Eilen oli niin kiva päivä. Leppoisa ja rauhallinen aamusta iltaan asti. Toista se on taas tämä päivä. Tämä päivä on ollut samanlainen kuin viime sunnuntai. Ja sitä edellinen sunnuntai. Lapsille iskee joku sunnuntaituska ja koko päivä on yhtä känää, kiukkua, tappelua, kiusaamista, toistensa kimpussa olemista ja meille raivoamista.

 

Aamulla jo oli merkit ilmassa. Sovussa tytöt istuivat katsomassa lasten ohjelmat, mutta kun me miehen kanssa noustiin ja piti lapset saada aamupalalle, alkoi huuto. "Eikun sieltä tulee vielä yksi ja mä haluun kattoo vielä sen!" Pitäisiköhän kieltää aamun lastenohjelmien katsominen kokonaan? Eilen päivä alkoi monen tunnin yhteisleikillä, eikä mitään tuollaisia ongelmia ollut.

 

Aamupalan jälkeen esikoinen on ollut koko päivän pahantuulinen ja aggressiivinen siskoaan kohtaan. Ei yhtään toleranssia ja jatkuvasti härnäämässä. Tosikoinen on parkunut suurimman osan päivää – paitsi silloin kun on itse ollut härnäämässä isosiskoa. Kyllä sieltä osataan takaisin antaa. Minä siivosin koko alkupäivän hiki hatussa, että on asunto esittelykunnossa (eikä sitten edes kukaan tullut katsomaan :E ) ja kuuntelin lasteni yhtämittaista känää. Se loppui hetkeksi kun sanoin, että jos eivät ole sovussa saavat painua pihalle. Ja sitten se taukosi, kun suljin kummankin noin kolmannen kerran omaan huoneeseensa jäähylle.

 

Iltapäivällä piti lähteä esikoisen futistreeneihin. Talven sisätreenit super-loistavaan aikaan, sunnuntaina kolmelta. Tytär on näemmä sunnuntaisin jostain syystä niin väsynyt, että saa nähdä tuliko kausi maksettua ihan turhaan. Ilmoitti, ettei halua lähteä, mutta koska oli sitä aikaisemmin nimenomaan halunnut, siis jatkaa talvikausikin, pakotin menemään. Väkisin ja huudolla sain varusteet päälle ja mies puki kaikuna huutavan tosikoisen päälle ulkovaatteet. Menihän se tytär sinne treeneihin, mutta siellä oli kuulemma "ihan tylsää". Ja joukkuekaveri raportoi minulle, että Mona oli ihan väsynyt. Saa nähdä kuinka näiden kanssa käy, nyt on kuitenkin parin viikon tauko matkan takia.

 

Mikähän ihme näissä sunnuntaissa oikein on? Tyttäret esikoinen etunenässä ovat joka sunnuntai väsyneitä ja pahantuulisia. Ja on ihan sama mitä tehdään, jossain vaiheessa päivää iskee se esikoiselle se 100% poikkitela, jossa sanotaan – tai oikeammin rääytään – vastaan ihan kaikesta mitä sanon. Puhuu jopa ristiin vain sanoakseen vastaan. Viime sunnuntaina hankki itselleen lopulta viikon dvd-kiellon käytöksellään. Tänään ei ole isompia rangaistuksia jaeltu, ei ainakaan vielä. Mutta ei ole päivä vielä päättynyt.

 

Minun piti harjoitella ykspyöräilyä esikoisen treenien aikana, mutta taivaalta tulee kaiken kukkuraksi taas kerran vettä. Eilen oli niin kaunis ilmakin! Illalla kävin lenkillä, tähdet loistivat kirkkaina pilvettömältä taivaalta ja lätäköt olivat riitteessä. Mutta tänään tulee vettä taivaan täydeltä. Niinpä käytiin tosikoisen kanssa kaupassa sen sijaan että olisi voitu olla koulun pihalla ja iltaa odottaa siideri. Voi elämä tätä elämää taas.

