Sää

Talvi tuli uuden vuoden myötä, taas, ainakin toistaiseksi. Forecan 10 vuorokauden sää näyttää kyllä lupailevan paria plussa-astettakin vielä ensi viikolle, sitten enempi pakkasen puolelle. Tämä harvinaisen lämmin syksy ja tähän-mennessä-muka-talvi on saanut jo koomisiakin piirteitä uutisoinnissa, erityisesti huvitti Usarin väenvängällä väännetty juttu Meteorologi vahvistaa: talvi alkaa perjantaina, missä meteorologi kertoo talven alkavan perjantaina ja jatkuvan ainakin sunnuntaihin asti. Ihanko noin!

Totta, vuoden vaihtuessa sää oli pakkasen puolella parin asteen verran. Johan tuossa ehti itsekin kieltämättä ihmetellä tätä sää-menoa, kun välipäivinä adekvaatti rotsi oli toppaamaton ja nahkaa, untsin sai kiltisti jättää naulakkoon kun lähti siihen sateeseen ja tuuleen. Tai siis joulusta liki uuteen vuoteen saakka jatkuneisiin myrskyihin, jotka jätti yhden jos toisenkin talouden sähköttä pitkiksi ajoiksi.

Se sähkö

Ihme polemiikkia on siitäkin tuolla mediassa jos toisessa ollut. Siis sähköyhtiöiden toiminnasta ja toimimattomuudesta ja viestinnästä ja kaikesta. Jos myrsky kaataa puut sähkölankojen päälle kymmenissä kohteissa yhtaikaa, ei kai voine olettaa että ne kaikki saadaan raivattua simsalabim ensimmäisen puolen tunnin tai edes puolen päivän aikana? Ja jos kohteita on riittävästi, menee aikaa päiviä varmasti, koska resurssit on rajalliset. Ei, en minäkään haluaisi olla päivätolkulla ilman sähköä, mutta realismia peliin. Ja mediassa erinäiset tahot kaikki sättivät toisiaan, ihan kuin lapset.

Iltis vuorostaan vääntää jutuntynkää, josta taas saan espressot väärään kurkkuun: mies raivostui Fortumin mainoksesta sen jälkeen kun myrsky oli kaatanut puut sähkölangoille ja sähköt meni. Fortumhan se säät ja sähköt säätää, ei pidä mainostaa luotettavaa sähkönjakelua, jos kerran myrsky voi sähköt katkaista. Voi taivas sitäkin! Nähdäkseni näiltä puiden aiheuttamilta vahingoilta voisi säästyä sillä että puita karsittaisiin sähkölankojen läheisyydestä, mutta ymmärtääkseni sitä taas rajoittaa aivan muut tahot kuin ne sähköyhtiöt – mm. ne asiakkaat, joiden mielestä maisemasta tulisi siten liian ruma.

Uutisten otsikoinnista

Olenkohan ainoa, jonka mielestä uutisten otsikointi (juttujen tasosta nyt puhumattakaan, en edes jaksa aloittaa sen timeline-uutisoinnin ruotimista, sitä paitsi sehän on jo sooo laast year) on laskenut kuin lehmän häntä? Uutisia kaiketi tuotetaan jollain pikamyllyllä – ymmärrän, skuuppi on skuuppi, ja netti tuo ihan omat haasteensa kun kyse on sekunneista painoaikojen sijaan – ja määräisyys korvaa laatuisuuden, Tiikeriä lainatakseni. Lopputuloksena on otsikot, joilla ei ole päätä eikä häntää, ja jutut joissa ei ole jutusta edes tynkää.

Graavein esimerkki viime ajoilta lienee: Mies keksi neuvon: susi hyökkäsi pihapiirissä. Mitä hemmettiä tuo edes tarkoitaa?! Entisen opinahjoni Arska kääntyisi haudassaan, jos tuon näkisi! Tuo kaksoispisteiden käyttö on käynyt aivan holtittomaksi verkkolehdistössä!

