Että sitten näitä päiviä. Kun on niin hyvin ettei voi kuin käydä huonosti. Tai siis, kun kaikki sujuu niin mallikkaasti, että katastrofin täytyy olla aivan nurkan takana.

Tytöt lähti aamulla kouluun, kuten joka aamu, itsenäisesti ja ajoissa. Minä jäin himaan tekemään töitä etänä läsnä vai miten se menikään se Microsoftin lanseeraus, jossa etätyö onkin läsnätyötä – itseasiassa elän juurikin tuota, sillä minunkin esimieheni ovat tämän jo oivaltaneet (tai ainakin elän siinä uskossa 😉 ). Duunipäivä sujui vikkelään, kun istuin olkkarin nojatuolissa yhtä presistä valmistelemassa ja lähdematskuja penkomassa, aina siihen saakka kunnes tosikoinen tuli koulusta ja napsautti telkun auki. On sula mahdottomuus tehdä minkäänlaista aivotyötä kun vieressä Maija Mehiläinen yrittää antaa jättisuurelle leppäkertulle opetusta. Siirryin siis makkariin työpöytäni ääreen.

Esikoinen tuli kotiin puolisen tuntia ennen kuin minun piti lähteä. Tämä viikko on ollut yhtä tulemista ja menemistä – ma ja ti oli tyttöjen harrastukset ja eilen minä olin kreikantunnilla ja sillä välin esikoinen saatteli tosikoisen synttäreille, ja kun minä tulin himaan, ehdin olla aloillani parikymmentä minuuttia ennen kuin piti lähteä käymään postissa ja hakemassa tosikoista – eikä tämä päivä ollut poikkeus. Tosikoinen taisi olla himassa poikkeuksellisesti koko illan koulusta tultuaan, mutta esikoinen seisoi makkarini ovensuussa nahkarotsi päällään ilmoittamassa tulleensa himaan vain hetkeksi lataamaan kännykkäänsä, “meen kavereiden kanssa taas kohta”. “Seitsemäksi kotiin sitten! Mä tulen kahdeksaan mennessä.”

Ja lähdin itse kampaajalle vähän sen jälkeen kun esikoinen oli poistunut ovesta. Tosikoinen jäi himaan, ei halunnut lähteä mukaani, vaikka pyytelin. Minä sain päähäni uuden värin ja hetkeksi kivan kampauksenkin, rupateltua kampaaja-ystäväni kanssa sekä yhden yhteisen ystävän kanssa joka oli päähuollossa osin limittäin kanssani. Kotimatkalla soittelin tytöille tarkistaakseni että ovat molemmat jo kotona ja että kaikki on hyvin, ja pohdin miten mukavaa on, että likat on jo niin isoja, että tällaisetkin asiat hoituu, ja tytöt pärjäilee kyllä. Matkalla poikkesin postiin (niin, taas, sillä tietenkin se kirjatun kirjeen lappu tuli vasta tänään kun juuri eilen illalla vein itse pakettia postiin) ja kauppaan hakemaan maitoa ja muuta.

Juuri kun kurvailin kaupan pihasta ulos, soitti esikoinen: “[siskolle] kävi pieni vahinko.” Juuri laitettu tukka nousi pystyyn, pelkäsin jotain kamalaa etenkin kun kuulin vain tosikoisen huutoa taka-alalta. “Se väitti että mun on pakko syödä sitä nakkikastiketta ja sit se avas sen purkin olkkarissa ja nyt ne kastikkeet on matolla ja sen kollarilla.” Tosikoinen siis huusikin kiukkuisena eikä tuskissaan. Ja minä en tiennyt itkeäkö vai nauraa. Ainakin lapsi oli kunnossa, mutta minun uusi mattoni! Vasta sunnuntaina ostettu pitkäkarvainen matto! “Mun on pakko käydä tankkaamassa, mutta kukaan ei koske mattoon ennen kuin olen kotona!”

