Pakkasta on jatkunut nyt, mitä sitä nyt on jatkunut? melkein marraskuun alusta asti? Ei enää muistakaan, mutta pitkään. Ainakin kuukauden. Talvivarusteluun on jotenkin jo tottunut tavallaan, vaikkei se siitä sen hauskempaa teekään. Tai no, onhan siinä oma viehätyksensä vetää kunnon talvipopot jalkaan ja untsi päälle vaikka vain kauppareissulle, tai skimbavermeet (joilla en tosin taida koskaan olla ollut rinteessä vaan ostin ne joskus vain ulkoilumielessä) niskaan tallin joulujuhlaan.

Keskiviikkona lähdin töistä itse asiassa kyllä ihan lämpimästä, oli kohtuullisen lämmin sisällä ja autonikin oli jo kolmatta päivää saanut nauttia lämpimästä hallista ja näin ollen minä lämpimästä autosta töistä lähtiessäni. Mutta ulkona oli pakkasta kymmenkunta astetta ellei enemmän, joten vähän hirvitti ajatus jättää auto tuohon pihaan taas pariksi päiväksi seisomaan. Mutta jollen halunnut ajaa Kajaaniin – enkä halunnut – vaihtoehdot olivat vähän niinkun vähissä.

Keskiviikkoiltana nousin siis koneeseen ja astuin siitä ulos Kajaanissa, missä ensimmäinen huomioni oli, että maailma on jonkin futuristisen scifi-leffan tapaan jäätynyt sillä välin kun minä olin lentokoneessa! Tai ehkä se oli vain Kajaani, joka oli absoluuttisen kuura-kuorrutettu koko paikka. Laajalla skaalalla ja ydintään myöten. Minäkin meinasin jäätyä taksitolpan seuraksi kunnes tajusin, että eihän minun ulkona sitä pirssiä tarvinnut venata.

Minä en matkustele työn takia tai lomillakaan mitenkään ihan hirveästi, mutta muutaman kerran vuodessa jonnekin kuitenkin. Ja nyt täytyy sanoa, että Kajaani oli ehdottomasti ensimmäinen paikka, jossa ei ollut takseja tolpalla odottamassa Stadin-koneen laskeutumista, vaan ihan joutui soittamaan paikalliseen taksikeskukseen, jonka numero sen sijaan oli (toisin kuin yleensä missään) oikein hyvin esillä siellä täällä. Ja taksille annettiin sitten tilaajan nimi eikä tilaajalle numeroa, jota ei kuitenkaan voi muistaa. Kätsää.

Matkalla hotellille ihastelin jokirannan maisemia, jotka oli valaistu oranssein isoin valoin. Todella upeeta, kaikki mahdollinen paksun kuuran peitossa ja komeasti valaistuna! Tuo tekee kaupungista talvikaupungin. Helsinkihän sitä ei ole. Helsingissä talvi on pakkasellakin nuoskaa ja silkka pimeä kaaos. Siis ei kaamos edes, vaan pimeä, ja lumesta kaaos.  Tuumasin että jokiranta pitää käydä kuvaamassa, ja niinpähän eilen työpäivän jälkeen sitten kävinkin. Kreivin aikaan ehdin hollille kameran kanssa, tänään oli jo kuura lentänyt tuulen mukana, öö, jonnekin.

Kajaanissa ei ollut lunta nyt kuin murto-osa siitä mitä täällä, ihan päälaellaan tämä lumitilanne. Siellä ei kuulemma suksetkaan mene kaupaksi tänä talvena, kun taas minä olen jo pudonnut laskuista sen suhteen kuinka moni kaveri on jo feissarissa ilmoittanut ostaneensa nyt sukset “ja pitäisi hiihtääkin? millonkahan viimeksi?!” Tänään lähtiessäni siellä tippuili taivaalta kristallihitusia, itse asiassa ihan samanlaisia kuin nyt täälläkin. Mutta pakkasta siellä oli tuplat.