Vuodet vierivät

Se vuosi siis vaihtui taas. Tyttäret tänään kävivät ihmettelemässä alaikäisten poikien jälkijättöistä ilotulitusrakettien ampumista, mistä meille sitten raportoivat poikien lähteneen livohkaan kun yksi heistä kaivoi kännykän esiin ja sanoi soittavansa jollekin, mikä ehkä kauempaa kuultuna kuulosti poliisilta 😀 Aattona ihasteltiin ihan koko porukan voimin paikallisia ilotulituksia kävelyllä käyden ja partsilta, ja katseltiin välillä Madonnan Sticky&Sweet in Buenos Aires -konserttia BlueRaylta. Leppoisa vuodenvaihde rakkaimpien kanssa ❤

Minä meinasin tässä tänä iltana vielä kirjoitella viime vuoden highlightitkin tänne, mutta nythän on jo huominen ja kohta pitää nousta töihin. Joten pitää varmaan kallistaa pää vaan kiltisti tyynyyn ja kirjoitella viime vuoden wrap-up huomenna tai joskus toiste.

Hyvää vuotta 2012!

Eilen illalla käveltiin autolle äitini puolen suvun perheillalliselta hyisen tuulen puhaltaessa. Kaikki sääennusteet tähän mennessä olivat luvanneet joulukuun jatkuvan aina vain lämpimänä (joulukuussa kai lämpimäksi kutsutaan kahtakin lämpöastetta, onhan se tietty keskiarvoa lämpimämpää juu), sateisena ja tuulisena, mutta eilen illalla sää tuntui selkeästi jäähtyneen. Taivaalta vihmoi alijäätynyttä vettä, kylmä viilsi luihin ja ytimiin saakka.

Tänä aamuna olikin sitten maa valkoinen, ainakin täällä landella. Jäässä, ja muutaman sentin hennon lumikerroksen peittämä. Tiet olivat liukkaat, mutta paikoin puoliksi sulat, rapa roiskui tuulilasiin työmatkalla mennen tullen. Mutta lumi oli ja pysyi maassa iltaan asti, lämpötilan ollessa niukin naukin pakkasen puolella. Se voisi laskea ehkä vielä pari astetta, lunta voisi ehkä tulla lisää vielä pari senttiä – ja sitten minulle kelpaisi lopputalveksi sellainen status quo 😉 On tämä jäinen maailma kuitenkin paljon parempi kuin pimeä ja märkä. Ainakin vähän valoisampi!

Taidetaan olla just eikä melkeen vuoden pimeimmässä vuorokaudessa. Tuntuu, ettei päivänvaloa näe ollenkaan, vaikkei meillä näillä leveysasteilla ihan vallan kaamosta olekaan. Ihan tarpeeksi kaamosta kuitenkin. Lontoossa asuva serkkuni britti-poikaystävineen on Suomessa joulunvietossa, juuri sopivasti vuoden pimeimmän ajan. Eilen olivat ehtineet olla Helsingissä vasta päivän verran, mutta siskoni tokaisi osuvasti: “Don’t worry, you’ll get depressed like the rest of us.” Ei se ehkä tosiaan vielä vuorokaudessa, mutta joo…

Jouluun on enää muutama päivä aikaa. Jonkinlaista lumi-ihmettä tässä toivotaan, siis että jollain ihmeen kaupalla edes tuo nyt satanut lumi säilyisi maassa edes jouluun saakka. Tuohan se ihan erilaisen joulun tunnelmankin. Ei sillä että minä olisin kovinkaan jouluihminen. Voisin ehkä ollakin, ehkä välillä olinkin. Mutten vaan ole. Erinäiset elämän erot ja muut ovat vieneet koko juhlasta hohdon, ja tänä vuonna lapsetkin viettävät joulun isänsä kanssa, joten ihmeemmin en ole edes vaivautunut täällä jouluiseksi laittamaan. Aatonaattona vietetään tyttöjen kanssa tynkäjoulu, siinä se yhteinen osuus. Loppujoulun olen miesystävän kanssa, enkä toki valita, mutta tyttöjä tulee vähän ikävä kun on joulu, tiedän.

