotain ruokaa jos ei tule muuten syötyä. Tuntuu että syönkin nykyään kotona niin vähän mitään, että omat viikot pärjäilen sillä mitä lapsiviikoilta jää kaappiin. Voikkarin työpäivän jälkeen, ja siinä se.

Tuotiin tänään tyttöjen kanssa tänne pieni kuusi. Se on jotain, mitä vaan halusin jouluksi kotiini. Tyttäret ja kuusen. Alettiin koristella sitä, kun huomasin, ettei minulla olekaan tähteä sen latvaan. Tätä tämä on, viime keväänä jaettiin tavarat, silloin tuntui ettei oikein mitään kaivannut mukaan, mutta aina silloin sun tällöin yhä huomaa jotain minkä on jättänyt exän hoteisiin, mitä sittenkin kaipaisi. Kuten kuusen tähden tai Mamban joululevyn, jonka sitten sainkin itselleni, minun cd:ni kun se on. Onneksi on hyvät välit exän kanssa.

Niin, kuusen latvaan laitettiin tyttöjen kanssa sitten enkeli, sillä en suin surmin enää halunnut lähteä kauppoihin tähteä ostamaan. Se on siinä ihan kiva, vähän erilainen. Se on meidän kuusi. Oikeastaan siinä on aika paljon enkeleitä. Ja olkikoristeita, puisia koristeita, tyttöjen tekemiä koristeita. Olin aika kranttu noiden kuusenkoristeiden suhteen, yhtään tiimaripalloa ei minun kotiini eksynyt. Pari muuta palloa joukossa on kyllä.

Tänään olen tehnyt vielä vähän töitä, haikeillut vähän ihan vaan koska tämä joulu tekee haikeaksi, valmistellut tyttöjen kanssa joulua ja hymyillyt pienen kyynelverhon läpi heille kun paketoivat isälleen lahjoja. Ei, en kadu eroa, mutta kyllä perheen hajoaminen sattuu silti, erityisesti jouluna, ja erityisesti lasten vuoksi. Ja tyttöjen mentyä nukkumaan olen kuunnellut joululauluja ja paketoinut tyttöjen lahjoja.

Niin tai näin, tämä joulu on silti paljon edellistä parempi. Ja sitä-edellistä. Oikeastaan haikeudesta huolimatta aika hyvä joulu. Ainakin minulle. Toivottavasti tämä on sitä lapsillekin, kaikesta huolimatta.

Facebookkiin tyydyin aamulla kirjoittamaan vain kaikenkattavasti ja mitäänsanomattomasti “nnngh”. Hyvinkasvatettuna koitin noudattaa periaatetta “jos ei ole mitään rakentavaa sanottavaa, on parempi olla sanomatta mitään”, sillä totesin että tänä aamuna minulla oli tasan kaksi vaihtoehto: valittaa tai olla hiljaa. Naamakirjassa päätin siis olla hiljaa, tai päästää vain eläimellisen äännähdyksen, tänne voinen vähän valittaakin.

Sisäinen kelloni näyttää edistävän noin puoli tuntia. Olen nyt joka aamu jo varmaan viikon ajan herännyt noin puoli tuntia ennen kellon soittoa – vaikkei kello edes ole joka aamu ollut samaan aikaan soimassa.

Suihkun ja meikin ja hiusten laittamisen jälkeen katsoin itseäni vielä peilistä ennen töihin lähtöä ja totesin näyttäväni juuri niin väsyneeltä ja nuutuneelta kuin miksi itseni tunsinkin. Pitikö viikonlopun rentouttaa ja piristää?

