Lenkkivaatteet päällä, päällimmäisenä tyttären keltainen heijastinliivi, istuin lähtökuopissa koneen ääressä tyttöjen seurassa heidän syödessään iltapalaa. Kun mies tuli ovesta sisään, painui läppärin kansi kiinni, vedin lenkkarit jalkaani ja painelin ovesta ulos. Taivas oli kirkas, tähdet tuikkivat jälleen pääni yläpuolella. Ämppäri soitti shufflena musaa korviini.

 

Ensimmäiset askeleet tuntuivat euforisen ihanilta. Mutta kylläpä reisissä tuntuikin eilinen yksipyöräily! Jalat tuntuivat vähän raskaammilta kuin yleensä, mutta kun pääsin rytmiin, askelluskin keveni. Ohitin naapurissa kyläilleen pariskunnan. Vastaan tuli nuori pari, vaimo sauvakävellen, hiljaisuudessa. 2,5km takana, nenään leijaili märän mullan tuoksu sumun noustessa viereiseltä pellolta. Juoksin sumun läpi ja reitin pisin ylämäki edessä.

 

Juoksin mäkeä ylös tasaiseen tahtiin. Autoja ajoi ohi ja saatoin kuvitella, kuinka siellä kommentoitiin, että voi ressukkaa, mahtaa olla raskasta juosta tuo mäki ja vasta puolivälissä. Omituinen ressukka tosin nautti joka askeleesta. Nautti siitä, että saa jaloistaan ja koko kropastaan irti asioita, joita ei koskaan ennen.

 

Mäen jälkeen askel oli taas kevyt. Maamerkit olivat jo käyneet tutuiksi. Pakettiauto kivan näköisen tiilitalon edessä. Outo pieni ilmoitustaulu tienristeyksessä; joku haluaa vieläkin ostaa tontin. Toinen pakettiauto vielä kivemman näköisen tiilitalon edessä. Ja sitten olinkin jo matkan puolivälissä. Käännyin vasemmalle ja taas vasemmalle, matka takaisinpäin alkoi.

 

Juoksin maantien laitaa, mikä tuntui vähän arveluttavalta, kun jätin otsalampun tällä kertaa kotiin. Huomasin pienen hiekkatien, joka johtaa toiselle tielle, joka näytti kulkevan maantien kanssa parallel. Uu-käännös ja hiekkatielle ja sille pikkutielle. Iloa ei kuitenkaan kestä kauan, pikkutie päättyi pian ja jouduin palaamaan maantielle. Vastaani tuli autoja ja mies, joka teki yhtäkkiä lenkuran ajotielle ja hetken aikaa gave me the creeps. Mutta se taisi vain olla väsynyt lenkkeilijä, nojaili reisiinsä ohittaessani hänet.

 

Hetken perästä näkyi jo Lidl, viimeinen puristus häämötti. Sen kohdalta oli kotiin enää pari kilometriä sisältäen pari ylämäkeä. Vastaan tuli kävelijöitä, mm. sama pariskunta, joka oli tullut vastaani alkumatkasta. Yhä hiljaa rinnakkain reipasta tahtia kävellen. Mietin, että olin vissiin jotenkin alipukeutunut, kun kaikilla muilla oli pipoa ja hanskaa ja ihan kunnon tuulipukua päällä. Mutta trikooni, teepaitani ja collarinikin olivat jo hiestä märät. Tuulipukuunhan olisin tukehtunut! Piposta puhumattakaan. En käytä hattuja yleensäkään.

 

Viimeinen ylämäki, reitin jyrkin, edessä. Vain puolisen kilometriä enää kotiin, jalka alkoi jo painaa. Ja ilmeisesti faijan vaimon aiemmin päivällä landella tarjoamat herkut painoivat vielä vatsassa 😉 Sinnikkäästi jatkoin kuitenkin eteenpäin, viimeinen alamäki, alikulkutunneli ja 50m kotiin.

 

Tunti oli hujahtanut ja lenkkarit jättäneet 9km Klaukkalan katuja taakseen, kun palasin takaisin kotiin. Venyttelyä ja suihku. Vettä ja hedelmäshotti. Ja hyvä olo. Tästä on hyvää vauhtia tulossa elämäntapa, siinä missä vaikkapa tanssi ja tämä kirjoittaminenkin.