Kaikenlaista jouluhässäkkää tässä toki silti on. Tänään änkeydyttiin tyttöjen kanssa Jumbon ruuhkiin vielä viimeisille jouluostoksille. Kalat (muita jouluruokia en laitakaan, kuin graavilohta ja lämminsavulohta, siian mätiä ja karjalanpiirakoita ja munavoita, niin ja onhan minulla pieni pala valmiiksi paistettua kinkkuakin) piti vielä ostaa, kun niitä en voinut ostaa vielä maanantaisella kauppareissulla, ja tytöt halusivat myös ostaa jotain pientä joululahjaa muutamalle kaverilleen, toisilleen ja meille vanhemmilleen.

Aloitettiin Jumboilu pitkästä aikaa Rosso/Hesburger-päivällisellä, minkä jälkeen nostin vähän rahaa jotta sain tytöille kuukausirahansa, ja etsin alkosta Chateau de Seguin Bordeaux’ta, mutta se oli loppu Jumbostakin (Tammistosta sitä etsin maanantaina). Prismassa tyttäret sitten pohtivat ja laskeskelivat, sillä noilla omilla kuukausirahoillaan olivat kavereidensa lahjoja ostamassa. Minä lupasin sponsoroida isänsä lahjan, ja loppujen lopuksi omanikin 😀 Ja ihan loppujen lopuksi sitten kotona kun jo minulle olivat osuuksiaan maksamassa, päätin antaa typyille “joululahjaksi” nuo kavereidensakin joululahjat.

Illalla ennen nukkumaanmenoa vielä pidettiin paketointitalkoot, jotta tytöt saa huomenna vietyä kouluun kavereilleen nuo pienet pakettinsa. Huomenna on vuoden viimeinen koulupäivä ja typyt saavat välitodistuksensa. Mielenkiinnolla odotan 🙂 Mutta eiköhän se vanha trendi jatku, uskoisin että hyvät tokarit on tulossa. Minulla ei valitettavasti ole vielä huomenna vuoden viimeinen työpäivä, eikä vielä ylihuomennakaan. Ei ole lomaa joulun välipäivinä, eikä pahemmin joulun ansiosta ylimääräisiä vapaitakaan. Loma odottaa ensi vuoden puolella helmikuussa.

Niin se joulu tulee, ja puolentoista viikon päästä on jo ensi vuosi. Aika kuluu niin nopsaan. Serkkuni pieni vauvakin on jo yli puolivuotias, vissiinkin? vaikka juurihan tuo syntyi. Ja oma tosikoiseni täyttää seuraavaksi yhdeksän ja siirsin häntä, taas! yhden ikäryhmän verran vanhempiin tanssitunneille. Vastahan tuo vaille kolmevuotiaana piiperona aloitti tanssin. Niin, kuusi vuotta sitten. Huh!

Reissusta on jo aikaa, reilu viikkoko? Niin se taitaa olla. Olisin luullut, että matkasta olisi ollut jo enemmänkin aikaa, niin paljon mahtuu ihan viime viikkoonkin. Sellaista tämä on, tämä joulunalusaika. Jouluunkin on enää muutama päivä, niin se taas sieltä rynnii, nurkan takaa, ihan melkein varoittamatta. Siitäkin huolimatta että ulkona sataa vaan vettä.

Niin, melkein varoittamatta. Oikeasti se meidän Pariisinmatkakin liittyi jouluun. Ei, en lähtenyt Pariisiin jouluostoksille; jouluostokset hoidin yhtä esikoisen lahjaa lukuunottamatta kotisohvalla, netistä. Vielä kun saisi ne paketoiduiksikin. Ei, Pariisinmatka oli firman pikkujoulureissu. Ei ollenkaan hullummat pikkujoulut, ei yhtään harmittanut ettei vietettykään niitä vaikkapa Teatterissa 😉

Reissua edeltäneenä iltana Suomeen rantautui yksi näistä tämän syksyn myrskyistä. Taivaalta tuli räntää vaakasuunnassa ja pohdiskelin miten mahtaa lentoliikenne sujua aamulla. Uutisissa ei kuitenkaan ollut mitään lentojen perumisista, ja kuuntelin jyrinää pitkin iltaa koneiden laskeutuessa ja noustessa. Helsinki-Vantaahan on todetusti varsin luotettava lentoasema säiden suhteen. Eli kaikki hyvin kunhan ei Charles de Gaullessa tule räntää.

