Netin tämän hetken kuumin sana taitaa olla se Facebook, jota joku jo salakuuntelun mukaan yritti kirjakaupastakin ostaa. Kirja tai ehkei ihan, mutta se on varsin häkellyttävä paikka. Eksyin, tai no tulin kutsutuksi, sinne itse vasta jotain pari-kolme viikkoa sitten (kuka näistä viikoista lukua pystyy pitämään?) ja koukkuunnuin heti. Se on pahimmillaan hyvin hyvin addiktoiva paikka, vaikka siellä yleisesti ottaen tapahtuu aika vähän.

 

Facebook on outo paikka. Siellä on melkein kaikki. Ja jos eivät ole siellä vielä nyt, niin kohta ovat. Olikohan se Hesarin uutinen vai minkä, jossa todettiin, että jollei Facebookiin rekisteröitymistahti Suomessa pian rauhoitu, sinne kuuluu pian reilut 6 miljoonaa suomalaista 😉 Ei se prosentuaalinen osuus kansasta tosin vielä (muutama päivä sitten) ollut kuin kolmen luokkaa, mutta nousee nousee.

 

Facebook on siis "yhteisö", jossa on mahdollista hookata up tuttujen ja tuntemattomien kanssa, muodostaa omaa verkostoa ja lisätä miljoona pientä sovellusta, joita periaatteessa kuka tahansa voi sinne lisää koodailla. Harmillista näiden aplikaatioiden käytössä on niiden satunnaiset komplikaatiot – ovat aika tökkiväisiä, koska ilmeisesti yksityisillä palvelimilla – sekä se, että jotta voisit käyttää ystäväsi käyttöönottamaa sovellusta, vaikka halataksesi ystävääsi, on se aina otettava käyttöön myös omaan profiiliin. Joten niitä sitten kertyy helposti itsellekin miljoona!

 

Nämä naamakirjan pikkuiset sovellukset ovat sinänsä hauskoja. On cities I’ve visited ja IQ-test, erilaisia persoonallisuustestejä (olen advocating leader, frendeistä Ross Geller, juomista mixed fruity coctail, huumeista "life", autoista Mini Cooper jne.), minulla on siellä joulukuusi ja piirroskuva perheestäni. Jaikustyöte ja blogisyöte. Vähän kuvia. Minulla on niin ja niin yhtäläiset intressit sen ja tämän ja tuon kaverin kanssa. Ja sitten minulla on oma Leppit, jonka nimi on Musheley ja sitä voi silittää ja syöttää napin painalluksella.

Yleensä tuollaiset nettiyhteisöt ovat hyvin puhtaasti viihteellisiä ajankulupaikkoja, joissa ihmiset kulkevat enemmän tai vähemmän anonyymeinä. Naamakirja rikkoo tässäkin rajoja. Useimmat käyttäjät ovat rekisteröityneet omalla nimellä ja ihan oikealla – usein vieläpä työ – sähköpostiosoitteella. Ja sen lisäksi, että siellä ihmiset kohtaavat, siellä on yritysten ja yhteisöjen omia networkeja ja ryhmiä ja yritysten tekemiä sovelluksia, joilla kenties samalla saadaan omaa asiaa vähän mainostettua. Siellä iloisesti sekoittuu työ ja huvi. Työkaverit, harrastuskaverit ja kaikki muut kaverit.

 

Mutta se on ehdottomasti parasta Facebookissa, että siellä tosiaan on kaikki. Olen löytänyt sieltä monta long lost friendiä, joiden kanssa on ollut mainiota vaihtaa kuulumisia. Viimeisimpiin kuuluu muutama lapsuudenystävää, joista yhden kanssa vietettiin kymmenen vuotta paitana ja peppuna, kunnes teini-iässä tiet erilaisten kaveripiirien vuoksi erosivat. Ja nyt löydettiin toisemme naamakirjasta 🙂

 

Ja sitten vielä sanotaan, että netissä roikkuminen aiheuttaa erakoitumista. Höpsismiä sanon minä! Nettihän on niin sosialisoiva paikka, jos vaan niin haluaa.