Elämä on tasapainoilua. Mutta harvoin se on ihan niin konkreettista kuin yksipyöräisellä ajaessa. Tasapainoilua pyörän päällä, tasapainoilua vauhdissa. Ei mikään pala kakkua!

 

Eräs työkaverini näki yksipyöräilijästä videon (videon kallionrinteitä laskevalla ja aitoja pitkin polkevalla jätkällä ei kyllä kaikki ole ihan kotona tuolla ylhäällä, joten voi ehkä miettiä, onko kaikki kotona niillä, jotka sen perusteella innostuvat kokeilemaan 😉 ) ja innostui lajista ja sai nopeasti toisen ja kolmannenkin ja… työkaverin innostumaan. Minä näin myös kyseisen videon ja totesin, että tuohan on ihan hullua hommaa, no thanks. Joku järki sentään elämässä mukana!

 

Työkaverilla oli kuitenkin ässä hihassa ja näytti minulle toisen videon, jossa paljon tervejärkisemmältä näyttävä 😉 tyttö tekee freestyletemppuja ja "tanssii" yksipyöräisellä. Se näyttikin jo niin hauskalta, että päätin sittenkin yksipyöräisen olevan kokeilemisen arvoinen juttu. Eihän minun tarvitse ajella sillankaiteita pitkin tau hyppiä aidalta toiselle. Minä voin ihan yrittää opetella ajamaan tasaisella ja pysymään edes hetken pystyssä. Heh.

 

Nimittäin hommaa ei todellakaan opita hetkessä.

 

Tänään koitti mahdollisuuteni päästä harjoittelemaan, kun muutama työkaveri meni Liikuntamyllyyn treenaamaan ja minä heidän kanssaan. Puolisen tuntia sahasin seinänvierustaa ja yritin pysyä pystyssä edes tuen kanssa. Tunnin päästä pääsin jo pari polkaisua. Puolitoista tuntia ja ennätys oli viiden metrin syöksähdys, pari tuntia ja ne muutama metri, jotka kykenin etenemään, etenin sentään jotensakin hallitusti.

 

Minulla oli lapset mukana hengaamassa. Tosikoinen oli ihan hiljaa, mutta suulas esikoiseni jakeli auliisti kommentteja siitä miten "ei äiti edes pääse eteenpäin sillä". Ja kun sain työkaverin pyörän kotiin lainaan "pihaharjoittelua"varten, nauroi tytär: "se on sitten vasta hassua, kun äiti ajaa ojaan!" Työkaverini totesi siihen: "Ainakin sun äiti ajaa ykspyöräisellä, monenko sun kaverin äiti ajaa sellaisella?" Ei sanavalmista neitiäni hetkautettu: "No ei munkaan äiti aja, eihän se pysy pystyssä!"

 

Ihan kohta ajaa! Ihan varmana! Okei, on mustelmia säärissä, sisäreidet kipeinä ja nilkkaluu on hellänä. Ei se harjoittelu niin helppoa ole ja kolhuja tulee. Mutta ainakin harjoittelen – samaahan ei aina voi sanoa esikoisestani. Minulla on nyt se pyörä lainassa ja kunhan laitan fudisvarusteista säärisuojat jalkaan (ettei satu, kun polkimet osuu jalkaan kun kaatuu) ja pyöräilykäsineet käteen (ettei satu, kun kädet osuu maahan kun kaatuu), I’m all set to practice some more!

 

Sinnikkäästi ja sisulla. Minulla on periksiantamaton luonne. Yritän kunnes onnistun. Antautua ei voi! *heiluttaa nyrkkiä ilmassa*

Viime lauantaina oltiin autolla liikkeellä, minä, molemmat tyttäreni ja äitini. Tosikoinen takapenkiltä tavanomaiseen tapaansa kommentoi ajamistani tyyliin: "Ei tää ole ohituskaista, mutta sä ohitit ton!" tai "Tässä ei saa ajaa kovaa." (ai miten niin muka ajan kovaa? moi?). Tätä siis tapahtuu aina kun ollaan autossa, pikkukuski sieltä takaa kommentoi kaikkea.