Eikä tullut. Koneen laskeutuessa CDG:lle lauantaina aamupäivällä taivas näytti olevan vähän pilvinen. Mutta siihen mennessä kun selvittiin juna+metro-yhdistelmällä Pariisin keskustan tuntumaan hotelillemme, paistoi jo aurinko täydeltä terältä. Saatiin huoneet saman tien, vietiin tavarat huoneisiin ja lähdettiin itse kukin vähän omille teillemme. Me miesystäväni kanssa – niin, se oli siis avec-reissu 🙂 – lähdettiin kuljeskelemaan vain pari ajatusta agendallamme.

Aloitettiin kävelemällä Eiffel-tornille, sillä se oli siinä ihan hotellin nurkalla. Sen näkemiseltä ei olisi edes voinut välttyä tällä reissulla, sillä sen näki jopa hotellihuoneen parvekkeelta. Se tuli siis nähtyä koko komeudessaan ensin päivänvalossa, sitten illan hämärtyessä ja vielä kerran illan pimeydessä, ja vähän paloittain silloin sun tällöin taksista ja muuten. Onhan se nyt varsin massiivinen ja maisemaa dominoiva hökötys. Pariisissa jotenkin vielä paljon enemmän kuin Tokio tower Tokiossa, koska se on vähän siellä sivussa ja Tokio on niin korkea kaupunki muutenkin.

Eiffeliltä lähdettiin kävelemään kohti Riemukaarta. Alkoi myös olla jo vähän nälkä ja koitettiin bongata kiva pikkukahvila, jossa haukata jotain kevyttä, mielellään äyriäistä, lounaaksi. Lopulta silmiin osuikin yhden pienen hauskan kulmakahvilan katukyltti, jossa kerrottiin että ostereita saa, njaa, mihinkähän hintaan se olisi ollut, ei kamalan kallista kuitenkaan. No mehän siitä sitten mentiin kahvilaan, syötiin sipulikeittoa ja ostereita ja juotiin valkoviiniä palan painikkeena.

Matka jatkui kohti Riemukaarta, jota kumpikaan ei (myöskään, kuten ei Eiffel-torniakaan) ollut ennen nähnyt. Kaari oli hieno kaikkine kaiverruksineen, mutta sen ympärillä oli kyllä todellinen round-about-from-hell! Niin järkyttävää liikennesumaa en muista kovin monta kertaa nähneeni – mikä siis ei tarkoita sitä etteikö sellaisia olisi ja ettenkö itsekin olisi nähnyt, mutten muista 😉 Siinä mentiin liikenneympyrää neljässä tai viidessä kaistassa. Yöllä saatiin tosin huomata, että Pariisin liikenne on aika sekarortoinen ja ahdas ihan kaikkialla, myös yhden aikaan yöllä.

Riemukaarelta käveltiin Champs Elyséelle, joka vilisi mellakkapoliiseja. Mikä lie se rakennus siinä Riemukaaren päässä, jonka edessä oli (kuulemma taas, sanovat että siellä nyt protestoidaan aina) joku mielenosoitus, ja poliiseja oli mellakkavarusteissa kaikkialla. Ja maijoja ja busseja pitkä jono. Tuli jotenkin mieleen yksi kohtaus Victor/Victoriasta, missä eräässä pariisilaiskapakassa syntyy (taas) tappelu, ja jengi rahdataan paikalta sellaisilla maijoilla.

Kilsan verran kun käveli eteenpäin Champs Elyséetä, kohti toisen päädyn maailmanpyörää, ei poliiseja näkynyt enää ollenkaan. Eikä väkijoukko siellä poliisienkaan joukossa ollut moksiskaan, joten vielä vähemmän siellä missä poliisit oli poissa silmistä, poissa mielestä. Katuesityksiä oli joka kadunkulmalla, mekin pysähdyttiin hetkeksi katsomaan yhtä breakdance-electric boogie -esitystä. Niin, ja kerjäläisiä oli muuten myös joka kadunkulmalla. Jos tuntuu että ne ovat Helsingissä riesa, kannattaa käydä Pariisissa ja tarkistaa kanta.