Eilen heräsin kellon soittoon paria minuuttia vaille kuusi, noin kuuden huonosti nukutun tunnin jälkeen. Kömmin pakon sanelemana sängystä unisena yrittäen hieroa silmiäni auki. Suhteellisen pikaisten ja hiljaisten aamutoimien jälkeen, ilman aamukahvia, hipsin ulos ovesta kylmään, pimeään rankkasateeseen. Peruuttelin pois parkista ja lähdin ajamaan, ensimmäisenä pit stopina lähi-Teboil. Vasta paljon myöhemmin päivällä tajusin, että autohan oli ollut lohkossa, joten olin onnistuneesti nykäissyt johdon mukanani ja se on sitten jonnekin matkan varrelle jäänyt. Uups.

 

Teboililla kaadoin itselleni pahvikanisterillisen kahvia ja maksoin sen. Juuri kuitin allekirjoitettuani silmäni osuivat punaiseen ediin ja sanoin hakevani vielä sellaisen. Taakseni oli tullut jo jono, anteeksipyytelevästi hymyillen sanoin takana seisoneelle kundille: "Sori, käyn vielä vähän hitaalla, kun en ole vielä saanut sitä kahvia." Sain takaisin hymyn, joten hyvillä mielin maksoin myös edin ja painelin takaisin autooni. Ei sentään niinkuin eräänä maanantaina, jolloin en mielestäni edes ollut erityisen hätäinen, enkä säätänyt mitään, vaan koitin vain kahvini maksaa vuorollani, mutta edelläni ollut ukko silti tiuskaisi: "V***u onks sulla aina noin kiire?!"

 

Ulkona tuli yhä vettä ja oli yhä pimeää, mutta suunta vaan kohti moottoritietä ja Tamperetta. Riihimäen kohdilla sade muuttui rännäksi ja tiellä oli loskaa. Tien reunukset olivat ihan lumessa ja puut samoin. Minulla oli kesätassut alla, joten kieli keskellä suuta ajoin läpi rännän ja tuiskun. Onneksi oikeanpuoleinen ajokaista oli kohtalaisesta liikenteestä johtuen suhteellisen siisti eikä tuntunut alla ihan niin liukkaalta kuin olisi voinut kuvitella. Joten nappasin kännykällä kuvan kelistä…

 

Tamperetta kohti sää muuttui taas vetisemmäksi ja pääsin turvallisesti ja ajoissa perille. Ja aamun surkeanpuoleisesta alusta huolimatta loppupäivä oli vähintäänkin mukava. Eritoten äitini läksiäiset illalla Lahdessa. Kotimatka sieltä sujui kuivaa tietä pitkin siskon kanssa jutellessa, joten ei valittamista siitäkään!

 

Tänään aamu oli hyvin toisenlainen kuin eilen. Tulin kotiin yöllä reippaasti puolen yön jälkeen, joten aamulla nukutti – olisi tosin nukuttanut joka tapauksessa 😉 Mies lähti raksalle yhdeksän aikaan, jolloin minun annettiin vielä nukkua. Tyttäret leikkivät nätisti keskenään koko aamun. Joskus puoli kymmenen aikaan kuulin oven raottuvan ja sieltä astelivat sisään ihanat lapseni aamupalatarjotinta kantaen!

 

Siinä oli lautasellinen muroja, pala eilistä pizzaa, kipossa muutama nami, lasillinen tuoremehua ja muki kahville jonka mies oli jättänyt minua termariin minua varten, ja se kahvitermari. Ei ehkä aivan sellainen aamupalasisältö, jonka olisi itse itselleni valmistanut, mutta rakkaudella laitetun aamupalan olisin hymyillen syönyt, vaikka siinä olisi ollut pieniä kiviä tarjolla! Ihanat rakkaat tyttöni!

 

Siirryttiin pian kaikki keittiöön, jotta tytötkin saivat murolautaset eteensä ja syötiin yhdessä aamupala loppuun. Ja sen jälkeen on päivä tähän asti ollut aivan ihana. Olen siivoillut hiljaksiin, on kuunneltu Pierre Kuzelan alias Vesku Loirin Nauravaa kulkuria tyttöjen toiveesta, tytöt on touhunneet omiaan ja täällä on ollut rauha maassa. Minä huomaan mieleni olevan pitkästä aikaa levollinen ja olen aidosti hyväntuulinen. Ihana päivä 🙂

Sieltä se tuli se talvihalla, ainakin melkein. Aamulla meillä mittari näytti nipin napin yhtä lämpöastetta. Lapsille sai kaivaa talvikenkiä ja haalareita ja rukkasia ja pipoja esiin. Autojen ikkunat olivat jäässä ja skrabat luonnollisestikin hukassa. Omia talvikenkiä en jaksanut enää kaivaakaan, takin sentään valitsin tänään topattuna.