Palasin sieltä Kajaanista kotiin tänään sellaisella Finncomin sillipurkilla. Mennessä kone oli ihan kunnon kokoinen Finskin kone, joka oli ihan täysi, kun edellinen lento oli peruttu. Olin olettanut vanhan kokemuksen perusteella saavani meno-lennolla jonkun sämpylänjämän ja jääväni ilman sitten paluuulennolla, mutta menikin sitten ihan toiste päin. Finski ei tarjonnut muuta kuin kahvia ja sitä sen sellaista, kun taas Finncom tarjoili sämpylät ja glögit ja Mariannet.

Vähän jänskäsin kotiin tullessani, miten mahtaa sen armaan Hondani akun laita olla. Käväisin ylhäällä moikkaamassa tyttöjä ja siskoani ja kuulemassa “shhh!!” kun kehtasin puhua Autot-elokuvan päälle, ja piipahdin autoa starttailemaan. Ja riemastuin kun se jopa lähti käyntiin! Heitin vielä illan ratoksi sillä sellaisen parinkymmenen minuutin lenkin, niin jospa se siitä käynnistyisi huomennakin… Onneksi se saa taas ens alkuviikon seistä päivät lämpimässä.

Kyllä minä odotan jo pääsyä lämpimään… Pari kuukautta pakkasta ja lunta vielä. Mutta sitten melkein kaksi viikkoa mutsin tykönä Kanarialla. Haaveet vie jo sinne…

Tänään ei nyt ehkä ollut ihan ideaali sää huviajelulle, eikä rehellisesti sanoen ihan ideaali olokaan huviajelulle eilisten pippaloiden jälkeen, mutta otin silti kameran messiin, istuin auton rattiin ja lähdin ajelemaan. Siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että koko viikon olen taas käyttänyt Hondaa vain lyhyehköihin työmatkapyrähdyksiin ja halusin saada nyt sen akun kunnolla latinkiin, ettei taas joku aamu jätä käynnistymättä.

Oli sille ajelulle tosin toinenkin syy. Suunnittelin tuossa pitkin viikkoa, että lauantaina kävelen tuohon Helsingin Pitäjän Kirkonkylään kuvaamaan viimein sen Pyhän Laurin kirkon, kuten on jo pitkään pitänyt, mutta tänään ei nyt oikein sen paremmin sääolo kuin oma olokaan tukenut tätä kävelyajatusta, ja sitä paitsi se auto tarvitsi liikuntaa ehkä kipeämmin kuin minä.

Honda käynnistyikin vähän jähmeästi vaikka oli ollut tolpassa, joten uumoiluni osuivat oikeaan, kunnon akun lataus oli tarpeen. Ensimmäinen etappini, tuo kirkko, oli kuitenkin siis tuossa vain muutaman kilometrin päässä, oikeasti kävelymatkan päässä, mutta varmistaakseni päivänvalon kuvauksilleni, pysähdyin siihen ekana, jatkaakseni siitä sitten vähän pidemmän lenkin. Näpit vähän jäässä (hanskoissakin) kuljeksin tovin ympäri kirkkomaata kuvaten niin kirkkoa kuin hautausmaata ja vähän ympäristöäkin, ja hahmottelin mielessäni tulevaa ajolenkkiä.

Siinä vaiheessa kun palasin autolle, olivat sormeni jo niin kohmeessa, että hädintuskin pysyivät autonavaimet kädessä. Minä siis oikeasti tarvitsisin talvella aina käteeni jotkut nahkakintaat selvitäkseni! Mutta kun ne on hiukka kömpelöt kameran kanssa… Lunta oli kävelyni aikana tuiskuttanut auton päälle taas niin että jouduin sutimaan vähän ikkunoita puhtaiksi että näin peruuttaa pois parkkipaikalta – heti kun auto oli ystävällisesti käynnistynyt, vähän se taas köhi.