Puhutaan arvoista, arvomaailmoista, arvotuksista. Yritysten arvoista ja yksittäisten ihmisten arvoista. On vaikea työskennellä yrityksessä, jonka arvot ovat rankasti ristiriidassa omien arvojen kanssa. Ja vaikea olla ihmisten kanssa, jotka arvottavat asioita hyvin toisin kuin itse teet. Raha, menestys, minä, tuntuvat olevan tänä päivänä kovin tavallisia arvoja. Missä on suvaitsevaisuus? Lähimmäisenrakkaus? Hyvän tekeminen muille? Pehmeät arvot? Ei niitä yritysmaailmasta ainakaan hevin löydä – mikä on jollain tapaa järkeenkäypääkin. Mutta yritys, jolla on myös pehmeitä arvoja, on hedelmällisempi työalusta ihmisille, joilla kenties myös on sopivasti pehmeitä arvoja.

 

Jokin aika sitten eräässä illanvietossa minulle heitettiin haaste: mikä on perimmäinen arvoni? Se joka määrittää tekemiseni ihan pohjimmiltaan? Muistan kelanneeni siinä montakin erilaista "syvin arvo"-kandidaattia, joukossa mm. lojaalius ja auttamisen halu. Mutta eihän sitä siinä pystynyt saman tien sanomaan. Eikä tarvinnutkaan, toki.

 

Ystäväni kehotti leikkimään mielikuvitusleikkiä. Ensin kuvitellaan mahdollisimman täydellinen tilanne elämässä. Tilanne, jossa kaikki rakkaat ihmiset ovat ympärilläsi, asut juuri niinkuin tahdot, ei ole mitään huolia vaan elämä on, well, täydellistä. Mikä on silloin se arvo, joka ohjaa valintojasi? Kun ei tarvitse taistella mistään, vaan voi olla täysin huoletta. Leikin toinen vaihe on kuvitella tilanne, jossa kaikki sinulle tärkeä on viety sinulta pois ja jäljellä olet vain sinä. Kodittomana ja yksin. Mikä silloin ohjaa sinua ja valintojasi? Jos löydät arvon, joka pätee molemmissa tilanteissa, olet löytänyt syvimmän arvosi.

 

Oikeastaan olen vain muutaman kerran piipahtanut noissa mielikuvituskonteksteissani, jotka rakensin hyvin pian keskustelun jälkeen. Italiassa upeassa villassa upeissa maisemissa perheeni kanssa, palvelijoiden pitäessä talosta ja meistä huolta. Kadunkulmassa rikkinäisissä vaatteissa, kerjuukippo kourassa (jostain syystä Rooman kaduilla – älkää kysykö, en osaa selittää tätä Italia-fiksaatiota). Mielessäni on käynyt aavistuksia erilaisista arvoista, jotka määrittävät minua ja tekemisiäni.

 

Tänä aamuna ajoin autossani yksin töihin, kuten joka aamu. Yhtäkkiä siinä Hämeenlinnanväylällä se iski tajuntaani. Se on ollut edessäni ihan koko ajan. Se on sanottu minulle monen monta kertaa. Mutten ole aiemmin sitä tajunnut. Perimmäinen ja syvin valintoihini ja tekemisiini vaikuttava arvo on ja on aina ollut – juu, äitini ja ehkä siskonikin sen varmaan jo arvaakin – oikeudenmukaisuus (tai siihen pyrkiminen). Se kulkee punaisena lankana läpi kaiken. Kotona, lasten kanssa, töissä, kaikessa.

 

Oikeudenmukaisuuden lisäksi on toki montakin arvoa elämässäni. Oikeastaan kaikki ovat hyvin pehmeitä. Halu olla ihmisille hyvä ja auttaa kaikkia – jopa siinä määrin, että unohdan itseni. Esimerkiksi rahalla tai vallalla ei ole oikeastaan mitään roolia arvoissani. Raha on välttämättömyys. Sitä on aina liian vähän, mutta se ei milloinkaan voisi olla minulle motiivi esim. työpaikan valinnassa. Valta, no, sitä tulee tiettyjen roolien myötä väkisin, mutta sitäkään en osaa tavoitella. Olen miettinyt, olenko kovinkin kunnianhimoton, kun en yritä saavuttaa uraa ja paikkaa jossain korkealla. Mutta ei, kunnianhimoni on muualla. Tavoittelen toisenlaisia asioita. Viisautta, tietoa, hyödyksi olemista.