Rähjäsin aivan liikaa kun näin koko kauhistuksen matolla, mutta minua todella otti päähän! Vanhaa mattoa ei ikinä sotkenut kukaan (muu kuin kissat), mutta että uudelle matolle heitettiin sitten heti nakkikastikkeet! Villamaton ja minkä lie polyesterimaton erona on kuitenkin se, että tästä pitkäkarvaisesta keinokuidusta lähtee näemmä nakkikastikkeetkin märällä pyyhkeellä pois kuin ei mitään. Jälkiviisautena olisi vissiin pitänyt syödä jotain ja polttaa se savuke ensin ja räyhätä vasta sitten eikä toisinpäin. Olisi voinut jäädä jopa rähjäämättä.

Ehdinpä olla kotona jälleen ehkä parikymmentä minuuttia, kun taas menin. Olin unohtanut nostaa rahaa posti-kauppa-poikkeamallani, ja tytöt tarvitsevat huomenna rahaa kouluun, kun heillä on siellä aamupäivällä Halloween-disko. Arvoin mielessäni most convenient automaatti+ärrä-yhdistelmää, ja arvoin tietenkin väärin. Etäisyys oli näppärä, ja siinä oli automaatti ja ärrä, mutta mikä hitsi on Cash-automaatti, jonka käytöstä tililtäni veloitetaan 1,4o€ palvelumaksu?! Sentään automaatti informoi tästä etukäteen, kertoi maksun ja kysyi haluanko jatkaa, ennen kuin antoi rahat. En ihan oikeasti jaksanut puolentoista euron takia ajella muualle, joten jatkoin nostoa vaikka sapettikin. Niin, ja se ärrä tarvittiin kaksikymppisen pilkkomiseksi.

Nyt täällä on taas rauha maassa ja lapset nukkumassa. Minun pitäisi heittää seuraavaksi pari vaatekappaletta kassiin, sillä aamulla pitäisi suunnata auton nokka kohti Lahden takamaita, pe-la bootcamp odottaa. Ja siivota vielä tuo keittiökin varmaan, ei viitsi jättää sitä sotkuun. Olkkari jää sotkuun väkisinkin – tänä iltana en ehtinyt pitää olkkarinsiivous-käskynjakoa, kuten normi-iltoina, ja olkkari on taas tyttöjen tavaroita täynnä. Miten ne saakin tämän päivässä tämän näköiseksi?! Elo tää lasten kanssa on… ♫ ♪♫

Nuo kaikenmaailman nettitestit, ne voi olla niin monta asiaa. Ne voi olla hassua ajanvietettä, jos niiden antaa vain antaa hetken naurut ja unohtaa ne sitten. Ne voi olla ärsyttävän tarkkanäköisiä, jolloin sitä helposti asettuukin puolustuskannalle: mutta se onkin vain sellainen lyhyt testi! Niin on, mutta hämmästyttävästi sieltä löytyy totuuden siemeniäkin! Ne voi olla ego-buustereita, aiheesta tai ilman, sopivassa määrin tai jopa pönkittäen narsismia jos sellaista taustalla on ennestään (“niin, tällainen minä olenkin, paras ja kaunein!”). Ne voivat muokata minäkuvaa ja jopa persoonallisuutta.

Ei, minulla ei ole takana tässä tieteellistä tutkimusta, pitäisikö olla? Ihminen poimii ympäriltään “totuuksia” itsestään sen mukaan, mitä haluaa itsestään kuulla ja tiedostamattaan muokkaa niillä minäänsä. Se on yleistä psykologiaa. Eikä se välttämättä ole huono asia, ainakaan jos poimitut väittämät ovat positiivisia, eikä lopputulos ole paisunut ego vaan parempi ihminen.

