Liikaa herkkuja, liian vähän kahvia

Joskus tulee niitä päiviä, ettei vain osaa syödä järkevästi. Että on muka joku hyvä syy syödä erittäin epäjärkevästi. Ei siinä mitään, jos itse syö vaan kaikkea herkkua, mutta jos vielä syöttää lapsensa ja lapsensa tamagotchinkin epäfiksusti niin että kaikilla on illalla maha kipeänä – jopa sillä tamagotchilla – ei ole pullat hyvin uunissa, excuse my pun.
 
Eilen illalla sain töissä varsinaisen työpäivän jälkeen viiniä ja juustoja ja tuc-keksejä, vietettiin erään työkaverin läksiäisiä. Tai siis nyt jo entisen työkaverin. Osa porukasta jäi vielä alakerran ravintolaan salsaamaan, mutta minä lähdin tällä kertaa vain kotiin. Teki mieli perheen luo. Matkalla harkitsin minishoppailua, kun minulle oli kuitenkin iltavapaa myönnetty niiden läksiäisten vuoksi. Ajoin kumminkin suoraan himaan, ei huvittanutkaan edes shopata. Kotona mies leikki lasten kanssa ja minä linnoittauduinkin sohvan nurkkaan lukemaan. Yhtäkkiä alkoi tehdä mielettömästi mieli jätskiä.
 
Yleensä annan mielitekojen mennä. Tällä kertaa en. Lähdin kauppaan, perheeni kannustamana 😉 ostamaan jädeä, valion kolmea suklaata ja lakua. Ja vaahtokarkkeja ja suklaakastiketta. Ja sitten kotona tein meille kaikille iltapalaksi jätskiannokset vaahtokarkeilla, banaaninpaloilla, keksimuruilla ja suklaakastikkeella. Vain kermavaahto puuttui päältä ja nonparellit. Kerma(vaahto)a unohtui ostaa (se vaan on jätskiannoksen päällä parasta se valmis vaahto…) ja koska ei ollut kermaa, en muistanut nonparellejakaan, joita olisi kyllä himasta löytynyt.
 
Terveellinen ja ravitsva iltapala. Noh, kerrankos sitä. Aamupala tänään oli paljon järkevämpi, oli leipää päällisineen ja muroja ja hedelmääkin. Ja pari kuppia kahvia. Mutta siihen se järki ja terveellisyys ruuan suhteen tänään päättyikin. Lähdin tyttöjen kanssa Stadiin iltapäivästä elokuviin. Ensin syötiin lounas Hesessä. Tytöille lastenateriat ja itselleni luulin ostavani bagelin viereisestä Arnold’sista. Mutta Tennarin Arskasta ei saakaan bageleitä! joten tyydyin osaani ja ostin vain tytöille jälkkäri-donitsit ja itselleni lounas-suklaamuffinsin hasselpähkinä-suklaa frappén.
 
Esikoinen söi ateriansa (paitsi ei sitä jugurttia, ei nuo koskaan syö niitä, pitäs varmaan sanoa kassalla, etteivät antais niitä meille ollenkaan, mutta kun en koskaan muista) viimeistä haukkua vaille ja päälle ison creamy-donitsin. Tosikoinen haukkasi hampparistaan kerran, sitten söi päällimmäisen leivän siitä ja puolet ranskiksistaan. Tosikoinen ei juuri koskaan syö noissa paikoissa tuon paremmin. Jos missään… Ja jälkkäriksi pienen cake-donitsin. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja söin tosikoisen aterian loppuun, muka jotain syödäkseni.
 
Leffaan piti sitten myös ottaa jotain mukaan, totta kai! vaikka juuri oli syöty. Tytöt valitsivat irtokarkkeja, kumpikin peräti 200g kun en ehtinyt sitä valikoimista vahtia. Minä itselleni puolet vähemmän. Minusta vain tuntuu, että karkitkin on käyneet painavammiksi kuin ennen, ennen sataan grammaan sai vaikka mitä, nyt nuo 200g pussitkaan ei näyttäneet kummoisilta. Tai ehkä vaan pussit on suurentuneet 😉 Itselleni otin vielä pienet popparitkin suolaiseksi, kun oli se ateria jäänyt jotenkin köykäiseksi ja toisaalta popparit leffassa on vaan must. Kysykää vaikka mieheltäni montako kertaa minut on saatu leffateatteriin ilman poppareita!
 