 

Kirjoitin, että työpaikassa, jonka arvot ovat kovasti ristiriidassa omien kanssa, on vaikea työskennellä. Minä en koe kummempaa ristiriitaa omani ja työpaikkani arvomaailmojen välillä. Olen onnekas 🙂

 

Nyt heitän haasteen eteenpäin. Mikä on sinun syvin arvosi? What makes you tick?

Lomalla on parasta se, että voi unohtaa normaalin elämänsä ja normaalit rutiininsa lähes kokonaan. Ei tarvitse miettiä ruuan terveellisyyttä tai edes ruoka-aikoja. Ei tarvitse miettiä, mihin aikaan menee nukkumaan ja milloin herää. Ei ole mitään tietoa sodista, luonnonkatastrofeista, liikenteen kuolonkolareista tai pikku-Maddien vanhempien viimeisimmistä fiiliksistä. Ei tietoa jaiku-posteista tai facebook-notificationeista tai meileistä – mikä kieltämättä aiheutti kevyitä vieroitusoireita 😉

 

Tuolla matkalla me elettiin päivät voileivillä, sipseillä, kekseillä ja suklaatäytteisillä croissanteilla. Illemmalla syötiin jotain kunnollista, mikä tosin lasten osalta enimmäkseen tarkoitti pizzaa tai jonkin sortin nakkeja – esikoinen yllätti positiivisesti tilaamalla parissa paikassa lasagnea tai spaghetti bolognesea, niin ja sitä lohi-sashimia.

 

Iltaisin laitoin lapset kyllä nukkumaan kohtalaisen normaaliin aikaan, mutta vain, jotta minulle jäisi edes hetki aikaa rentoutua ennen nukkumaanmenoa ilman heidän mekkalaansa. Nukkumaan menin itsekin varsin aikaisin – normaalista poiketen. Kun ei voinut lähteä lenkille eikä roikkua netissä enkä jaksanut lukea, nukuin. Hyväähän sekin teki – minkä sitten otin viime yönä takaisin…

 

Niin, se on nimittäin tuon lähes täyden irrottautumisen varjopuoli. Loman jälkeen on niin paljon takaisin otettavaa! Univelkatasapaino horjui, piti ihan valvoa viime yönä yli yhteen, jotta univelkavakio taas alkaisi tasapainottua 😉 Joskin se tietenkin oikeasti johtui siitä, että nettielämässä oli niin paljon kiinni otettavaa – heti kuvien laittamisen jälkeen.

 

– Piti kirjoittaa blogiin. Siitä oli viikolla jo kovat vieroitusoireet, vaikka asiaa kompensoinkin kirjoittamalla manuaaliseen diaryyni joka ilta.

– Piti palloilla Facebookissa.

– Piti katsastaa Jaiku. Ok, enhän minä nyt jotain jaikua edes yritä selata päivien taakse, mutta jos nyt edes viimeisimmät… (ja sitten takaraivossa väikkyy, mitähän mahdoin missata?! mutta se nyt pitää vaan työntää taka-alalle)

– Piti selata läpi pari meili-listaa – joista toisesta bongasin täysin jo missaamani seikan, että Kimi Räikkönen ei vain voittanut sitä viimeisintä osakilpailua (mikä tieto minut kyllä saavutti kanariallakin), vaan suorastaan maailmanmestaruuden! Hyvä Kimi!

– Piti lukea vajaat sata työosoitteeseen tullutta sähköpostia, jotka addiktina olin kyllä joka ilta vilkaissut ja osan lukenutkin jo matkalla.

 

Piti ja piti 😉 Mikäs pakko minun on? Minä nyt vain haluan tietää kaiken ja jos en lue kaikkea väliin jäänyttä jaikussa, facebookissa, meileissä… kronologiani horjuu ja tulee tunne, että jään jostain paitsi. Ja toki se catching up on kivaa, vaikkakin kasautuma aiheuttaa, hmm, kasautuman.