 

Talvi tuli ihan vääränä päivänä. Talven kuuluu alkaa viikonloppuna. Silloin on aikaa kaivaa rauhassa tamineet esiin, tarkistaa, ettei mikään ole liian pientä ja tarvittaessa vaikka pyrähtää kauppoihin miljoonan muun juuri sinä päivänä talvikamppeita tarvitsevan seuraksi. Mutta ei arkena. Ei arkiaamuna ehdi kaivaa kamoja kaappien perukoilta eikä skraboja varaston nurkista!

 

Mies totesi minulle, että johan tässä on koko viikko puhuttu, että loppuviikosta se kylmä alkaa, olisihan niitä kamoja voinut etsiä joku ilta. Niin niin. Ei minulla ole ollut aikaa! Joka ilta on ollut harrastuksia ja lisäksi olen tehnyt vielä töitäkin parina iltana. Mutta eipä ollut tämä kaukaa viisas miehenikään varustautunut. Mazdassa on yhä kuluneenpuoleiset kesärenkaat alla ja juuri sen auton skraba oli pahemmin hukassa niin että miehen piti lainata toitsun takaluukusta löytyvää kappaletta. Ei kuulemma vaan eilen ehtinyt tehdä näitä asioita. Niinpä!

 

Nyt on sentään jo noin 6 astetta lämmintä. Mutta eipä tuo kovin lämpimältä tunnu. Toppiksen vedin päälleni lähtiessäni hakemaan esikoista koulusta, eikä yhtään ollut liikaa. Lämminverinen tyttäreni tosin jo omansa riisui matkallaan koulun ovelta autoon. Oli kuulemma kuuma. Tähän asti onkin ollut enimmäkseen ilman takkia, vaikka sellaisen syysversion olen lapsen päälle joka aamu vääntänytkin. Ei siis ihme, että kevyttoppis nyt yhtäkkiä oli kuuma. Tai no, on se ihme, tuon lapseni lämminverisyys kaikkiaan. Minä kun palelen nykyään aina.

 

Jotenkin kuitenkin itsestänikin tuntui vaikealta laittaa se toppatakki päälle ekaa kertaa. Se on vähän niinkuin luovuttamista. Ihan niinkuin takin käyttäminen kesän jälkeen. Periksiantamista. Ja nyt vielä kun on seikkailtu lämmin-kylmä-lämmin-kylmempi -kuviolla tämä syksy, tuntuu kuin se välivaihe olisi jäänyt kokonaan pois. Kevyestä syystakista suoraan toppikseen, kulkematta mokkatakin kautta. Se mokkatakkiaika kun oli joskus viikkoja sitten.

 

Tästä se alkaa. Toiveita on, että vielä tulee lämpimämpiäkin jaksoja, mutta vääjäämättä se talvi siellä kolkuttelee. Äitini lähtee talveksi kanarialle. Kyllä käyp kateeksi! Me lähdetään sentään tyttöjen kanssa viikon päästä viikoksi sinne äitiäni saattamaan, mutta voi kun olisi ihanaa voida viettää talvi etelän lämmössä! Kun en vaan osaa tästä suomalaisesta talvesta nauttia. Tulee vuosi vuodelta vaikeammaksi.

 

Vaan minkäs teet. Pitää kerätä auringonsäteitä pussiin siellä kanarialla ja koittaa selvitä niiden voimalla talven yli.

Olin lähdössä viemään esikoista kouluun ja noukin mukaan hänen kännykkänsä, joka roikkui mp3-soittimen kanssa samassa naulassa. "Mä kuuntelen tota soitinta koulumatkoilla sitten taas kesällä," ilmoitti tytär, joka koulun jälkeen saattaa puuhailla soitin korvillaan monta tuntia, vaikka talossa olisi cd-soittimiakin.

 

Sanoin, ettei kesällä ole koulua, jolloin tytär katsoi minua ensin täysin epäuskoinen, sitten hölmistynyt ja lopuksi suunnattoman pettynyt ilme kasvoillaan. "Eikö!? HÖH!!! Miksei?" Selitin, että koulukausi on syksystä kevääseen ja kesällä koululaiset saa sitten lomailla ja lepäillä, että jaksaa taas syksyllä palata kouluun. Että se nyt vaan on päätetty niin. "Höh." tuli sieltä uudestaan. "Ihan tyhmää, ettei kesällä oo koulua."