Minä popsin popparini ja karkkini, esikoinenkin karkkinsa, mutta ylläri ylläri tosikoinen ei kaikkia namejaan jaksanut. Aika usein olisin vienyt ne himaan miehelle, mutta tänään oli minun outo päiväni, joten minäpä söin ne! Oli kyllä kotimatkalla jotenkin äklö olo jo, niin minulla kuin tytöilläkin. Eipä kai ihme – pääsinpä sanomaan, että nyt näitte miten käy, jos syö vaan herkkuja…
 
Kotosalla meitä odotti esikoisen tamagotchi nälkäisenä. Esikoinen syötti sen, mutta se ei vieläkään ollut onnellinen. Pyysi minua pelaamaan tampan kanssa – no höh! Mutta hypin yhden pelin verran sen kanssa hyppistä ja sitten annoin tampallekin jäätelön, kun kerran oltiin kaikki muutkin syöty tänään herkkuja. Mutta mitä kummaa, hetken perästä oli tamagotchinkin maha kipeä. Teki monen monta "kasaa" ensin ja sitten tarvitsi lääkettäkin. Jopas onnistuin olemaan tänään huono äiti syömisten osalta 😉
 
Itselläni alkoi kotona vielä päänsärkykin. Aamun kahvikupillisten jälkeen olin juonut vain sen yhden frappén päivällä. Liian vähän kahvia. Pitääkin olla kofeiiniaddikti (ja unohtaa se välillä 😉 )! (Vaikka kanarialla kyllä selvisin yllättävän vähällä kahvilla. Kummallista.)

Kyyneleisin silmin

Kyyneleisin silmin ajattelen jokaista, joka joutui osalliseksi Jokelan koulun tragediaan. Jokaista uhria, jokaista omaista, jokaista paikalla ollutta. Jopa itse tekijää. Mikä ajaa ihmisen vihaan, joka johtaa tuollaiseen? Mikä on mennyt vikaan hänen elämässään, kun ei pystynyt kunnioittamaan elämää vaan piti inhimillisyyttäkin yliarvostettuna? En osaa kuin surra häntä ja hänen omaisiaan, hekin ovat uhreja.
 
Kyyneleisin silmin eilen kuuntelin radiosta ensin poliisin ja sitten hallituksen tiedotustilaisuutta, oma sattumalta samaan ajankohtaan tullut mielenmyllerrys tunnemaailmaa lisää kouhuttaen. Tanssitunnille illalla matkasin, vaikka tuntui, että miten voin vain mennä harrastamaan, vaikka tällaista on tapahtunut? Siellä oli paljon normaalia tyhjempää. Oli varmaankin moni kotiin jäänytkin.
 
Kyyneleisin silmin kerroin tapahtuneesta tänä aamuna esikoiselleni. Vain nelivuotias tosikoinen halutaan tältä säästää, joten kun mies lähti viemään häntä hoitoon, kerroin esikoiselle tapahtuneesta ennen kuin vein hänet kouluun. Koulussa asiaa käsitellään kuitenkin varmasti, halusimme tyttären kuulevan asian meiltä – tai konkreettisesti kävi niin että minulta – turvallisesti, vanhemmiltaan. Kerroin tapahtuneesta sen kauheutta hehkuttamatta, faktat ja sen, että tällainen on hirveän surullista ja että tänään suruliputetaan tämän vuoksi.
 
"Tosi järkyttävää" oli tyttäreni ensikommentti. Aivan. Niin on.
 