Ajelin tuiskun keskellä luistinrata-liukkaita teitä kehälle, lahdenväylälle, Keravan ja Tuusulan läpi Nurtsille. Hirveästi oli autoja teiden sivussa! Vähänkin liikaa nopeutta vaikkapa rampilta tullessa ja jo oli auto hangessa. Ei siis minun autoni, osaan minä ottaa ratissa iisistikin kun keli sitä vaatii, mutta monen muun auto kyllä.

Kieli keskellä suuta sai ajella tiellä kuin tiellä, ja näkyvyys oli hiljaisemmilla nopeuksilla melkoisen heikko kun lunta pöllysi ympärillä, suli tuulilasiin eikä sitä oikein saanut aina pyyhittyä, kun pyyhkimet jäätyivät matkalla. Ja pikkuteillä oli niin pahuksen valkoista ettei märkien ikkunoiden takaa aina meinannut erottaa, mistä tie kulki ja penkka alkoi, etenkään risteyksissä.

Nurmijärvellä tein pit-stopin Myllykukkoon, Kotipizzaan nauttimaan yhden Berlusconi Kotzonen oman kunnon kohotukseksi. Pizza vazzassa ajelin hämeenlinnanväylän toiselle puolelle vielä kuvailemaan vähän puolijäistä Myllykoskea. Joku oli kuljeksinut pitkin kosken jäitä, avanteiden seassa, en olis kyllä minä arvannut jalallani niille jäille astua. Mutta komean näköistä se oli, se puolijäätynyt koski!

Kamalan kauan en sielläkään viitynyt, sen verran että sain nipun kivjoa luontokuvia hankimaisemista, ja sitten autolle ja tuiskun ja lumipöllytysten läpi himaan.

 

Tuossa pöydällä nököttää abouts kolme kertaa kännykkäni kokoinen Samsung Galaxy Tab imemässä itseensä WLIIAn viidettä kautta. Kosketusnäytöllinen kiva vempele, jolla voisi soittaakin, jos iskisi sim-kortin sisään, mutta ennen kaikkea minulle (taas uusi 😛 ) laite, jolla pääsen näpsästi nettiin, wlanin kautta, ja jolla voi vaikka jossain reissussa katsoa vaikkapa sitä WLIIAa tai lukea eBookia. Tosin ainoat eBookit laitteessa juuri nyt on työaiheisia. Asennetta 😉

Eihän näitä koneita tässä minun taloudessani vielä tarpeeksi ollutkaan… Keskenäni täällä ja tietokoneita on kolme. Tämä normaalikokoinen punainen läppäri (jota lapset käyttää omiin surffailuihinsa ja pelailuihinsa), työläppäri (joka vapaa-ajalla koittaa pysyä repussa) ja pinkki mini-läppäri (jolle on oma outo paikkansa talouteni kone-ekosysteemissä). Tuo pleikka-kolmonenkin on nettiin kytketty wlanin kautta, joten kai silläkin voisi surffata? Sitä ei ole tullut testattua.

Lisäksi nettiin täällä pääsee kännykälläni. Ja se on monesti nopeampaa ja vaivattomampaa kuin availla näitä pc:itä. Tämä normi-läppärini tosin on ihan vikkelä vehje, mutta silti. Olen huomannut aika usein tekeväni naamakirja- ja meilitsekkauksia tai nopeita google-hakuja kännykällä koneen sijaan, etenkin jos lapset ovat tällä normi-koneellani. Se mini-pinkki on melko hidas nousemaan, etenkin kun se on niin paljon kiinni, että hakee ziljoona päivitystä aina ensi töikseen.