Johan oli johdanto. Minä lienen jo monesti ilmaissut tykkääväni testeistä, ainakin silloin tällöin. Ja tipun niiden kanssa milloin mihinkin yllä olevista kategorioista (paitsi narsismia en itsestäni tunnista). Elämäni jännittävissä takavuosien murrosvaiheissa netin mitä oudoimmilla testeillä oli oma outo merkityksensä “uuden” minäkuvani muodostamisessa.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, tavallaan eräänä päivänä joitain vuosia sitten heräsin siihen, etten olekaan sellainen kuin olen luullut olevani. Olin kasvanut ulos jostakin vanhasta, huomaamattani, tajuamattani millaiseksi olin kasvanut. Tätä prosessoidessani erilaiset enemmän tai vähemmän vakavasti ja kevyesti otettavat testit tarjosivat helpon peilin sille, millainen olin. Kävin läpi vaiheen, jonka jälkeen olen toisenlainen. En sellainen kuin murroksessani olin, enkä sellainen kuin ennen sitä. Samat testit nyt tehtyinä antaisivat eri tuloksen kuin silloin.

En minä samoja testejä silti enää ole tehnyt, enkä tee, mutta teen minä kaikenlaisia muita testejä silloin sun tällöin yhä kun niitä silmille naamakirjan uutisvirrassa pompsahtaa. Ihan vaan koska ne on hauskoja. Jokaisessa tuloksessa on jotain tuttua, jotain hassua, usein myös jotain päinvastaista. Niitä 0n hauska lukea juuri sillä silmällä, mikä pitää paikkansa (omasta mielestäni), mikä ei. Hupia.

Heitetään kehiin muutama testitulos viime ajoilta (ei, en ollut tallentanut näitä mihinkään, vaan ihan kaivoin testit uudelleen esiin ja tein all over again):

Millainen äiti olet?
“Olet onnellinen ekoäiti. Olet eettinen ja ekologinen ja suosit suomalaista, haluat myös itse tehdä ruokaa etkä suosi eineksiä. Perheen yhteiset ruokahetket, lasten opettaminen uusiin makuihin, mukaanottaminen kotitöihin; se on sinun tapasi pitää perhe onnellisena. Ja hemmottelet perhettä usein ihanilla aterioilla. Olisit kiinnostunut ruokapiireistä, helpommin saatavasta luomusta ja lisäaineet huolestuttavat erityisesti lasten ravinnossa. Perhe ja työ ovat sinun voimavarojasi: äitiys on vahvistanut sinua naisena ja puolisona, parisuhde voi hyvin. Jaksat töissäkin loistavasti. Lapsesi ovat jo todennäköisesti kouluikäisiä ja sinulle jää aikaa huolehtia itsestäsikin, hemmotellakin välillä, eikä se ole perheeltä pois.”
-> Vai ekoäiti 😀 Siihen nähden, että kaikki vastaukset osuivat keskimmäiseen comme ci, comme ca -osastoon, olisin ehkä ennemmin nimennyt tuon keskitien tavikseksi. Mutta onhan se mairittelevampi näin 😉 Eikä kuvaus kaikilta osin pieleenkään mene…

Henkinen ikä
“Olet kirpsakasti kolmekymppinen! Elämä on jo jättänyt jälkensä mieleesi, muttet ole tylsää seuraa tai niin ”kalkkis” kuin nuoremmat väittävät. Tunnistat jopa listahitin sen kuullessasi! Otat rohkeasti vastaan uusiakin kokemuksia, koska tunnet jo itsesi ja mieltymyksesi.”
-> Jep, parempi näin kuin  se teini, jonka vielä joku vuosi sitten sain vastaukseksi vastaavista. Sitä paitsi, menee tuo kaikessa yksinkertaisuudessaan aika kohdilleen.

Taruolento
“Feeniks on muinaisen Egyptin mytologiassa myyttinen, pyhä tulilintu. Se on jälleensyntymisen, kuolemattomuuden ja kuolemanjälkeisen elämän symboli. Feenikslinnun kyynelissä on parantavaa voimaa. Feenikslinnun sanottiin elävän kerrallaan joko 500, noin tuhat tai 1461 vuotta. Tarinan mukaan punakultaisissa höyhenissään hehkuva feeniks rakentaa itselleen kanelipuun oksista pesän ja sytyttää sen, jolloin pesä ja lintu itse palavat roihuten tuhkaksi. Tuhkasta nousee uudestisyntynyt feenikslintu. Feeniks-ihminen kasvaa ihmisenä läpi elämän. Hän tulee aina paikalle jos ja kun joku kaipaa kipeästi apua. Varo marttyyrimaista asennetta!”
-> Tämä menee siihen ego-buusteri-kategoriaan 😉