Kerroin tyttärelle, ettei tällaista tapahdu kouluissa jatkuvasti ja että ampujalla ei ollut kaikki hyvin mielessään. Tytär kysyi, miksei poikaa ollut autettu. Se onkin hyvä kysymys! Vastasin, ettei sitä kukaan tiennyt, ettei kaikki ollut hyvin eikä poika itse ollut osannut pyytää apua. Itsekseni kuitenkin pohdin, olisiko merkit sittenkin voitu nähdä. Jälkiviisaus on parasta viisautta ja nythän on kerrottu pojan outouksista. Miksei kukaan osannut nähdä merkkejä niissä? Miksi niille vain naureskeltiin?
 
Tytär kysyi, ampuiko poika luokan opettajan. Vastasin että ei, mutta koulun rehtori kuoli. Tytär pohti, että jos hän olisi ollut siellä, olisi ottanut reppunsa (ihan ihana tunnollinen ekaluokkalainen!) ja kontannut ulos luokasta ja koulusta ja lähtenyt pakoon. Sanoin, että moni sieltä pakoon lähtikin, jolloin tytär totesi: "Mutta kaikki ei sitten ehtineet." Niin.
 
Sanoin, että heillä saatetaan koulussa pitää pieni hiljainen hetki päivän aikana ja kerroin mitä se tarkoittaa. Jolloin tytär äityi kertomaan, miten opettaja hiljentää heidän luokkansa, kun siellä liikaa melutaan. Ja sitten sanoi, ettei häntä tarvitse hakea koulusta. Ainakin tyttärelläni tuntuu olevan perusturvallisuus tallella yhä. Se on se ihmisen taipumus etäännyttää järkyttävä(kin) tapahtuma itsestä. "Ei niin voi minulle käydä." Toki asian myös melko asiallisesti käsittelin ja sanoin, ettei sitä kannata jäädä murehtimaan, ettei sellaista satu joka päivä.
 
Niin, elämä jatkuu tämänkin jälkeen. Koulu ja työ ja harrastukset. Normaali arki. Tänään on kuitenkin vaikea keskittyä, sillä ajatukset toki askartelevat tapahtuneessa. Varmaan myös tyttärelläni on uusi kysymystulva koulusta tullessaan. Sanoin, että itsekseen ei tarvitse mietiskellä, meiltä saa kysyä jos mieltä painaa. Johon tytär lisäsi: "ja opettajalta". Kyllä. Ne turvallisimmat aikuiset. Ja sitten tytär kysyi, miksi siitä edes piti kertoa. Niinpä. Miksi me halutaan kuulla kaikesta maailmassa tapahtuvasta pahasta?
 
Mutta kun vaan ajattelee. Se olisi voinut olla mikä koulu tahansa. Nyt se osui tuohon naapurikuntaan. Mutta opettajakaverini kertoi, että hänenkin koulussaan on poikia, jotka ihannoivat samankaltaisia asioita kuin tuo eilinen ampuja. Se olisi voinut olla mikä koulu tahansa. Se järkyttää omaa perusturvaa. Toivottavasti lapseni perusturvaa vähän vähemmän. Hänen ei kuulu vielä murehtia tuollaisia. Silti ei voi alkaa pelätä. Pelko lamaannuttaa toiminnan, eikä siitä ole mitään hyötyä.
 
Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Tyypillisesti herätään vasta kun jotain tapahtuu. Juuri nyt pitäisi viimeistään miettiä, mikä on nuorten mielenterveystilanne. Miten voidaan ennaltaehkäistä tällaisia. Miten voidaan paremmin havaita ongelmat ennen kuin ne paisuvat. Jokainen tykönään ja yhteiskunta kollektiivisesti, yhteisten palvelujen näkökulmasta. Jotain tästä täytyy oppia. Muuten on yhdeksän ihmistä kuollut täysin turhaan.
 