 

Tämä siitäkin huolimatta, että eilen oli kuulemma ollut tylsä koulupäivä. Syytä ei tytär suostunut kertomaan. Ilmeisesti siis koulussa kuitenkin yleisesti ottaen on kivaa. Kivointa on kuulemma matikka ja se meneekin tytöllä melko helposti (ainakin vielä 😉 ), mutta nyt alkaa jo lukemaan opettelukin sujua alkukankeuksien jälkeen paremmin. Ihan on hilkulla oppiminen. Mutta kun lukuläksyt on kuulemma tylsiä – ne kun pitää toistaa kolme kertaa. Ymmärrän.

 

Olinkohan minä vielä ekalla luokalla noin innoissani koulusta? Olin jo pari vuotta ollut ensin "kindiksessä" ja sitten "praikussa" pari tuntia päivässä, koulumaisissa olosuhteissa ennen ekalle menemistä. Jännitin silti ekaa luokkaa niin paljon, että ensimmäiset päivät oli maha tavattoman kipeänä. Jännitti esikoisenikin, hänellä se näkyi yöunien ja iltanukahtamisen vaikeuksina. Mutta siis en muista enää yhtään, miten viihdyin koulussa ekalla.

 

Muistan myöhemmästä kouluelämästäni sen, että koko ala-asteen ja osan yläastettakin odotin joka kesä koulun alkamista. Odotin, että luokkakaverini olisivat jotenkin kasvaneet ja muuttuneet, eivätkä enää kiusaisi minua vaan meillä olisi kivaa. Joka syksy ensimmäinen viikko näyttikin paremmalta, mutta sitten sain todeta, että loppujen lopuksi kaikki oli kuten ennenkin. Oli minulla kavereitakin, mutta olin minä paljon ihan yksinkin. Se oli koulussa tylsää.

 

Jollei lasketa paria teinivuotta, koulu oli minusta oikeastaan ihan kivaa. Minusta on aina ollut kiva oppia uusia juttuja ja jollei se oppiminen ollut liian vaikeaa – kuten lukemaan opettelu tyttärelleni alkuvaiheissa oli – se oli hauskaa. Laiska opettelija olen minäkin yleensä. Olen kai aina oppinut asiat liian helposti. Olen selvittänyt kaiken hyvin vähällä vaivalla mutta hyvillä tuloksilla. Quick witted kun olen, nähtävästi.

 

Kyllä minä silti aina sitä kesälomaa odotin. Oli se vaan kiva päästä kesälaitumille, olla vapaana, ilman pakkoja. Veikkaan, että vaikka tyttärestä nyt tuntuu siltä, että on harmi, ettei kesällä ole koulua, keväällä on ihan yhtä loman tarpeessa kuin minäkin. Vaikka koulu toivottavasti silloin yhä on hänestä kivaa, onhan se raskasta pelkästään jo herätä joka aamu aikaisin. Sen näkee kyllä. Aamu-unisia kun ollaan kaikki.

 

Kesällä ehtii sitten taas ladata patterit ja syksyllä uudella innolla toiselle luokalle. Toivottavasti tyttären kouluinto ei lopahda vielä pitkään aikaan. On hienoa pitää uuden oppimisesta. Toivon sen säilyvän aikuisuuteen saakka hänelläkin. Minäkin nautin yhä siitä, että saan työssäni jatkuvasti oppia uutta. Se on etuoikeus 🙂

Maanantaiaamu ja sade. Peltiä kolissut ympäri pk-seutua. Ruuhkat sen mukaiset. Kytkinjalka krampissa. Ennakoin maanantaiaamun, ennakoin sateenkin, mutten osannut ennakoida kehäkolmosen rekkakolaria. Välillä jo toivoin autooni siipiä.

 

Kun olin tulossa Klaukkalan rampilta Hämeenlinnanväylälle, liikenne seisoi jo siinä. Tai ainakin mateli. Rampilta tultiin motarille vetoketjutyyliin, kuten tilanteessa kuuluukin. Mutta ymmärsikös sitä täysperävaunurekan kuljettaja, jolla ei ollut välin häivääkään edelläajavaan henkilöautoon? Ei. Viimeiseen asti yritti estää minua pääsemästä väliin, joka ihan oikeutetusti kuului minulle. Eihän heidän tarvitse väistää, ei, mutta terveen järjen käyttö lienee sallittua.