Ja niin edelleen. Osaan flirttailun jalon taidon. Riidellessäni olen pirttihirmu. Bilettäjänä olen “seurustelija” as in jutellen viihtyjä. On noita joku miettinyt niin että löydän itseni tuloksista niin hyvässä kuin pahassakin. Tai sitten ne ovat vaan niin horoskooppimaisesti tehtyjä, että kuka tahansa löytää itsensä loppujen lopuksi mistä vaan tuloksesta… Onhan meissä kaikissa monta puolta! Tai ainakin minussa on. Niin monta, etten koskaan ole kyennyt lokeroitumaan mihinkään kunnolla.

Jungin persoonallisuustyypeistä asetun jonnekin ESFP:n ja ENFP:n rajamaille, mutta ero myös E(xtrovertin) ja I(ntrovertin) minän välillä on about 5 prosenttiyksikköä (nuorempana vaaka olikin I:n puolella!), samoin F(eeling) – T(hinking) ja P(erceiving) – J(udging) ero on alle 10 prosenttiyksikköä. Mutta lähimmäs toisiaan menee nuo (i)N(tuitive) ja S(ensing), joiden välinen ero on vain muutaman prosenttiyksikön. About 12 vuotta sitten tuon testin tulos minulla olikin ISTJ, eli lähes kokonaan päinvastainen kuin nyt! Mutta kun minulla sattuu olemaan kaikilla osa-alueilla vahvana molemmat ääripäät, tilanteista riippuen kumpi kulloinkin määrää, lopputulos on hyvin lähellä keskiviivaa ja elämäntilanne ehkä määrää kumpi on yleisesti ottaen elämässä dominantti.

Tämän persoonallisuuden “bi-polaarisuuden” olen itsestäni tiennyt nuoresta asti. Se ei ole ailahtelevuutta kuitenkaan. Se vain on vahvoja kontrasteja ja liikkuvuutta. Kuvaavaa on, että esim. Oikotien Persoonallisuustesti antaa minulle peräti kymmenen osin hyvinkin vastakkaista lopputulosta vain neljän prosenttiyksikön sisään, kärjessä kahden prosenttiyksikön sisällä huoltaja, lobbari ja tutori, joista jo niistäkin löytyy paljon vastakkainasetteluita. “Älä takerru yksityiskohtiin, koita nähdä myös kokonaisuus!” “On hyvä hahmottaa kokonaisuus, mutta koita nähdä myös yksityiskohdat!” Go figure.

Palatakseni alkuperäiseen ajatukseeni. Testit on hauskaa ajanvietettä ja niistä voi löytää paljon totuuksiakin. Ne voi parhaimmillaan osoittaa joitain kohtia joissa voisi itseään kehittääkin (kuten esim. voisin koittaa vuoden päästä olla olematta pirttihirmu ja opetella riitelemään fiksusti, but trust me, I’ve already come far from how I was only a few years ago!). Mutta olipa ne sitten Helmen hömppätestejä tai noita jopa vähän aidompia psykologisia testejä, terve järki ja huumori niiden kanssa on syytä säilyttää. Niitä voi analysoida ja pohtia itseään niiden valossa, mutta ei ne ketään määritä. Ihminen on liian kompleksi otus siihen että 10, 15 tai vaikka 115 yleispätevää kysymystä voisi tuottaa muuta kuin suuntaviivoja.

For the record, en pidä kaupallisista juhlista. Enkä juhlien kaupallistamisesta. Ja turhin kaikista on Halloween. Joululla ja pääsiäisellä on sentään sisältö ja perinteet Suomessa. Ystävänpäivässä (don’t get me started…) on olevinaan joku ystävä-juju (don’t get me started!), mutta senkin keksi posti tuoda tänne joskus kasarilla lisätäkseen korttien ja postimerrkkien myyntiä, ehkäpä pääsiäiskorttiperinteen hiipuessa? Mutta Halloween?