Ei sillä että mikään muuttaisi sitä, että sitä ei olisi pitänyt tapahtua. Että se oli itsessään mieletön ja täysin turha tapahtuma. Järkyttävä. Kuten tytär koulusta palattuaan jo ainakin viidennen kerran totesi. Pieni mieli yrittää jäsentää tapahtunutta, selittää tapahtunutta. Mutta miten hän voisikaan ymmärtää sitä? Eihän me isotkaan ymmärretä. Miksi? kaikuu tyhjänä ilmassa. Vielä pitkään.
 
candle Kyyneleisin silmin, syvä osanottoni kaikille, joiden elämää tapahtuma koskettaa konkreettisesti.

Paikkoja ja väliaikaisia paikkoja

..mutta ei suinkaan hampaissa, vaan ihan tavaroilla täällä kotona. Katsotaanpa:
 
Case1: tavara paikallaan
On syksyn ensimmäinen pakkasaamu. Mies etsii eteisessä kaulaliinaansa, joka ei vielä ole päässyt hattuhyllyyn, koska sitä ei ole vielä tänä syksynä aiemmin tarvittu. Etsii ja etsii, vaan ei löydä. Turhautuneena parkaisee: "Missä ihmeessä se kaulaliina on, Sanna, onko sulla hajua?" Minä olen ollut pukemassa tosikoista, jolla on aamuisin välillä vähän ongelmia saada vaatteet päälleen. Jätän tosikoisen ja huokaisten konttaan eteiseen, avaan lipaston alimman laatikon, sen jossa meillä kaulaliinoja säilytetään ja nostan sieltä miehelle kaulaliinansa. Ihan siinä päällimmäisenä se oli! Mistähän mies sitä oikein etsi?
 
Case2: tavara väärällä paikalla
Olen lähdössä viemään tosikoista hoitoon ja esikoista kouluun. On jo vähän kiire, kuten tavallista. Tarkistan, että esikoisella on kaikki tarvittava on mukana: reppu pakattuna, kännykkä, avaimet. Ei mutta, missä on nauha, jossa on kännykän kotelo ja avaimet? Edellisenä päivänä oli asuntonäyttö ja mies näemmä vielä minun jälkeeni siivosi esillä olleita tavaroita piiloon, niiden mukana esikoisen avaimet ja kännykkänauhan. Etsin ja haen. Mihinkähän väliaikaiseen sijaintiin hän ne tällä kertaa on laittanut? Joka kerta eri paikkaan… Viimein löytyi.
 
Case3: "mun jäljiltä, mut emmävaantiiämissäseon!"
Olen jo kerran korjannut pöydältä lasten kirjat irtokansiinsa ja paikalleen. Mutta hetken kuluttua huomaan, että tytöt ovat kuunnelleet ja lukeneet kirjoja uudestaan, mutta koska on asuntonäyttö tulossa, pitää kirjat korjat pois uudestaan. Toinen kirja on pöydällä, toisesta vain kannet levällään. Kysyn tytöiltä, missä toinen kirja on ja saan vastaukseksi tyhjiä katseita ja "mistä mä voin tietää". Käsiäni levitellen huudahdan: "Mutta pitäähän sun tietää, kun kerran olet viimeksi sitä lukenut! Ei tavaroita voi vaan laskea käsistään siihen mihin ne sattuvat putoamaan ja unohtaa saman tien, mihin se jäi!!" Hetken kuluttua tytär saa ahaaelämyksen ja hakee kirjan huoneestaan.
 
Meillä on kaikille tavaroille paikat. Mutta vain minä tunnun tietävän sen. Lapset ja mies ovat aivan läpeensä toivottomia sen suhteen, että tavarat ja vaatteet todellakin jäävät niille sijoilleen, missä ne sattuvat heidän käsistään tippumaan. Eikä sen jälkeen mitään muistikuvaa siitä, missä tämä tippuminen sattui tapahtumaan. Ja sen jälkeen minun pitäisi tietää, missä kaikkien kaikki tavarat ovat. Huokaus.
 