Viikonloppu oli kiitettävän vilkas. Lauantaina oli lasten koulun joulujuhla jonka esikoinen juonsi luokkakaverinsa kanssa – reipas typykkä ❤ – ja jossa tosikoinen tanssi tonttutanssin luokkakavereiden kanssa 🙂 Juhlan jälkeen lapset lähti vaarin kanssa landelle ja vaarille yöksi ja minä sain joululahjat shopattua. Sunnuntaina oli Stepupin joulushow, aivan ihana upea show kaikkiaan! Tai siis niitä oli kolme, tosikoinen tanssi vikassa. Kyllä se sitten tanssii hyvin ❤

Illalla puoli kahdentoista aikaan soitti ex-mies. Perjantaina puoli ysin aikaan oli esikoisen ope laittanut wilmaan viestiä, että maanantaina on luistelua. Mikä aika se on mitään ilmoittaa? Kuka lukee wilmaa viikonloppuna? Mikäs siinä, kävin sitten varastossa puolen yön aikaan hakemassa tyttären luistimet, jotka kiikutin tänä aamuna työmatkan varrella lapselle isälleen.

Helsingin kaikkien aikojen (tiedossa oleva) lumiennätys 70cm on yön aikana rikkoutunut. Siltä tää on kyl tuntunutkin. Parin päivän aikana harjannut auton päältä taas yhteensä varmasti yli 20cm lunta ja välillä se oli sentään parkissa katoksenkin alla. Saisko sitä vaan antaa kaiken hautautua tohon lumeen ja hautautua itse peiton alle kotiin kunnes lumet on sulaneet?

Joulu. Mitähän siitä sanoisi. Normaalisti se tuo jo pelkillä pyhillään muutaman ylimääräisen vapaapäivän, mutta tänä vuonna yhden vaivaisen päivän. Plus Loppiainen toisen. Aikaisempina vuosina olen myös usein pitänyt muutaman ylimääräisen vapaapäivän joulun aikaan, mutta tänä vuonna en, koska säästelen ne kaikki talviloman Kanarian-matkaan. Liekö sitten siksi vai monesta muusta potentiaalista syystä tai ehkä kaikkien yhteisvaikutuksesta ei tunnu ollenkaan jouluiselta. Tulee ja menee ja sen pituinen se.

Tämän päivän teemana My Chemical Romance on Spotify ja tietenkin SharePoint, kuinkas muutenkaan 🙂

Pakkasta on jatkunut nyt, mitä sitä nyt on jatkunut? melkein marraskuun alusta asti? Ei enää muistakaan, mutta pitkään. Ainakin kuukauden. Talvivarusteluun on jotenkin jo tottunut tavallaan, vaikkei se siitä sen hauskempaa teekään. Tai no, onhan siinä oma viehätyksensä vetää kunnon talvipopot jalkaan ja untsi päälle vaikka vain kauppareissulle, tai skimbavermeet (joilla en tosin taida koskaan olla ollut rinteessä vaan ostin ne joskus vain ulkoilumielessä) niskaan tallin joulujuhlaan.

Keskiviikkona lähdin töistä itse asiassa kyllä ihan lämpimästä, oli kohtuullisen lämmin sisällä ja autonikin oli jo kolmatta päivää saanut nauttia lämpimästä hallista ja näin ollen minä lämpimästä autosta töistä lähtiessäni. Mutta ulkona oli pakkasta kymmenkunta astetta ellei enemmän, joten vähän hirvitti ajatus jättää auto tuohon pihaan taas pariksi päiväksi seisomaan. Mutta jollen halunnut ajaa Kajaaniin – enkä halunnut – vaihtoehdot olivat vähän niinkun vähissä.

Keskiviikkoiltana nousin siis koneeseen ja astuin siitä ulos Kajaanissa, missä ensimmäinen huomioni oli, että maailma on jonkin futuristisen scifi-leffan tapaan jäätynyt sillä välin kun minä olin lentokoneessa! Tai ehkä se oli vain Kajaani, joka oli absoluuttisen kuura-kuorrutettu koko paikka. Laajalla skaalalla ja ydintään myöten. Minäkin meinasin jäätyä taksitolpan seuraksi kunnes tajusin, että eihän minun ulkona sitä pirssiä tarvinnut venata.