Olisikohan ollut sitten puolivälissä Champs Elyséetä, kun tultiin alueelle, jossa oli vieri vieressä valkoista puukojua, joulumarkkina-alue. Ensimmäisessä myytiin Vin Chaudia, eli maustettua kuumaa viiniä, vähän niinkuin glögiä, muttei ihan. Ostettiin siitä Vin Chaud -mukilliset lämmittämään käsiä ja sisuksia – aurinko alkoi jo laskea ja rupesi olemaan vähän vilu. Otettiin suunta takaisin kohti Eiffel-tornia (näppärää, että hotelli oli ihan sen lähellä, sillä onhan se melkoisen hyvä maamerkki 😉 ), hörpittiin kuumaa viiniä ja katseltiin laskevassa auringossa kultaisena hohtavaa Eiffeliä.

Kun päästiin lopulta tornille asti, oli sen valot juuri sytytetty ja torni loisti puolihämärässä iltavalaistuksineen. Ja kun pari tuntia myöhemmin käveltiin siitä ohi juna-asemalle, oli jo täysin pimeää ja Eiffelin iltavalaistus valoshowneen pääsi täyteen komeuteensa. Ei tosin ehditty jäädä valoloistoa ihailemaan, sillä oltiin jo vähän myöhässä ravintolasta ja yritettiin pitää kiirettä. Kiirettä, joka tyssäsi siihen että juna, johon noustiin seisoi asemalla tovin ja kohtapa kuulutettiinkin, että se oli rikki, kaikkien oli noustava junasta.

Ei siinä siis mitään, noustiin ulos junasta ja jäätiin asemalle kuuntelemaan kuulutuksia (meillä onneksi oli matkassa yksi sujuvasti ranskan kielen taitoinenkin) ja odottamaan luvattua seuraavaa junaa. Pohdittiin, miten sieltä muka voisi tulla toinen juna tilalle, samalle laiturille, kun yksi on rikki siinä asemalla, mutta hetikohta nähtiin, että siinä missä meikäläisittäin rikki = ei liiku, pariisilaisittain ei asia olekaan ihan niin. Se liikkui kyllä ihan liukkaasti pois asemalta, ja vähän ajan päästä tuli uusi juna.

Ihan kommelluksitta ei vieläkään sujunut meidän matkamme ravintolaan, sillä junassapa yksi kanssamatkustaja katsoi asiakseen avata yhden seurueemme naisen käsilaukun vetskarin ja ainakin yrittää viedä sieltä jotain. Nainen jäi rysän päältä kiinni ennenkuin oli ehtinyt löytää mitään viemisen arvoista (jotka oli kätketty paljon syvemmälle laukkuun), mutta nostipa tuo hillittömän älämölön siitä miten häntä syytetään syyttä – vaikka käsi oli laukussa kun kaverini sen huomasi. Jokapäiväistä leipää vissiin sielläpäin, sillä eipä se ketään muuta junassa kiinnostanut yhtään, koko episodi.

Lopulta käveltiin iltavalaistun Notre Damen ohi ravintolaan, missä yksi joukkiomme pariskunta jo odotti – oli onneksemme ollut keskenään kävelemässä siellä ravintolan lähistöllä kulkematta hotellin kautta – pitäen meille pöytää varattuna. Vähän oli kiire siinä tilata ja syödä, kun niin myöhässä oltiin, mutta saatiin alkupalat ja pääruuat (yhteispadoissa niin paljon kuin mahdollista) ja jälkkäritkin. Ja aterian jälkeen suunnattiin jänskään pieneen kuppilaan istumaan, sellaiseen, jonka ulko-ovi on ihan vaan musta ovi, eikä mitenkään voisi arvata että siinä on baari, jos ei tiedä. Meille oli annettu sen osoite etukäteen.