Toisaalta. Olen elänyt tämän kanssa jo kauan. Mies aina sanoo asiasta motkottaessani, että tavarat ovat väliaikaisilla paikoilla. Eli ilmeisesti siirtymässä kohti oikeaa paikkaansa? Kenen toimesta? Jos odottaa, että mies tai lapset siirtävät tavarat omille paikoilleen, tulee väliaikaisista paikoista hyvin pian lopullisia paikkoja. Niinpä minä vien tavaroita paikoilleen. Ihan elämäntyökseni sitä teen. Aina kun huomaan tavaran olevan väärässä paikassa, vien sen paikoilleen. Se näet helpottaa nimenomaan omaa elämääni.
 
Ei minunkaan muistini ole niitä parhaita. Jos tavara jää väliaikaiseen sijoituspaikkaani, käy hyvin pian niin, että kun sen pitäisi löytyä, kuljen minäkin etsimässä sitä hokien: "Missä minä sen oikein näin?" Mutta jos vien sen paikalleen kun sen näen, tiedän ainakin missä se on, kun sitä seuraavan kerran kaivataan. Näes kun ei tuo perheeni muista sen paremmin sitä väliaikaista kuin oikeaakaan paikkaa. Ainakin siis itse tiedän, missä kaikkien kaikki tavarat ovat 😉 About sentilleen…
 
Välillä on raivostuttavaa olla se yleinen tavaroiden paikoilleen viejä. Kun tulen kotiin lenkiltä tai tanssitunnilta tai ihan mistä vaan, saan ensimmäiseksi kerätä lasten vaatteita ja leluja sieltä ja täältä ja tuolta. Ihan niinkun minusta ei olisi kiva vaan lysähtää kun tulen himaan! Mutta todistetusti, testattu on, ne tavarat eivät oikeasti liikahda mihinkään sijoiltaan, ellen minä niitä liikuta. Siis päiväkausiin. Päin vastoin, lisää tulee jatkuvasti.
 
Kaikkein raivostuttavinta on kuitenkin se, ettei tavaroita osata etsiä niiden oikeilta paikoilta vaan aina ollaan kysymässä minulta, missä se ja se mahtaa olla. Ja sitten kun annan millintarkat koordinaatit, ei tavara silti löydy. Mutta kun minä tulen katsomaan, kas siinähän se oli, juuri siinä, mistä käskin katsoa. Lapsetkin sen tietää, että kyllä äiti tietää. Esikoinen joskus etsi jotain tavaraansa nojatuolista tyynyjen alta ja kun iskä sanoi, että jos ei löydy, se ei sitten varmaan siellä ole. Tytär sanoi takaisin: "Kyllä on! Äiti sanoi, että on!"
 
Miehen suhteen olen jo menettänyt toivoni, mutta toisaalta saa myös enimmäkseen löytää tai olla löytämättä tavaroitaan. Iso mies, huolehtikoon itsestään. Paitsi joskus, jos tosiaan tiedän, missä etsitty tavara on. Mutta toivoisin, että edes tyttäreni oppisivat vähitellen huomaamaan, mihin tavarat käsistään laskevat ja mielellään oppisivat ihan suorastaan laskemaan niitä suoraan oikeille paikoilleen. Joookoo…

Halloweeneja ja Valentineja

Sinne se meni, esikoiseni ensimmäisiin koulubileisiinsä. Vastahan tuo on ekalla luokalla! Aikaisin ne alkaa nykyisin. Halloween-discon nimellä nuo bileet mainostettiin, järjestäjinä koulun kolmasluokkalaisten vanhempainyhdistys. "Bilettäjät" kaikki 6-9vuotiaita, järjestäjät vanhempia, joten eiköhän ne ole vielä ihan vaan isot lastenkekkerit. Kohta se selviää, millaiset olivat, kun haen neitosen kotiin.
 