Kuinkahan moni jenkkikään tietää miksi sitä oikeasti vietetään? Suomessa pyhäinpäivällä on viettotapansa, ainakin vanhempi polvi kai vieläkin käy silloin haudoilla. Mutta Halloween ei edes yritä Suomessa olla pyhäinpäivän viettoa, vaan Halloween, muka-cooli jenkkijuhla, jolla saadaan kaupoille lisää tuottoa turhaakin turhemman krääsämyynnin muodossa. Torstai-iltana BR-lelukaupassa sain huvittuneita katseita ja vähän komppaustakin, kun nostin kädet pystyyn tosikoisen uusi Halloween-puku toisessa kädessä ja parkaisin: “I hate this!”

Ostin siis tosikoiselle torstaina ja esikoisellekin perjantaina taas uuden Halloween-puvun. Yksi puku maksaa 20-40euroa ja on melko kertakäyttökamaa. Pari kertaa päällä jossain koulun Halloween-diskossa (miksi, oi, miksi, pitää koulujenkin osallistua tähän hömppään?!)  ja kavereiden Halloween-bileissä. Ja muistanpa viime vuonna, kuinka esikoisen piti saada olla koneella tiettyyn aikaan Halloweenina, jotta sai osallistuttua GoSu-kaverin järkkäämiin virtuaalibileisiinkin! Niihin neiti sentään osti puvun itse tienaamillaan GoSu-rahoilla 😉

Juu, ärsyttää. Kohta lapset alkaa tietty Trick or treatata täälläkin, kun BR-leluissa oli nyt niitä muovisia kurpista- ja pääkallo-bucketteja kyseistä aktiviteettia varten… Tietenkin jos olisin ollut kaukaa viisas, olisin ostanut lapsille Halloween-puvut ja hiusvärit ja meikit jenkeistä luultavasti melkoisesti halvemmalla, mutta rehellisesti sanoen, vaikka Halloween olikin siellä jo kaikkialla, en tullut edes ajatelleeksi, että niinhän ne taas tarvii mokomat puvut ja muut romppeet…

Muutoin tuosta pahuksen kaupallisuudesta, kuukausi siis vaihtui minun ollessani jenkeissä, ja ensimmäinen mitä huomasin, kun reissun jälkeen kävin Prismassa ruokaa hakemassa, oli että joulukarkit ja -kalenterit ja muu krääsä oli jo ilmaantunut kauppoihin! Lokakuun alussako ne jo tulevat? Miksi tuntuu joka vuosi siltä kuin ne tulisivat sinne aiemmin? Minulle kun riittäisi joulunkin osalta rauhallinen yhdessäolo rakkaiden kanssa, hyvää (joulu)ruokaa pöytään ja pari kynttilää palamaan. Ja lapsille se joulukuusi. Okei, siitä tykkään kyllä itsekin.

Valitettava tosiasiahan se on, joulukrääsän kera tai ilman, että talvihan se on kovasti tulossa. Olkoonkin että tänään näyttää taas mukavasti olevan kymmenkunta astetta lämmintä ulkona, mutta viime viikolla jo oli auton ikkunat kevyessä jäässä joku aamu, niin että piti ihan kaivaa sisälämppäri ja skraba sun muut takaluukun lokerosta esiin ja viritellä lämppäri ja ajastaa tolppa. Minkä kyllä vähän feilasin, kun muistin systeemin väärin, mutta olihan se auto silti lämmin aamulla, olipa vaan lakannut lämmittämästä jo pari tuntia ennenkuin lähdin liikkeelle.

Syksyn ja talven ehkä ainoa hyvä puoli, jonka pystyn keksimään, on pimeät illat joiden ratoksi on mukava poltella kynttilöitä ja siemailla punaviiniä lukien kirjaa (Tabilta Kindlellä tietty, paperisiin en palaa 🙂 ) tai rakkaan kainalossa sohvalla, ihan muuten vaan tai vaikka katsoen leffaa (jonka voi vaikka vuokrata iTunesista 🙂 ).