Osalla porukasta alkoi siinä illan mittaan biletysjalkaa vipattaa, joten kyseltiin sitten sieltä joltakin hyvää yökerhoa, jossa jatkaa iltaa. Jostain syystä ohjasi meidät VIP Roomiin, joka oli ehkä hiukan out of our league. Eikä jääty sinne odottelemaan että julkkikset saapuvat paikalle, vaan lähdettiin takseilla hotellille. Yksi skumppapullo vielä porukan kesken kulmabaarissa hotellin lähellä, ja minä ja miesystäväni päätettiin ihan vain hipsiä hotellihuoneeseen siinä vaiheessa kun innokkaimmat ottivat uuden yrityksen Pariisin yöelämässä.

Sunnuntaiaamuna ei paljon ollut aikaa enää kiertelylle, kun kymmenen aikaan nousi aamupalalle ja puolilta päivin piti jo suunnata taas lentokentälle. Tehtiin pieni kierros siinä hotellin ympäristössä, kierrettiin yksi kauppakeskus, katseltiin Pariisin joulukoristuksia ja pohdittiin osteriveitsien ostoa keittiötarvikemyymälässä. Tuliaisiakin koitin ostaa paikallisesta marketista, mutta lopulta tytöt saivat tyytyä lentokentältä ostettuihin Eiffel-torni peltirasioihin, joissa oli suklaata sisällä.

Okei, myönnän. Unohdin laittaa kynttilät ikkunalle. Okei, myönnän jopa, että ajatus vain käväisi mielessäni vain edellispäivänä kaupassa “onkohan noita kynttilöitä kotona? no, laitan ne ikkunalle jos niitä on” ja jätin kynttilät kauppaan. Ja sitten Itsenäisyyspäivän iltana puoli kahdeksan aikaan “ainiin ne kynttilät. vähän myöhäistä jo, mutta katsotaas… ei, eipä niitä edes olisi ollutkaan”. Tosin pöydillä kotona paloi iloisesti montakin ei-itsenäisyyspäivän kynttilää.

Jaa niin että mikä iso diili ne kynttilät? Ei ne minulle olekaan, ne on vaan jotain minkä kanssa kasvoin. Samoin kuin ihan yleinen itsenäisyyden kunnioittaminen. En vietä Itsenäisyyspäivää millään erityisellä hartaudella tai suurella suomalaisuudella, en edes katso Linnan juhlia telkkarista. Mutta arvostan suuresti sitä, että elän maassa joka on ollut itsenäinen liki sata vuotta versus ne maat jotka eivät olleet yhtä onnekkaita vaan olivat Neuvostovallan alla juuri niin kauan, että liian paljon yhteiskunnasta ehti rapistua ja jälleenrakentaminen on iso työ.

Lueskelin tänään blogeja, joissa puitiin Itsenäisyyspäivän viettoa eri näkökulmista, ja hämmästelin suuresti asennetta “Itsenäisyyspäivän juhliminen on vanhanaikaista ja jopa rasistista, kun se korostaa suomalaisuutta eikä koko maailmaa.” (Usarista ja Hesarista). WTF?! Onko tämä joku huonon kansallis-itsetunnon (viime aikaisten rasismikeskustelujen aiheuttama?) lopullinen vinksahtuma? Totta kai saa arvostaa kotimaataan ja sen itsenäisyyttä! Ei siinä itsessään ole mitään rasistista tai muiden aliarvostamista. Viettää itsenäisyyspäiväänsä muutkin (itsenäiset) kansat. Tämä on vähän niinkuin sanoisin, etten voi viettää synttäreitäni, koska se voi loukata niitä joilla ei ole synttärit samana päivänä.