Muistan itse koulussa, kuinka sitä odotti kuin kuuta nousevaa, että on viidennellä ja pääsee ekoihin koulun bileisiin. Silloin jokainen luokka sai ekan kerran järkätä nk. rec-nightin, jonne pääsi vain oma luokka. Mutta niin hauska kuin oma rec night olikin, kyllä se vuoden odotetuin juhla oli Valentine’s Day Party. Se oli the ultimate party. Niissä oli ensin naamiaiset – kuten nuo esikoiseni Halloweenjuhlatkin ovat – ja sitten parin tunnin kuluttua 5-6luokkalaiset lähtivät kotiin ja 7-9luokkalaisilla oli disco. Ja aina välillä siellä oli vierailijoina vähän entisiäkin meidänkoululaisia. Cool 😉
 
Millainen lieneekään 6-9vuotiaiden disco? Tanssimista varmasti, mutta joko se alkaa se kuka-hakee-ketä ja kuinka-monta-hidasta-pääsin-tanssimaan-ja-kenen-kanssa -peli? Toivottavasti ei 😉 Ei ihan vielä tarvitsisi kuitenkaan. Toivottavasti tanssiminen on vielä vain hauskaa yhteistä ajanviettoa ja muu oheistoiminta yhtä hauskaa kuin se tanssi. Kyllä sitä sitten isompana ehtii!
 
Nuo tyttären juhlat toivat monen monta muistoa mieleen noista omista koulubileistä. Kuinka rec nighteissa tylsintä oli se, että oli vaan oman luokan pojat joiden kanssa tanssia. Kaikki muu oli ihan kivaa kyllä ja tanssiminenkin muuten, mutta kuka nyt vaan oman luokan kundien kanssa viitsii? Sitä paitsi, en ollut luokallani kovinkaan suosittu ja vaikken nyt noissa juhlissa ihan siinä määrin yksin tullut jätetyksi – seinäkukkasta minusta ei saanut silloinkaan 😉 – en nyt kuitenkaan ollut se tanssitetuinkaan. Vientiä taisi olla vähän enemmän noissa useamman luokan yhteisdiscoissa.
 
Ja sitten kun se ihastus haki tanssiin. Minä olin seiskalla suunnattoman rakastunut kundiin, joka oli silloin jo lukiossa. Tuo kundi tuli meidän Valentine’s Day Partyyn kuitenkin ja haki minua tanssimaan. Muistan sen huumaavan tunteen. Se oli elämäni ensimmäinen Tanssi isolla Teellä. Vaikka jälkeen päin olenkin ihmetellyt, miksi hän minua sillä tavoin tanssitti. Arvailla voi 😉
 
Koulun bileiden jälkeen oli aina sitten analyysin vuoro. Päiväkirjaan tuli sivutolkulla tekstiä siitä, kenen kanssa olin tanssinut nopeita, kenen kanssa hitaita ja kuinka monta mitäkin ja kenenkin kanssa. Ja tuosta Tanssista tietenkin sivutolkulla fiilistelyä ja jo silloin myös sitä ihmettelyä. Biisejä en päiväkirjaan kirjoittanut, en edes tiedä, mihin tanssittiin Tanssia (voi olla etten sitä silloin edes huumassani huomioinut 😀 ), mutta yhtä tietyt noissa discoissa soitetut biisit tuovat sen fiiliksen takaisin, joka siellä bileissä oli.
 
Jotenkin nuo koulubileet ja niiden fiilikset kiteytyvät Berlinin biisiin Take My Breath Away, joka soi joka discossa ainakin kolmesti.
 
[Ennen tämän postaamista ehdin vielä hakeakin tyttäreni sieltä pippaloista. Hauskaa oli kuulemma ollut, yksittäisesti yhdessä oli kuulemma tanssittu ja luokissa oli ollut erilaisia hauskoja aktiviteetteja 🙂
pikkunoita]

Äänimaailmoja

Paukahdus. Hätkähdän ja melkein katson ovelle. Hissi käy. Pysähtyy ja taas käy. Hissin ovet räsähtelevät. Ulko-ovi käy. Asunnon ovi paukahtaa. Nyt jo kurkkaan eteiseen. Ei, kyllä se oli joku naapuri. Kolinaa. Tarkistan uudestaan, että asunnon ovi todellakin on kiinni, eikä eteisessä ole ketään. Tunnen itseni häkellyttävän paranoidiksi. Äänet vain tuntuvat tulevan niin läheltä.
 