 

Äitini totesi minulle, että lapsesta tulee vielä Kuski, kun on niin tietoinen liikenteestä. Minä totesin, että tosikoisesta tulee ihan mitä vaan, koska on tarkkaavainen ja tietoinen kaikesta. Pitää aivan paikkansa, mutta tietenkin sen jälkeen, kun asiasta oli pieni keskustelunpätkä käyty, olen itse ollut entistä tietoisempi tosikoisen 4-vuotiaalle ilmiömäisestä liikenteen ymmärtämisestä.

 

Maanantaina vein lapsia tanssitunnille, ts. tosikoisen tanssitunnille. Ollaan miehen kanssa juteltu, että sinne kannattaakin ajaa Tuusulantietä kehä1:n kautta siihen aikaan, koska siten välttää pahimman ruuhkan. En tiedä, kuinka paljon mies on tätä lapsille selostanut autossa, mutta kyllä hämmästyin, kun matkalla Hämeenlinnanväylällä tosikoinen yhtäkkiä hihkaisi takapenkiltä: "Äiti, muista, sun pitää ajaa kehä ykkösen kautta!" Oho, joo… hyvä kun muistutti.

 

Ja jälleen huomautuksia ohituskaistoista ja hitaista autoista ja muiden autojen käyttäytymisestä ja "tällä tiellä ei voi ajaa kovaa", kun lähestyttiin tanssikoulua. Häkellyttävää tarkkaavaisuutta ja etenkin tilanteiden ymmärtämistä! Toki lapset ovat hurjan tarkkaavaisia ja hoksaavat ja muistavat asioita, joita ei edes kuvittelisi. Tosikoinen kerran tutkaili kaappien saranoita ja miten kaapit sulkeutuvat ja totesi, että "niissä on joku systeemi, että ne menee sillee pehmeesti".

 

Näitä esimerkkejä muistaisi enemmänkin, jos jaksaisi itse elää samalla intensiteetillä kuin lapsensa. Tällä haavaa sitä itse enimmäkseen ynähtelee lasten selostuksille ja havahtuu vain satunnaisesti tajuamaan, mitä he sanovat. Niinkuin se yksi äiti, joka vain ynähti "no sehän kiva" kun poika kertoi voivansa varastaa helposti "ihan minkä derbyn [eli mopon] vaan" (salakuunteluissa). Äidin järjen out-of-office reply. Todellakin.

 

Siinä missä lapseni tuntuvat olevan kaikessa koko ajan läsnä, tuntuu, että omat ajatukset karkailevat eivätkä pysy kasassa edes silloin kun pitäisi. Voisi varmaan kurkistaa toisesta korvasta sisään ja nähdä toisesta ulos. Kun osaisikin kiinnittää huomiota ja havainnoida asioita niinkuin lapsi tekee! Ja minä sentään ainakin luulen olevani normaalioloissa kohtalaisen observant. Miten out-of-office kytketään aivoissa pois päältä "I am currently in the office tilaan"? Sen kun tietäisi.

Joku voisi varmasti sanoa, että meidän perheellä on paljon parantamisen varaa keskinäisessä kommunikaatiossa. Dysfunctional family oikein. Varmasti kommunikaatio voisi todellakin monin osin ollakin ihan toista kuin on, mutta kun neljä piinkovaa tahtoa ja tulista temperamenttia iskee yhteen, on vaikea välttyä räiskeeltä ja paukkeelta. Neljä, aivan, sillä jopa ennen viilipyttymäisen rauhallinen miehenikin on nykyisin samanlainen ruutitynnyri kuin naislaumansa. Muutos tapahtui, kun esikoisella alkoi uhmaikä.

 

Olen joskus aiemminkin kirjoittanut, miten mieheni ja minä kinataan jatkuvasti kaikesta silloinkin kun ei riidellä. Tai oikeastaan, nimenomaan silloin kun ei riidellä, sillä riitelyllä ei ole enää mitään tekemistä kinaamisen kanssa. Nyt syksyllä kummankin ollessa väsynyt ja stressaantunut on paukkunut normaalia enemmän meidänkin välillä, mutta toisaalta se on vain hyväkin. Kumpikaan ei osaa padota mitään sisäänsä, joten ei sitten jää asioita juopaa rakentamaankaan. Sitä paitsi, me aina myös sovitaan. Ja lapset ovat luonnollisesti keskellä molempia.