 

Satoi siis, ei nyt kaatamalla mutta ihan tarpeeksi. Ja samainen täysperävaunu ajoi yhä edellään ajavan henkilöauton perässä ilman turvaväliä. Minä luikahdin siitä pois hyvin pian, sillä en pidä hännystelijöistä, enkä varsinkaan hännystelevistä rekoista.

 

Viime perjantaina isoäitini oli tulossa meille ja melkein ajoi Klaukkalan liittymän ohi, kun oli aiemmin lähtenyt ohittamaan rekkoja, mutta kun olisi pitänyt päästä takaisin oikealle kaistalle, ei rekkojen väliin päässyt mitenkään sovinnolla. Puoli tusinaa pitkää rekkaa ajoi perätysten, ilman minkäänlaisia turvavälejä.

 

Puhutaan, että liikenteen asenteet ovat muuttuneet huonosta surkeiksi. Tänä vuonna on sattunut jo monta kymmentä kuolonkolaria enemmän kuin viime vuonna samaan aikaan. Ilman virallista tilastoa epävirallinen näppituntumani on, että jos viime syksyn "trendi" oli tasoristeyskolarit junien kanssa, tämän vuoden "trendi" on rekkakolarit. Tuntuu, että joka toisessa vakavassa kolarissa on rekka osallisena. Kuten nyt tämän aamun kehäkolmosenkin kolarissa.

 

Hanski ja mikä-sen-nimi-olikaan esiintyivät taannoin eco-driver radiomainoksessa: "Ammattiautoilijat. Kun te nyt olette siellä tien päällä, olette esimerkkejä muille kuljettajille…" Haettu tarkoitus olisi varmaan, että ammattiautoilijoiden tulisi ajaa turvallisesti ja muut sitten ottaisivat mallia. Nähtävästi Hanski co. oli oikeassa malliasiassa, ikävä vain, että malli on niin monesti niin huono! Joko niin tai sitten tiellä liikkujat ottavat kaikki mallia toisistaan ja yleinen välinpitämättömyys on kasvavaa lajia.

 

Niin tai näin, rekkoja(kin) päivittäisessä autoilussani seurailleena en ollenkaan ihmettele, että niitä kolareita sattuu niin paljon. Siis totta kai henkilöautoilijatkin ajavat päättömästi ja heidän (meidän) asenteissa on parantamisen varaa paljonkin. Rekka painaa kuitenkin paljon henkilöautoa enemmän, joten oletettavasti esim. turvavälin tulisi olla vielä pitempi kuin henkilöautolla, mutta oman kokemukseni perusteella usein on aivan päin vastoin.

 

Joskus kuulin sellaisen kommentin, että eräs henkilö ei uskaltanut ajaa kehäykköstä sen raskaan rekkaliikenteen vuoksi. Silloin on varmasti parempi pysytelläkin sieltä poissa. En minä nyt sano kuitenkaan, että rekkoja pitäisi pelätä. Sanon, että rekkakuskien etunenässä pitäisi tarkistaa asennettaan liikenteessä, olipa sitten pk-seudun ruuhka tai hiljaisempi maantie. Ja henkilöautoilijoiden sitten heti perään. 

 

Jos itse kukin autoilija olisi vähemmän itsekäs tuolla teillä liikkuessaan, ihan varmasti suvaitsevaisempi liikennekulttuuri leviäisi vähitellen itsekkään tilalle. Pikku hiljaa. Nykyisellään tuolla tekisi ennemmin mieli näyttää yhdelle jos toiselle keskisormea, kuin että olisi aihetta kiittää joustavuudesta. Heijastelee tosin varmasti ihan sitä yleistä itsekkyyden lisääntymistä tässä maailmassa.

 

Minä yhä tappelen sitä vastaan ja yritän opettaa lapsilleni toisenlaisia arvoja. Itsekkyys synnyttää itsekkyyttä. Huomioiminen synnyttää huomioimista. Jokainen miettiköön kumpi pyörittää maailmaa sujuvammin ja mielekkäämmin.