Tästäpä se rako tuolle Galaxy Tabille syntyikin siis. Halusin jotain kännykkämäistä vikkelyydessään ja näppäryydessään lähinnä nopsakkaa nettikäyttöä varten. Jotain missä on isompi kosketusnäyttö kuin kändessä, mutta joka on kuitenkin vielä kätsyn pieni. Rehellisesti sanoen iPad ajatuksena ei houkuttanut iTunes-kytkyineen ja muutenkaan omppuna, Galaxy Tabissa taas on sama Android kuin kännyssäni. Ja aivan, se oli helppo ottaa käyttöön 🙂

On se kiva 🙂 Olen tässä pitkin iltaa asennellut sinne Market Placesta softaa – on feset ja tweetdeckit ja wordpressikin niin että voin vaikka kirjoitella blogiakin sillä. Vaikkei se näppis nyt ehkä ole mielekkäin mahdollinen sitten kuitenkaan pitempään kirjoittamiseen. Mutta olenhan minä kännylläkin niitä tekstejä naputellut välillä… Google Mapsikin laitteesta löytyy, joten reissussa se toimii vähän isompiruutuisena navigaattorinakin mukavasti, kännyn sijaan 🙂

Sen verran tässä illalla tuli taukoa Tabilla leikkimiseen, että kävin välillä vähän toisissakin uusissa sfääreissä, tangolla keikkumassa Pole4Fitissä Poletech-tunnilla. Pyörimässä tangon ympäri eri tavoin ja “seisomassa” ja istumasa tangolla oikein ja väärin päin. Se oli tavallaan kivaa, mutta sitä nyt pitää vähän vielä makustella. En ole ollenkaan varma, että siitä tulee minulle uutta lajia, vaikka odotukset sen suhteen olikin melko korkealla.

Teknisesti se ei ole minulle liian haasteellista, päin vastoin, ainakaan tuo perustekniikka ei edes kunnolla haastanut ja tunti tuntui suorastaan liian hidastempoiselta, joten pomppasin puolessa välissä tuntia ei-ekakertalaisten kelkkaan ja lopputunti tuntui siten jo vähän mielekkäämmältä. Joskin vähän yksitoikkoiselta. Ja ihoon oikeasti sattui. Ja se tangolla seisominen jalkapöydän luihin asti.

Kyllä. Sitä pitää vähän sulatella. Ehkä voisi käydä jonkun toisen perustekniikkatunnilla tsekkaamassa kuinka paljon oli opettajasta kiinni. Ja ehkä voisi käydä sitten Poletech-kakkosessa tsekkaamassa muuttuuko touhu yhtään vähemmän yksitoikkoiseksi kun mennään eteenpäin. Mutta en tiedä. Voi myös olla, että annan koko lajin olla. Ja keskityn selviytymään ensi vuoden puolella taas ihanille omemmille tanssitunneille. Nythän puolet syksystä melkein hujahti niin etten tunneille päässyt 😦

On niitäkin päiviä, joina jopa minä nautin lumesta ja pirteästä talvisäästä. Ja tänään oli sellainen päivä. Ei kiirettä minnekään, ei tarvinnut lähteä työkamppeissa minnekään hytisemään vaan saattoi vetää toppikset päälle ja lähteä ulos nauttimaan upeasta lumisesta luonnosta parissa pakkasasteessa, vailla hyistä tuulta.

Olkoonkin, että koska päivänvaloa on vain rajallinen tuntimäärä päivässä ja siihen mennessä kun meidän väki on edes syönyt aamupalan, on niistä jo puolet mennyttä elämää, oli puolilta päivin jo niinsanotusti vähän kiire, että ehti mihinkään päivän valon aikaan. Sitä paitsi sukset piti vielä voidella ennen ladulle lähtöä ja luisto oli loppu, joten vielä oli pakko-reissu Prismaankin edessä. Joten vähän sitten kuitenkin koitin lapsia hoputtaa liikkeelle, mutta omat hermothan siinä vain paloi.