 

On siis varmasti myös osittain mallista johtuvaa, että lapsetkin huutavat, mutta kyllä ihan lasten omaakin luonnetta. Kummallakin on valtavan kova oma tahto ja oma mielipide asioista – mikä on tietenkin hyvä, mutta aiheuttaa ongelmia, kun menee ristiin vanhempien tai siskon tahdon kanssa. Ja sitten on se temperamentti, joka on kummassakin näkynyt pienestä asti. Tosikoinenhan yhä saa huutoraivareita, kun ei asiat suju hänen mielensä mukaan, esikoinen taas on jo aikamoisen verbaalinen suuttumisessaan ja siinä jo mitellään ihan sanan miekkaa tyttären kanssa, kun yhteen otetaan.

 

Ja kyllähän sitä otetaankin. Ihan tavan takaa. Tuntuu, että tuo koulun aloittaminen ja sen tuoma iso/pieni-itsenäinen/tarvitseva -konflikti, joka varmaan on tunnetasolla aikamoinen myrsky ihan uudenlaisen elämän tuoman väsymyksen päälle, on laukaissut tyttäressä sen sortin murrosiän, että oksat pois. Pelottaa ajatellakin, mitä se oikea murrosikä tuo tullessaan. Niskakarvat nousee pystyyn…

 

Tänään oli esikoisella kauden päättäjäis -futisturnaus ja ilmeisesti sen tuoma ylimääräinen väsy tai jotain näkyi sitten myöhemmin päivällä. Ostin turnauksesta tosikoisellekin plääkät ensi kesää varten, halvalla kun sai ihan kunnon kengät, ja tietenkin tyttö halusi päästä niitä testaamaan. Vedin minäkin jalkoihini vuosikausia kaapissa maanneet säärisuojani ja nappikseni ja lähdettiin tyttöjen kanssa tuohon lähelle hiekkakentälle potkimaan. Kolminpelin säännöistä ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen esikoisen kanssa ja siitäkös alkoi sellainen rähinä, että huhhuh.

 

Jonkin aikaa yritin luovia ja antaa tyttärelle mahdollisuuden rauhoittua niin että olisi voitu jäädä tekemään edes jotain sinne ulos – yhdessä – mutta homma meni aina vaan hullummaksi, joten lopulta puhalsin pelin poikki ja ilmoitin, että se on nyt kotiin mars. Tosikoinen raukka oli siinä äidin ja siskon välissä itkua tuhertaen, kun ei tiennyt kummalle olisi lojaali. Kotona esikoinen marssi huoneeseensa murjottamaan ja minä terassille suremaan pilalle mennyttä iltaa ja tosikoinen minun perässäni äitiä lepyttelemään.

 

Miestä lukuunottamatta (mutta kumpa mies edes ymmärtäisi meitä muita) meillä toimii se, että kun saa aikansa yksinään märehtiä, pääsee kyllä harmistaan ja suuttumuksestaan ja pystyy tulemaan toisten luo ja pyytämään myös anteeksi. Niin kävi nytkin. Vähän ajan kuluttua aloin minä jo toeta ja tosikoista halien sulatin lopunkin kiukkuni. Ja vähän myöhemmin hipsi esikoinen pihalle ja alkoi haravoida lehtiä ja mobilisoida siskoa ja äitiä samaan hommaan. Mutta ensin tuli eteeni ja pyysi anteeksi räyhäämistään. Halattiin ja sovittiin.

 

Niin se meillä menee. Kovasti voi räsikyä ja paukahdella, kun vahvatahtoiset ja itsepintaiset ottavat yhteen. Mutta koska meillä myös rakastetaan samalla intensiteetillä kuin riidellään, lopulta pyydetään anteeksi ja sovitaan, täydestä sydämestä.

Eilen meillä oli osastopalaveri. Tai oikeastaan kahdella osastolla oli samana päivänä palaveripäivä. Osastopalaveripäivinä saa aamiasen, lounaan ja iltpäiväkahvin meidän alakerran ravintolassa sekä siideriä tai olutta (tai jotain muuta…) firman laskuun jääkaapista, jos sitä sattuu siellä olemaan – mutta vasta aikaisintaan kahdelta.