Minä en matkustele työn takia tai lomillakaan mitenkään ihan hirveästi, mutta muutaman kerran vuodessa jonnekin kuitenkin. Ja nyt täytyy sanoa, että Kajaani oli ehdottomasti ensimmäinen paikka, jossa ei ollut takseja tolpalla odottamassa Stadin-koneen laskeutumista, vaan ihan joutui soittamaan paikalliseen taksikeskukseen, jonka numero sen sijaan oli (toisin kuin yleensä missään) oikein hyvin esillä siellä täällä. Ja taksille annettiin sitten tilaajan nimi eikä tilaajalle numeroa, jota ei kuitenkaan voi muistaa. Kätsää.

Matkalla hotellille ihastelin jokirannan maisemia, jotka oli valaistu oranssein isoin valoin. Todella upeeta, kaikki mahdollinen paksun kuuran peitossa ja komeasti valaistuna! Tuo tekee kaupungista talvikaupungin. Helsinkihän sitä ei ole. Helsingissä talvi on pakkasellakin nuoskaa ja silkka pimeä kaaos. Siis ei kaamos edes, vaan pimeä, ja lumesta kaaos.  Tuumasin että jokiranta pitää käydä kuvaamassa, ja niinpähän eilen työpäivän jälkeen sitten kävinkin. Kreivin aikaan ehdin hollille kameran kanssa, tänään oli jo kuura lentänyt tuulen mukana, öö, jonnekin.

Kajaanissa ei ollut lunta nyt kuin murto-osa siitä mitä täällä, ihan päälaellaan tämä lumitilanne. Siellä ei kuulemma suksetkaan mene kaupaksi tänä talvena, kun taas minä olen jo pudonnut laskuista sen suhteen kuinka moni kaveri on jo feissarissa ilmoittanut ostaneensa nyt sukset “ja pitäisi hiihtääkin? millonkahan viimeksi?!” Tänään lähtiessäni siellä tippuili taivaalta kristallihitusia, itse asiassa ihan samanlaisia kuin nyt täälläkin. Mutta pakkasta siellä oli tuplat.

Palasin sieltä Kajaanista kotiin tänään sellaisella Finncomin sillipurkilla. Mennessä kone oli ihan kunnon kokoinen Finskin kone, joka oli ihan täysi, kun edellinen lento oli peruttu. Olin olettanut vanhan kokemuksen perusteella saavani meno-lennolla jonkun sämpylänjämän ja jääväni ilman sitten paluuulennolla, mutta menikin sitten ihan toiste päin. Finski ei tarjonnut muuta kuin kahvia ja sitä sen sellaista, kun taas Finncom tarjoili sämpylät ja glögit ja Mariannet.

Vähän jänskäsin kotiin tullessani, miten mahtaa sen armaan Hondani akun laita olla. Käväisin ylhäällä moikkaamassa tyttöjä ja siskoani ja kuulemassa “shhh!!” kun kehtasin puhua Autot-elokuvan päälle, ja piipahdin autoa starttailemaan. Ja riemastuin kun se jopa lähti käyntiin! Heitin vielä illan ratoksi sillä sellaisen parinkymmenen minuutin lenkin, niin jospa se siitä käynnistyisi huomennakin… Onneksi se saa taas ens alkuviikon seistä päivät lämpimässä.

Kyllä minä odotan jo pääsyä lämpimään… Pari kuukautta pakkasta ja lunta vielä. Mutta sitten melkein kaksi viikkoa mutsin tykönä Kanarialla. Haaveet vie jo sinne…

Tänään ei nyt ehkä ollut ihan ideaali sää huviajelulle, eikä rehellisesti sanoen ihan ideaali olokaan huviajelulle eilisten pippaloiden jälkeen, mutta otin silti kameran messiin, istuin auton rattiin ja lähdin ajelemaan. Siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että koko viikon olen taas käyttänyt Hondaa vain lyhyehköihin työmatkapyrähdyksiin ja halusin saada nyt sen akun kunnolla latinkiin, ettei taas joku aamu jätä käynnistymättä.