Ei, tyttäriä EI ole helppo saada liikkeelle. Ihan sama minne ollaan menossa, on lähtö yhtä pitkää kuin leveetä. Ensin pitää saada niiden nenä irti milloin telkusta, tietokoneesta, kirjasta, leikeistä, milloin mistäkin. Vaikka ne kuinka välillä valittaa ettei ole tekemistä, silloin kun jonnekin pitäis lähteä, niillä on aina kesken jotain mitä ei vaan voi lopettaa kesken. Sitten pitäisi saada ne pukemaan, mutta silloin tietty toisella on jano, toisella vessahätä, toiselle mikäkin tärkeä asia hukassa…

Siihen mennessä kun tänäänkin viimein oltiin kaikki suksinemme ovesta ulkona, oli pinna minulla karrella taas, joten sitten kun Prismassa esiteltiin xbox kinectiä ja sen sijaan että olisin saanut tosikoisen valitsemaan itselleen ulkoilutakkia (agenda vähän laajeni pukemisvaiheessa) sainkin repiä tyttöjä pelin äärestä kassalle, paloi pinnan lisäksi jo hihatkin…

Mutta ei se mitään, päästiin ulos kaupasta ja pika-voitelin sukset Jumbon parkkihallissa ja ajettiin Paloheinään. Kiukun viimeisetkin rippeet haihtuivat, kun päästiin viimein ladulle, eikä kellokaan ollut kuin hilkun yli yhden. Lunta tippuili hiljalleen. Maailma oli pumpulisen pehmeä ja vitivalkoinen. Aurinko hohkasi matalalla ohuen pilvipeitteen läpi puiden lomsata maalaten taivaanrannan vaaleanpunaiseksi. Valaistus oli satumainen! Tuntui kuin olisi hiihtänyt satumaan halki.

Suunnattiin tyttöjen kanssa jo tutulle 1,8km lenkille, jota viimeksikin hiihdettiin jonkun kerran ympäri. Hiihdettiin ensimmäinen rundi yhdessä, toisella kierroksella minä tuplasin ja rypistin rivakan kolmosen sillä välin kun tyttäret nousivat 1,8:n viimeisen mäen ylös ja jäivät siihen mäen päälle minua odottamaan.

Esikoinen luovutti silloin ja laski alas hiihtomajalle laskemaan suksilla mäkeä, kun taas minä hiihdin tosikoisen kanssa vielä yhden lenkin. Käytiin sen jälkeen juomassa vähän mehua ja haukkaamassa munkkia ja muuta hiihtomajassa. Vieläkin likat halusivat laskea suksilla mäkeä, joten minä heitin lenkin ja toisenkin ihan siinä kentällä, golf-kentän laidalle ja takaisin. Tosikoinenkin teki välillä samanmoisen.

Lopulta oli jo pakkokin lähteä, ruokkimaan kissat, kun lasten isä on viikonlopun poissa, ja leipomaan pipareita. Nyt onkin tytöt väkerrelleet toinen toistaan taiteellisempia pipareita – tavalliset muottipiparit ei ole mitään! – sekä piparkakkutaloa. Osan kerkesivät typyt koristella jo tänä iltana, mutta vielä jäi huomiseksi puuhaa loppujen pipareiden koristelussa ja piparitalon kokoamisessa.

Kai se alkoi siitä, kun esikoinen torstaina epätoivoisesti etsi tonttulakkiaan, jotta voisi perjantaina tonttuilla koulussa. Mutta tonttulakki oli ja pysyi hukassa ja tytär meni kouluun tonttuilemaan mieluummin kokonaan ilman tonttulakkia kuin huonon lakin kanssa. Niinpä sitten jotta uudestaan ei tarvitsisi samaa vahinkoa kärsiä, oli kauppalistalla maidon ja Oivariinin lisäksi myös tonttulakki. Ja tietenkin ostin kaksi, tosikoiselle myös! sillä satsasin vähän mageempiin lakkeihin sitten tällä kertaa.