 

Minä kuulun toiseen eilen palaveeranneista osastoista, mutta toinen jalkani on yhä sen toisen eilen palaveeranneen osaston puolella, joten minä olisin saanut kaksikin aamupalaa, lounasta ja iltapäiväkahvia pullineen. Tyydyin kuitenkin yhteen settiin, hyvä kun senkään edestä söin. Palaverin jälkeen neljän maissa osa meistä kokoontui vielä alakertaan istumaan iltaa yhdelle, parille tai muutamalle, kuka millekin. Osa lähti kotiin ajoissa, osa vähän myöhemmin.

 

Minä join ensisijaisesti Pepsiä ja ensimmäisen minulle tarjosi talo. Kannattaa vähän flirttailla ravintolan henkilökunnan kanssa aamiaisilla ja lounailla 😉 Myöhemmin syötiin pizzaa, tai oikeastaan kahta, kuuden ihmisen voimin yhdeltä eikun kahdelta yhteislautaselta. Ravintolassa soi yleensä iskelmäradio mutta illemmalla laittoi se kundi siellä jotain kreikkalaista tai turkkilaista tai jotain sellaista soimaan. Eräs työkaverini sai päähänsä alkaa tanssia sitä, veti minutkin mukaansa, muttei sitten saanutkaan päähänsä, miten zorbasta tanssitaan.

 

Työkaverini sai ravintolan kundin näyttämään meille, miten sitä tanssitaan, minkä jälkeen yritettiin itse perässä. Lopulta kaikki muuta jäivät vain katsomaan, miten minä tanssin sitä. Yksinäistä yritystäni ei kuitenkaan kestänyt kovin kauan. Ravintolassa oli meidän lisäksemme toinenkin seurue, joka jostain syystä meitä katsottuaan päätti myös alkaa tanssia ja yhtäkkiä koko ravintolan väki – lopulta siis myös kaikki omat työkaverini – tanssi ja taputti yhdessä musiikin tahtiin. Sillä hetkellä eräs työkavereistani palasi sisään tupakalta, minne oli lähtenyt kaikkien vielä istuessa kiltisti paikoillaan. "Se oli elämäni kummallisin savuke", kuvasi kaveri hämmästystään myöhemmin yöllä. Kieltämättä, jotenkin elokuvamainen tapahtuma.

 

Yhteinen tanssi lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanut, mutta minä jäin taitoluistelua harrastavan työkaverin kanssa vielä pyörähtelemään ja tanssahtelemaan. Kun vauhtiin pääsin, ei siitä ollut tulla loppua. Joten kun muutama työkaverini oli lähdössä stadiin jatkamaan biletystä, en malttanutkaan lähteä kotiin kuten olin suunnitellut, vaan lähdin mukaan.

 

Päädyttiin paikkaan, jossa pääsi tanssimaankin. Kovin vaan oli vähäistä se lattialla liikehdintä sielläkin, joten hetken aikaa taidettiin tanssia yhden näistä kavereista kanssa ihan kahden. Pistelin parastani lattialla ja yhtäkkiä väkeä alkoi kertyä tanssimaan. Siitä kun itse siirryttiin juomaosastolle taas, todettiin, että näin ne laumasielut sinne lattialle löysivät. "Tarvitsivat täälläkin vain taas sen edelläkävijän – Sanna! ketään sormella osoittamatta – Sanna!" sanoi kaveri minua sormellaan osoittaen. On se hyvä olla sellainen tässäkin asiassa 😉

 

Tanssittiin ja juteltiin ja taas tanssittiin siellä sitten aamuyön puolelle ja oli kivaa 🙂 Ei hullumpaa naisena tanssia kahden kundin kanssa, saada katseita osakseen, mutta olla kuitenkin turvassa yrittäjiltä, kun seuraa on jo omasta takaa, turvallisesti kavereiden muodossa. Ja tanssiminen on kivointa, kun sitä ei ota niin vakavasti. En ole siellä esittelemässä itseäni vaan pitämässä hauskaa, joten siellä lattialla voi vaikka vähän pelleillä kavereidensa kanssa.

 

Niinpä palasin kotiin väsyneenä, mutta ihmeen virkistyneenä. Tänäänkin on vielä väsyttänyt, mutta mieli on iloinen, kun sai viettää kivan illan – tai yön – kivassa seurassa. Taisin olla tuon tarpeessa (taas?).