Oli sille ajelulle tosin toinenkin syy. Suunnittelin tuossa pitkin viikkoa, että lauantaina kävelen tuohon Helsingin Pitäjän Kirkonkylään kuvaamaan viimein sen Pyhän Laurin kirkon, kuten on jo pitkään pitänyt, mutta tänään ei nyt oikein sen paremmin sääolo kuin oma olokaan tukenut tätä kävelyajatusta, ja sitä paitsi se auto tarvitsi liikuntaa ehkä kipeämmin kuin minä.

Honda käynnistyikin vähän jähmeästi vaikka oli ollut tolpassa, joten uumoiluni osuivat oikeaan, kunnon akun lataus oli tarpeen. Ensimmäinen etappini, tuo kirkko, oli kuitenkin siis tuossa vain muutaman kilometrin päässä, oikeasti kävelymatkan päässä, mutta varmistaakseni päivänvalon kuvauksilleni, pysähdyin siihen ekana, jatkaakseni siitä sitten vähän pidemmän lenkin. Näpit vähän jäässä (hanskoissakin) kuljeksin tovin ympäri kirkkomaata kuvaten niin kirkkoa kuin hautausmaata ja vähän ympäristöäkin, ja hahmottelin mielessäni tulevaa ajolenkkiä.

Siinä vaiheessa kun palasin autolle, olivat sormeni jo niin kohmeessa, että hädintuskin pysyivät autonavaimet kädessä. Minä siis oikeasti tarvitsisin talvella aina käteeni jotkut nahkakintaat selvitäkseni! Mutta kun ne on hiukka kömpelöt kameran kanssa… Lunta oli kävelyni aikana tuiskuttanut auton päälle taas niin että jouduin sutimaan vähän ikkunoita puhtaiksi että näin peruuttaa pois parkkipaikalta – heti kun auto oli ystävällisesti käynnistynyt, vähän se taas köhi.

Ajelin tuiskun keskellä luistinrata-liukkaita teitä kehälle, lahdenväylälle, Keravan ja Tuusulan läpi Nurtsille. Hirveästi oli autoja teiden sivussa! Vähänkin liikaa nopeutta vaikkapa rampilta tullessa ja jo oli auto hangessa. Ei siis minun autoni, osaan minä ottaa ratissa iisistikin kun keli sitä vaatii, mutta monen muun auto kyllä.

Kieli keskellä suuta sai ajella tiellä kuin tiellä, ja näkyvyys oli hiljaisemmilla nopeuksilla melkoisen heikko kun lunta pöllysi ympärillä, suli tuulilasiin eikä sitä oikein saanut aina pyyhittyä, kun pyyhkimet jäätyivät matkalla. Ja pikkuteillä oli niin pahuksen valkoista ettei märkien ikkunoiden takaa aina meinannut erottaa, mistä tie kulki ja penkka alkoi, etenkään risteyksissä.

Nurmijärvellä tein pit-stopin Myllykukkoon, Kotipizzaan nauttimaan yhden Berlusconi Kotzonen oman kunnon kohotukseksi. Pizza vazzassa ajelin hämeenlinnanväylän toiselle puolelle vielä kuvailemaan vähän puolijäistä Myllykoskea. Joku oli kuljeksinut pitkin kosken jäitä, avanteiden seassa, en olis kyllä minä arvannut jalallani niille jäille astua. Mutta komean näköistä se oli, se puolijäätynyt koski!

Kamalan kauan en sielläkään viitynyt, sen verran että sain nipun kivjoa luontokuvia hankimaisemista, ja sitten autolle ja tuiskun ja lumipöllytysten läpi himaan.