Viikolla jo ostin kaupasta piparkakkutaikinaa (jota en ole ikinä tehnyt itse jostain syystä, vaikka muuten kaikenlaista mielikseni leivonkin), torttutaikinalevyjä ja glögiä, ihan tätä viikonloppua ajatellen. Onhan huomenna jo toinen adventti ja ylihuomenna Itsenäisyyspäivä, eli ollaan ihan niillä aikamailla, joina yleensäkin alan viimein virittäytyä ja virittää kotia joulutunnelmaan.

Niinpä tänään sitten uusien tonttulakkien innoittamana – ja ehkä vähän jo viikolla ajatellun osittaisen plänin seurauksena – tänään laittelin jouluvalot (sellaiset ihan valkoiset jääkukka-lamput) parvekkeelle, paistettiin joulutorttuja ja laiteltiin joulukoristeita esille kynttilöiden tuikkiessa ja Mamban joululevyn soidessa taustalla ja syötiin lasten mummilla leipomia pipareita ja niitä joulutorttuja samalla kun katsottiin White Christmasia. Niin, ja minä join glögiä, tytöt eivät siitä tykkää.

White Christmas on minun ultimate jouluelokuvani. Ihmeelliseen elämään kyllästyin jo kaaauan sitten, kun siitä tehtiin meille vähän pakkopulla joskus muinoin. Lumiukkoa en muista koskaan katsoneenikaan, vaikka se aattona aina tulee ja on tiettävästi monelle se ykkönen. White Christmas on Bing Crosby -musikaali, ei mikään maailmaa mullistava elokuva, mutta kiva. Nautin sen katsomisesta joka kerta, niin kepoinen kuin se onkin.

Ja tänään katsoin sen ekaa kertaa tyttärieni kanssa. Esikoinen, joka sentään osasi lukea tekstityksen, tuumasi välillä että booring, muttei silti poistunut telkun äärestä vaikka sanoin, ettei ole mikään pakko katsoa vaan voi mennä tekemään jotain muuta jos haluaa. Tosikoinen enempi musiikki-tanssi-friikkinä tykkäsi, vaikkei vielä ehdi tekstityksiäkään lukea. Minä koitin selvittää tytölle leffan tapahtumia jotta pysyi kärryillä tapahtumissa.

Liekö sitten tämä musikaalin katsominen toiminut innoittajana, kun hetken perästä täällä soi jälleen se Mamban levy ja tosikoinen pisteli parastaan “tanssilavalla” olkkarissa, esikoisen videokuvatessa. Tytär veti minut kanssaan tanssimaan ja niin tanssittiin melkein koko Mamban levy läpi. Ja sitten halusi esikoinenkin tanssia ja veti saman setin tosikoisen kanssa uusiksi. Videolle.

Harmi vaan, että tuo vanhahko kamerani kuvaa vain 30s. kerrallaan. Ja muutenkin olisi melkein tarvinnut kokonaisen kuvausryhmän, että tyttöjen mainion tanssishown olisi saanut kunnolla kuvatuksi. Omista muuveistani ei niin väliksi, eläköön hauskimmat kotivideot 😛 Tosin nämä videot pysyvät ihan tuolla omalla kiintolevylläni, eivät harhaudu sen paremmin neloselle kuin juutubeen kuin naamakirjaankaan. Se on sale.

Lopulta laittelin tonttuseni nukkumaan, vähän normaalia myöhempään, ja istuin itse sohvalle hetkeksi noiden päivällä otettujen kuvien pariin. Kynttilät täällä sisällä ovat jo sammuneet kauan sitten yhtä viimeistä tuikkua lukuunottamatta, jouluvalotkin parvekkeella ovat jo sammuneet yöksi, mutta kynttilälyhdyssä partsilla vielä lepattelee tuli.

Ja tuo luminen maisema ikkunan takana on sekin omiaan lisäämään joulun tuntua. En ehkä pidä talvesta ja lumesta yleisesti, mutta pidän lumen tuomasta valosta ja kyllähän se jouluun kuitenkin kuuluu, ei siitä mihinkään pääse.