 

Oikeasti. Nettielämää ehtii elää myös vähän kerrassaan. Ja uutiset? Jos ei lasketa Kimin mestaruutta, ne on same old, same old. Maailma pyörii yhä radallaan ja pk-seudun aamuruuhkissa yhä jonotetaan ja kolaroidaan (not me tällä kertaa) ja life goes on riippumatta siitä, olenko lukenut jokaisen meilin vai en ja uutisotsikot vai en. Puerto Ricossa muuten olin pudota pepulleni, kun silmiini osui iltiksen etusivu – siellä ihan totta oli myynnissä noita suomalaisia laatujournalismin kukkasia! Mutta ei hajuakaan, mitä niissä otsikoissa oli. Ihan evvk sitten kuitenkin. Olin lomalla.

 

Mutta nyt alan taas olla on top of it all ja voin palata normaaliin elämään. Lukea meilit päivittäin ja hengata jaikussa ja naamakirjassa (se ON ihan pimee paikka… mut aivan hämärästi sieltä löytyy niinku kaikki) ja kirjotella blogiani aina kun huvittaa – ja olla kirjoittamatta kun ei huvita. Nyt on taas aikaa käydä lenkilläkin joku ilta 😉 [Ainii, vielä olis viime torstain Lost katsomatta.]

Comeback. Kotona harmaassa ja sateisessa Suomessa jälleen. Kumma kuitenkin, miten makealta kotimansikka silti maistuu, niin mukavaa kuin olikin nautiskella viikko lämmöstä ja auringosta. Matka oli ihana ja lastenkin kanssa jopa rattoisa, mitä nyt joskus olisi toivonut heihin stand by -toimintoa, tai edes mutea.

 

Viikko sitten siis lähdimme. Lauantaiaamuna, harvinaisen kirkkaasta kelistä. Nousimme matkaan kodin yläpuolella kaartaen, tosin ei kotitaloa ilmasta bongattu. Lento lähti tunnin myöhässä, joten normaalia lyhyemmästä lentoajasta huolimatta istuttiin koneessa kuusi ja puoli tuntia. Tytöt jaksoivat yllättävän hyvin, mitä nyt välillä kyllästyminenkin iski. Tytöt leikkivät leluillaan, lukivat akkareitaan ja välillä pelattiin UNOa. Ja sitä lajia sitten pelattiinkin koko viikko, joka päivä, moneen kertaan. Huh!

 

Perillä odotti kuuma ja aurinkoinen sää sekä aivan upeat näköalat äitini terassilta – ja kaikkialta muualtakin. Ensimmäiset pari päivää olivat vuodenaikaan nähden jopa harvinaisen kuumat, kun varjolämpötila kipusi sinne 36 asteen kieppeille! Minua se ei haitannut, nautin lämmöstä täysin siemauksin, mutta etenkin esikoinen ahdistui kuumuudesta ja sai päänsäryn, mikä siis hänelle hyvin tyypillistä kuumalla.

 

 

 

Koska allasalue oli niin loistava, ei paljon menty tuon piskuisen paikan rannalle. Se oli täysin suojaamaton ja Atlantin virtaukset pääsivät lyömään rantaan täydellä voimalla. Yhtenä aamupäivänä kävin siellä tyttöjen kanssa ihmettelemässä ja aaltoja kokeilemassa – veivät melkein tosikoiselta jalat alta ihan siinä rannassa. Ei siis oikein lasten uimapaikka. Käveltiin vielä vähän kauemmas tyrskyjä katsomaan, komeina kuohuivat kivikkoon.

 

 

 

Kolmena iltana käytiin Puerto Ricossa muutaman kilometrin päässä kyläpahastamme. Tehtiin siellä pieniä ostoksia, kuten pyyhkeitä, koruja, huiveja, sandaaleita, hameita – you know, girl stuff. Ja syötiin. Ja tyttäreni melkein tulivat syödyiksi itsekin 😉 Eräässä ravintolassa tarjoilijat ihastuivat meihin siinä määrin, että suukottivat tyttöjen posket moneen kertaan ja kun lähdettiin, kättelivät ja halasivat meidät ja kaappasipa yksi heistä blondin pikkuisen tosikoiseni oikein syliin rutistettavaksi. Ja voi sitä flirttailun määrää…

 