En ehkä pidä kaikesta Suomessa ja suomalaisuudessa. Kuten vaikkapa Suomen talvesta ja tietyistä kansallismentaliteetin piirteistä, joita en tässä ala yksilöidä. Mutta arvostan sitä, että isoisieni – ja isoäitieni! ei sovi unohtaa Lottia! – sukupolvi taisteli Suomen vapaaksi siitä, mikä kohtasi mm. noita eteläisempiä sukulaiskansojamme. Olkoonkin, että viime kädessä itsenäisyys taisteltiin paperilla. Entäs sitten? Ilman sitä panosta tuolla sotatantereella ei olisi ollut paperiakaan. Eikä minulla luultavasti tänä päivänä tällaista elintasoa ja kotia ja turvallista oloa. Vaikka haikailenkin Tinokselle. Mutta se on toinen tarina.

Niin, Itsenäisyyspäivän vietossa oli lapsuudessani paljonkin sotilaallista, muistan olleeni faijan kanssa katsomassa sotilasparaatia välillä paikan päällä, mutta vähintäänkin telkkarista se katsottiin kumminkin. Ja muistan miettineeni, miksi Jenkeissä Itsenäisyyspäivänä juhlitaan ja meillä katsotaan sotilasparaatia naama peruslukemilla. Noh, nyt vietin Itsenäisyyspäivää ensi kertaa amerikkalaissyntyisen miesystäväni kanssa, laitettiin vähän juhlavampi päiväateria ja vietettiin aikaa yhdessä lasteni kanssa, mutta ei katsottu paraatia tai muutakaan telkusta.

Mies lähti alkuillasta hakemaan omaa tytärtään luokseen, ja silloin alettiin me tyttärieni kanssa leipoa pipareita. Vuosikaudet jo meillä on ollut tällainen ei-mitenkään-sitova perinne leipoa pipareita Itsenäisyyspäivänä. Se vain on sattunut olemaan aina siihen tarkoitukseen oikein sopiva päivä. Joulun alla, vailla yleensä mitään muuta ohjelmaa. Nytkin se sopi iltaan kuin nyrkki silmään. Olin edellispäivänä ostanut kaupasta puolitoista kiloa piparitaikinaa, ja esikoinen oli bongannut Koululaisesta ohjeen piparikarusellin tekemiseksi. Ryhdyttiin hommiin.

Kaikki meni ihan hyvin siihen saakka kun piti kasata se karuselli. En tällä kertaa polttanut yhtään pellillistä pipareita kuten yleensä, ja tomusokerikuorrutteetkin riittivät hyvin kaikkiin niihin pipareihin, jotka lapset ylipäätänsä jaksoivat koristella (tomusokeria kun oli vain puoli purkkia, epäilin vähän sen riittävyyttä). Sitten väsähtivät puuhaan ja painuivat pleikkarin pariin. Minä koristelin vielä sen verran pipareita kuin mihin kuorrute riitti, ja aloin sulattaa sokeria sitä karusellin kasaamista varten.

Joka vuosi poltan sen kanssa sormeni. Tottakai poltin sormeni nytkin. Yritin yksinäni kasata karusellia (en tyhmä edes pyytänyt lapsia avuksi, kun ajattelin että antaa pelata, kun eivät enää jaksaneet leipopuuhia) ja pelkkä farssihan siitä syntyi. Turhautumista ja rumia sanoja. Ja lopulta ilmoitin, etten minä osaa, ei tästä tule mitään, nyt ei tule karusellia. Silloin esikoinen tuli keittiöön tosikoinen kannoillaan, otti tilanteen haltuun hämmentävällä rauhallisuudella ja tiimityöskentelyllä saatiin kuin saatiinkin aikaiseksi ihan hieno karuselli. Tai huvimaja, sillä pieni ajatusvirhe sattui koristelussa – kaikkiin tolppiin tuli karkkia sen sijaan että osassa olisi ollut niitä eläimiä.

Tiimityöskentelyssä on voimaa. Taas se tuli todistettua. Tiimityöllä tämä Suomikin on itsenäinen valtio (mitä nyt vähän EU:n talutusnuorassa, mutta kuitenkin). Ei siitä itsenäisyydestä hartaan uskonnollista asiaa tarvitse tehdä, tai ajatella että sen vuoksi olisimme jotenkin muita parempia, mutta kyllä sitä saa, ja tuleekin! arvostaa. Miten olisi ihan vaan terve itsetunto?