Näin vierähti eilinen rattoisasti 🙂 Ensin lueskelin kirjaa, ja kun miesystävä tuli meille, katseltiin valokuvia iPadistaan samalla kun asentelin iTunesia ja QuickTimea telkkariin liitettyyn miniläppäriini (koska miesystävällä ei ollutkaan mukana HDMI-iPad liitintä, ja AppleTV:tä minulla ei ole), minkä jälkeen vuokrattiin leffa ja katsottiin se. Tekniikka on sitten ihmeellistä 🙂

[On the flight from Los Angeles to Chicago, Oct. 7th, Fri. AM Pacific time]

Tried to wake my brain up with a grande latte from Starbucks at LAX airport, but failed sadly. Brain is still sluggish, the impact of the coffee being mainly on my stomach, which was already struggling to cope with the insanely early morning – we left the hotel at 3:30am – and the rare ribeye steak I dumped on it last night at Ruth’s. The steak was awesome, and the shiraz with it – most probably the most expensive wine I’ve ever had – delicious. All in all, the dinner last night was a perfect ending for a great week. The conference was good, and the freetime activities quality time.

Being in Anaheim, Downtown Disney was only a short walk from our hotel. On Monday we had dinner there, at some Mex restaurant where they made delicious guacamole fresh at the table side. Unfortunately that was about the best part of the dinner; my ceasar salad with fried shrimp was ok, but nothing out of ordinary. We checked out the big lego shop and headed back to our hotel, the shorter way as we were instructed by our dinner company, but as it went, we took a wrong turn at some point and the short way became a darn long way. The best part of which I walked barefoot, for the pumps I was wearing had already given me nasty blisters. They didn’t stop me from taking a couple tentative climb steps up the steep arc wall of the Convention Center on the way, tho 😀

Tuesday evening we got to go to the actual Disneyland, as we had the SharePoint 10years party there. The weather had turned rainy and cool that day, and I was afraid it was my destiny to see all Disneylands in rain – it was raining all day when I visited Tokyo Disneyland 23 years ago – but the rain stopped by the evening. Still, the air was cool, around 15C, and I had packed nothing warm with me except for a vest, and that didn’t seem good enough for being outside for hours. So I got myself a fluffy Mickey sweater from the Disney shop at the hotel lobby, and was warm enough for the evening. Probably I’ll give it to my daughter, if she wants it, but it’s actually a very swell thing to wear on these flights too, what with the air conditioning being set quite low in the planes.

Disneyland was not such an awe as it was back then as a kid, but sure it was fun. Plastic and glamorous in Disney fashion, and the show that ended in fireworks was pretty fab with all the visual effects etc. We were maybe 8000 visitors there (just an educated guess), most rides had long lines, so we were lazy and just walked around, trying out only the Indiana Jones adventure – which was great! We had some strange snacks and blue drinks on the house, left Disneyland just about when it was closing time anyway, and got brushed aside by Goofy who was apparently in too much of a hurry to be out of work to be bothered by another photo-shoot.

Wednesday evening we went for another walk in Downtown Disney, to scout the Disney shop that we hadn’t yet checked out on Monday. My girls have pretty much grown out of the stuff, and there was no Hannah Montana or Wizards of Waverly things there. I almost bought Perry the Platypus fluff toys for the kids and myself (it’s so cute 😀 ), but came to my senses 😉 We did some more shop-hopping, with very little actual shopping and finally strated looking for a suitable diner there, but ended up walking down the street outside Disney. We ended up at Tony Roma, a rib place. The ribs were the most amazing ribs ever! The ribs you get in stores back home are like the basic Nokia phone compared to a sleek smartphone. (Leave it to the nerd to make the comparison in gadgets…)

Walking back to the hotel, it was already quite late and we were all a bit giddy, mainly from being so tired after the jetlags and intensive seminar days and late evenings dining out and having some drinks, but I suppose the Merlot at Tony’s had something to do with it too. We giggled at the hotel named Jolly Roger’s, and envisioned some wild business ideas and innovations, laughed at the idea of dressing up in a Microsoft Gold Partner cape and then bursting into the customers’ offices in true Superman style. We had a jolly time, all week long.