Yhtenä iltana käytiin Arguineguinessa. Se olikin paljon hiljaisempi paikka kuin Puerto Rico, mutta siellä oli Vodafone-kaupan (mutsin piti saada espanjalainen kännynsä toimimaan) lisäksi toinenkin meitä kiinnostava paikka: Sushi-ravintola. Syötettiin tyttärille ensin pizzaa ja ostettiin heille sitten karkkipussit – siellä on skandinaavisia karkkeja kaikkialla – ja mentiin itse nautiskelemaan sushista. Yummy!! Esikoinenkin sai sashimi-lautasen eteensä, kun alkoi hänen niin tehdä mieli sitä lohta siellä (muttei pidä riisistä).

 

Perjantaina oli Moganissa markkinat, joihin suuntasimme heti aamusta etsimään sitä korukauppiasta (jonka perään tosikoinen kyseli päivittäin), mutta ei löytynyt juuri sitä kauppiasta. Nilkkakorut tytöt sieltä kuitenkin saivat, joskin tosikoisen nilkasta se jo putosi jonnekin matkalla takaisin hotelliin, neiti kun kiipeili ja touhusi kaikkialla matkan varrella. Harmillista, muttei onneksi kovinkaan vakavaa 😉

 

Viimeinen uima-allassessiomme perjantaina Moganista palattuamme oli melko pilvinen. Lämpöä oli enää jotain 24 astetta (taksista bongattua) ja pieni vilponen tuuli puhalteli. Kyllä siellä silti tarkeni, mutta altaaseen ei minun tehnyt mieli samalla tavalla kuin aiempina päivinä vaan istuskelin altaan reunalla tosikoisen uima- ja sukellusharjoituksia monitoroiden.

 

Ja tulin itsekin monitoroiduksi: ei meinannut eräs mies pystyä aurinkoa ottamaan minun katselemiseltani… Niin oli silmät minuun liimautuneet, että lopulta päätin antaa vähän oikeaa katsottavaa ja hypin pää edellä altaaseen, gracefully as always, ja nousin tietenkin miehen puolelta allasta ylös. Just for the fun of it 😀 Mutta oikeesti, isäni ikäinen mies, jotenkin grous kuitenkin…

 

Lauantaina koitti lähdön päivä. Tytöillä oli jo kova ikävä kotia ja ennen kaikkea isiä, lentokoneessa jo lopulta itkua tuhersivat ikävästä. Minä olisin voinut siellä olla toki vielä toisenkin viikon, ehkä kolmannenkin, herätä joka päivä auringon kanssa yhtaikaa, istua aamukahvilla terassilla ihaillen auringon kipuamista esiin vastapäisen vuoren takaa. Nauttia lämmöstä ja auringosta päivät. Mutta arki odotti, joten lähdettävä oli. Ja kotiin päästiin, vaikkei pieniltä kommelluksilta matkalla aivan vältyttykään.

 

 

 

Check-inistä ensin läpi, liput kouraan. Vähän ennen kuin piti koneeseen nousta, aloin ihmetellä, eikö meillä ollut paikkoja merkitty minnekään! Olihan ne, muttei niissä lipuissa, mitä tuijotin, vaan siinä toisella puolella, Iberian "kotelon" toisella puolen… Koneessa kapteeni kertoi, että espanjalaisten virkailijoiden sähläyksen vuoksi olimmekin kaikki väärässä koneessa! Onneksi matkalaukut olivat samassa väärässä koneessa ja sekä oikea että väärä kone matkalla samaan määränpäähän Helsinkiin, joten nou hätä. Ja sitten vielä Euroopan yllä puhalsivat sellaiset vastatuulet, että koneemme kiersi ne Irlannin kautta, joten lentomatka kesti kuusi ja puoli tuntia.

 

Kotiin kuitenkin päästiin, tyttäret pääsivät isin syliin ja täällä sitä taas ollaan, harmaassa Suomen arjessa. Matkasta muistona vähän vaatetta, koruja, paljon valokuvia, vähän aikaa hyvin ruskea iho sekä tietenkin kaikki ne muistot tuolla pään kiintolevyllä. [Kisses, mom!]