Kolmekymmentä vuotta, mikä on n. 93% elämästäni, olen asunut kerrostalossa. Erilaisissa kerrostaloissa, eri ikäisissä kerrostaloissa. Ennen sotia rakennetuissa, 70-luvulla rakennetuissa, 2000-luvulla rakennetussa. Erilaisilla alueilla. Vilkkaiden katujen varrella, kauppakeskuksen läheisyydessä, ratikkakiskojen vieressä. Kerrostaloissa kuuluu aina ääniä. Läheltä ja kaukaa. Ulkoa ja sisältä. Hissin meteliä, naapureiden ääniä, huilun soittoa, ovien paukahtelua. Liikenteen huminaa, piipaa-autojen ujellusta, ratikoiden kolinaa, lehtipuhaltimien mekkalaa.
 
Kun asuu kerrostalossa, ääniin tottuu ja jopa ehdollistuu. Muistan, kun asuin viimeisimmässä Munkkiniemen kodissa, johon kuului ratikoiden kolistelu hyvin. Jossain vaiheessa aloin tietää spåran äänistä, milloin oli satanut ensilumi. Usein ensilumi sataa yöllä, kuten viime yönä. Tuolla asuessani tiesin herätessäni lumen tulleen, kun kuulin ratikan äänen lumen vaimentamana. Samoin kun asuin sittemmin metroradan varrella, opin tuntemaan metron kiskoäänten vaimentumisen lumen myötä.
 
Olin eilen viettämässä iltaa siskoni kanssa hänen luonaan. Sisko asuu sellaisessa 50-luvun kerrostalossa, jossa tosiaan kuuluu iloisesti kaikki äänet kaikkialle. Äänieristys on mitätön – ei siis ihme, että yläkerran rouva häiriintyi poraamisestamme niin pahasti tässä eräänä sunnuntaina, mutta oikeasti, jos asuu kerrostalossa, pitäisi kyllä tietää, ettei siellä voi päiväsaikaan edes sunnuntaina vaatia hiljaisuutta! Äänien määrä ja volyymi häkellytti minut, niin pitkään olen nyt elellyt täällä maaseudun rauhassa 😉
 
Muistan kun muutettiin tänne reilut kaksi vuotta sitten Itäväylän varrelta, uudesta ja melkoisen hyvin äänieristetystä talosta. Jatkuvaan liikenteen huminaan, hissin kolahduksiin, naapureista kantautuviin rasahduksiin sun muihin elämän ääniin tottuneina istuimme mieheni kanssa olohuoneen sohvalla aavemaista hiljaisuutta kuunnellen. Ei risahdustakaan mistään. Ei edes koiran haukuntaa niin landella kuin ollaankin. Satunnaisesti yltämme kaarsi lentokoneita. Mietimme, mihin oikein olimme muuttaneet, kun oli niin hiljaista.
 
Nykyisin meillä humisee oma ilmanvaihtokone (muuttaessa sekään ei ollut päällä), mutta muuten täällä on yhä ihan hiljaista, jos ei lasketa omia ääniä. Tuota pikkuista sivutietä pitkin ajaa välillä autoja suuntaan tai toiseen, mutta äänieristysten vuoksi niiden äänet harvemmin kuuluvat sisälle asti, jollei ulko-ovi ole auki. Naapureista ei kuulu täällä mitään milloinkaan (meistä kyllä varmaan kuuluu sinne päin…). Ei siis kai ihme, että hätkähtelin kerrostalon äänimaailmaa, kun nyt olen tottunut elämään pumpulimaisen vaimennetussa maailmassa. Kun ei lasketa lasteni mekastusta 😉
 
Mutta ei se silti nukkumista häirinnyt. Ja aamulla oli satanut lunta. Ei tosin ollut lähistöllä spårakiskoja, joiden äänestä olisin lumen tulon tiennyt. Piti ihan katsoa ikkunasta ulos asian huomatakseen.