Thursday was only a half day of conference, and unlike the couple previous days, it was a sunny day again. I sneaked out of the conference one session early, to catch an hour in the sun before we went to Hertz to get a rental car and go shopping. Sun batteries charged a bit and tan slightly boosted, I was ready to hit the shops again. We checked out Fry’s and came out empty handed, I got some more M&M’s from the Wal-Mart and then we drove to the Citadel Outlet center to do some serious shopping. Altogether we made an about 1000$ additional contribution to the US economy. Quite a bit cheaper to shop there than in Helsinki.

Despite the great shopping and all the cool places we visited, LA’s not a place I’d miss. It’s way too big, the traffic is horrid – how cool is it to crawl on the crisscrossing freeways for hours and again, everytime you want to go someplace (unless you’re driving at 4am like we were today)? Food was great, in more ways than one, when you found the right places, but most of it seemed to be diners that don’t fall far from MacDonald’s. The service was good almost everywhere, that must be said, and the people friendly – I quite like eg. greeting the other people on the elevator instead of avoiding all contact. But what amazed me was the wasteful culture here. Disposable everything! A new towel in the hotel everyday. And when I opened the box with the rather big bar of soap, the next day I had a new one at my disposal.

So anyway, we left sunny LA this morning with our suitcases full of new clothes and things to give the kids at home, our stomachs still working on the steaks from the previous evening, and our minds satisfied by the seminar sessions and the good times outside the conference. It was a good week, but it’s good to get home too.

[On the flight from Chicago to Helsinki, overnight Oct. 7-8th, Helsinki time]

Stuck in between time zones I have little idea of the current time in where-ever and thus I’ve no idea how long we’ve already been flying, how much there’s to go. The tab probably still shows the Pacific time, cellphone updated its time zone to Chicago while there and my laptop never changed time zones at all so it would still be in Helsinki time, but I’m not about to boot that up anymore. And my brain? It’s clueless, barely out of jetlag from the trip the other way, tired from too little sleep during the week and all the traveling and confused by all this time travel.

If there ever really was glamour for me in flying, it’s long gone. My first flight ever, when I was 12, was a 13 hour flight to Tokyo and the next one obviuosly back from there. It pretty much did it for me. I don’t exactly hate flying in smaller doses – I much rather fly for one hour between places (almost said cities, but that’s basically impossible in Finland 😉 ) in Finland than spend multiple hours in a train, but these 6-9-? hour stretches are a strain. Cramped in a small space unable to sit properly for several hours, let alone stretch legs, or get any decent sleep. I did drift off and again for hours on this flight too after having a glass of cooled Cabernet Sauvignon – a mock of a wine, especially after that awesome Shiraz on Thu night. But real sleep? Nah.

In a couple hours (good thing my travel companion is a little more on the map with these time zones; I suppose I could as well check my world time on these devices but it’s easier to ask 😉 ) we’ll arrive in Helsinki where it’s morning, and there’s a full day ahead again and the last time I slept for real was, unh, my brain can’t be bothered with counting right now, sufficient to say that by the time it would be ok to sleep again I would’ve had a full 4 hours of sleep in two days or so. But knowing myself I’m pretty sure I’ll be ok until evening Finland time. Besides, it’s so early in the morning when we arrive that I fully plan on crashing in bed for a couple hours with my boyfriend who probably won’t be up yet when I arrive. And without him if he is… Just a little nap to get me by.

How cool would it be if the airplanes would be like this aircraft in Fifth Element where passengers each had their own sleep compartment and they were all put to sleep for the flight? Or even better would ofcourse be these portals you simply walk through to get to the other place? Oh well, ’nuff complaining already! Traveling is fun and this trip too was great 🙂 it’s just that I seriously dislike this actual _traveling_ part.

[Pics from the trip]