 

Tässä on syksy tullut taas paiskittua töitä ihan pipona ja tahti tuntuu vaan kiihtyvät vuoden loppua kohti, sikäli kuin mahdollista. Pari viikkoa on tullut tehtyä kaksi tai kolme 9-11 tuntistakin päivää viikossa, ja etenkin kotona syöminen on joko jäänyt melkein kokonaan väliin tai ainakin se lounas on tullut hotkaistua tässä koneen ääressä. Mappipino tuossa vieressä silti kasvaa vaan, siis se läpikäytävien mappien pino.

 

Juuri nyt en oikeastaan silti valita. Väsyttää vähän, kyllä, aina kun en tee töitä – duuni on niin mielenkiintoista ja antoisaa, ettei tehdessä ehdi väsyttää! Mutta en ole lähelläkään sitä jamaa, jossa olin ennen kesälomaa, vaikken aina konetta jaksakaan illalla enää avata edes blogia kirjoittaakseni. Juokseminen on osittain ottanut paikan netissä roikkumiselta. Terveellistäkö? Kenties vähän 😉

 

En minä silti valita sitäkään, että loma häämöttelee edessäni. Työt ei karkaa mihinkään, ja vaikka takaraivossa rassaa hivenen verran se, että olisi niin paljon tehtävää ja niin vähän aikaa, jo viime keväänä lukkoon lyöty loma ja matka ovat ihan tervetullut juttu. Koskapa ei olisi? Meillä suositaan yleensä talviloman pitämistä kevään puolella, mutta aikaisemman kokemuksen perusteella tiedän, että sille on yhtä vähän aikaa silloin. Talvilomalle ei olisi aikaa koskaan, jos sen miettisi puhtaasti työkuormien kannalta. Se pitää vaan pitää jossain välissä.

 

Onneksi lähdetään reissuun. Tiedän, että jos lomailisin kotona, kuten viime keväänä, työasiat vaan pyörisivät mielessäni ja houkutus avata kone edes välillä edes hetkeksi ja lukea vähän meilejä ja tehdä vähän sitä ja tätä olisi valtava. Ja sitten loma ei enää vastaisikaan tarkoitustaan. Nyt on vielä tämä päivä töitä ja huomenaamulla otetaan suunta kohti Gran Canariaa. Tietokone jää kiltisti kotiin ihan shut down. Kännykkä tosin lähtee kyllä mukaan – vähän pelottaa, etten osaa pysyä erossa meileistä sittenkään, kun ne voi lukea puhelimesta…

 

Eiköhän meillä on riittävästi mukavaa tekemistä ja olemista päivät, etten edes muista sähköpostia. Enköhän yritä olla lataamatta niitä puhelimeen edes iltasella. Ehkäpä yritän vain irrottautua ja nauttia olostani. Unplug my work brain. Olenkohan minä tullut jotenkin vanhaksi, kun en jo hihku riemusta? Vai kuuluuko se luonteeseeni olla hihkumatta? Äitini (joka jää sinne kanarialle puoleksi vuodeksi!) sanoisi, että se on luonteeni. Maybe… Niin tai näin, on ihanaa lähteä!

 

Tyttärenikin ovat jo laskeneet viikkoja ja päiviä matkaan – ja minä luonnollisesti apuna 😉 Odottavat kuin kuuta nousevaa, että pääsevät maamon kanssa Moganiin etsimään korukauppiasta, jolta maamo on luvannut ostaa jotkut kivat korut tytöille. Paljon muuta eivät taida osata matkalta odottaa, sillä me ei olla paljon etelänreissuja harrastettu. Euroopassa on tullut ajeltua jonkun kerran, mutta edellinen etelänloma oli esikoisen ollessa kahden ja tosikoisen 25viikkoinen minun masussani.

 

Tästä se matkakuume nousee. Matkalaukku on jo melkein pakattu – bikinit ja kesähepeneet kaivettu kaapista 🙂 – ja lentoon lähtöön on enää pari tuntia päälle vuorokausi. Adios siis viikoksi, amigos! Viikon päästä sunnuntaina tulen ruskeana ja joko hyvin levänneenä tai sitten lasten kanssa hermoromahduksen saaneena 😉 takaisin ky-y-y-lmään kotomaahan. Canary calling, over and out Finland!