"Kato äiti, kun tätä kastelee ja hieroo tällee käsiin, tulee kädet ihan saippuaisiks!" selitti nelivuotias tosikoiseni tohkeissaan silmät ymmyrkäisinä minulle pestessään käsiään isoäitini luona. Käsissä tyttärellä keltainen palasaippua, joka oli lapsestani maailman ihmeellisin asia juuri sillä hetkellä. Aivan uskomaton keksintö. Saippua, joka onkin palana eikä pullossa!

 

Retron merkitys aukeni minulle sillä hetkellä. Kun minä olin lapsi, kaikkialla oli aina palasaippuoita, jotka pomppivat käsistä minne sattoi ja olivat lopulta aivan kamalan näköisiä, juovaisia ja likaisia, ällölimaisia. Sitten tuli Bliw. Kätevää, saippua olikin nesteenä! Ja sitten tuli jo pumpupullotkin, en jaksa muistaa milloin. Sitten Bliwin markkinoilletulon ei minun kotonani nähty palasaippuaa. Tai no, jos se siellä bliivin kaverina olikin, en minä ainakaan enää siihen koskenutkaan. Ja todellakin, lapseni ovat nähneet palasaippuoita varmaankin vain isoäitini luona.

 

Sanotaan, että lapsista huomaa ajan kulun. Kyllä vaan. Jos kerran minulla on ekaluokkalainen lapsi, en voi enää itse olla ihan teini. Omien vuosien karttumista ei sillä tavoin ajattele tai edes miellä, mutta kun sukulaislapsi, joka "vasta just oli meidän häissä ihan vauva!" menee yläasteelle, tietää ajan oikeasti kuluneen. Vielä konkreettisemmin sen kuitenkin huomaa siinä, mitä lapset pitävät normaalina, mitä antiikkina ja mistä eivät ole koskaan kuulleetkaan.

 

Palasaippuan kanssa samaan kastiin kuuluvat lankapuhelimet. Muistan kun esikoiseni näki sellaisen ensimmäistä kertaa meidän landella, kysyi hän: "Onks toi leikkipuhelin." Ja kun mieheni eräänä iltana junior-aliasta tyttöjen kanssa pelatessaan yritti selittää lankapuhelinta lapsille (miten ihmeessä siellä sellainen kuva edes oli?!), eivät kyllä reppanat mitenkään ymmärtäneet mitä isi selitti, kännykkää vain tarjosivat. Kun oikea sana selvisi, syttyi esikoisen pään päällä lamppu: "Ainii! Mä oon puhunu sellasella isoisoäidin luona!"

 

Ja televisio ja video -asiat ne jaksavat naurattaa tyttäriä. Ettei telkussa ollutkaan värejä! Tai ettei ollut videoita! Joskus esikoisen ollessa noin viiden, puhuttiin asiasta taas kerran (kuten monta kertaa sen jälkeenkin…) ja isi kertoi tyttärille, että kun me oltiin pieniä, ei ollut videoita, mutta telkkari oli kyllä. Tytär siihen hölmistyneenä: "No mitäs järkeä siinä nyt on, kun ei sieltä sitten voinut mitään katsoakaan!" Ja viime jouluna tosikoinen, silloin kolmen, olisi halunnut nähdä joulurauhan julistuksen uudestaan, eikä millään meinannut tajuta, etten minä sitä voi vain laittaa tulemaan uudestaan. Tosi videolapsia – eikun anteeksi DVD 😉

 

Tuolla isoäitini luona isoäiti myös tapansa mukaan kaiveli vanhoja, tällä kertaa laatikosta, jossa oli isäni ja veljensä lapsena kirjoittamia kirjeitä ja kortteja ja matikan pistareita (!) ja muuta sälää. Siellä oli myös tietokilpailu, jonka veljekset olivat pitäneet joku kerta aikuisille ja kysymyksissä oli mm. milloin Neuvostoliitto ja Kiina osallistuivat ensimmäistä kertaa olympialaisiin (1952) ja kuka voitti jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 1960 (Jugoslavia). Aika antiikkista tietoa minullekin, mutta häkellyttävää oli tajuta, että vaikka lapseni tietäisivät jotain oikeasti maantiedosta, olisi vastakysymys silti ollut "Mikä on Neuvostoliitto/Jugoslavia?" Vaikka ehkä se sitten olisi jo kerrottu historiantunnilla?

 

Maailma muuttuu aikamoista vauhtia ja välillä huomaa, että sitä itsekin jää vähän kehityksestä jälkeen. Meillä ei esimerkiksi vieläkään ole navigaattoria (tosin tietoinen valinta, ettei ole). Senkin aika tulee joskus, mutta toistaiseksi on hyvin pärjätty ilman. Mutta luultavasti esikoiseni sitten aikanaa omille lapsilleen kertoo: "Muistan kun meille hankittiin ensimmäinen navigaattori…" ja lapset on ihan että "Hä? Miten muka mihinkään osas mennä jos ei ollu navigaattorii?" Ja sitten ne löytävät ukin kätköistä paperikarttoja: "Vähäks hei mageeta, täst näkee melkeen koko Suomen kerralla, jos tän levittää kokonaan auki!" Niin se vaan menee.

Tosikoiseni vaatevalinnat hoitoon tänä aamuna olivat vähän vähemmän tavanomaiset. Etsittiin kaapista valkoiset sukkahousut ja valkoinen pusero. Kaivettiin laatikosta keiju-prinsessamekko, valtikka, kissankorvat, korkokengät, prinsessasormikkaat, kruunu… Sovitettiin päähän kissankorvia ja prinsessakruunua yhtaikaa, mutta kummin päin tahansa sijoitettuna tuntui kuulemma niin oudolta, että tytär tyytyi pelkkiin korviin. Oleellisinta oli näyttää kissalta (ooh, häntä unohtui aamun kiireessä!).

 

Sitten pääsi äiti taiteilemaan, kun tyttären kasvoihin piti maalata punainen nenä, viikset ja koukeroita ja sydämiä – pitäähän sitä nyt olla vähän raitaa kissassa! Meillä ei ole kasvovärejä, joten maalaukset tehtiin ihan hyviksi ennenkin havaituilla vesiväreillä, jotka tosin ensi töikseen lennähtivät pitkin lattiaa, kun asetin ne vähän huterasti lavuaarin reunalle. Aikani pensselillä sudittuani näytti neitonen niin kissalta niin kissalta. Korvat pois, pipo päähän, takki päälle ja hoitoon.

 

"Varo kissa, täällä on koira!" kuului ensimmäinen tervehdys päiväkodissa tyttären astuttua ovesta sisään. Toden totta, eteisessä odotti dalmatialaiskoira – kera tusinan prinsessan ja keijun ja yhden haltiattarenkin. Tytär siirtyi ryöhelöparven saattelemana sisälle päiväkotiin, tarvikkeitaan kavereilleen esitellen, muistaen hädin tuskin huikata äidille moimoita.

 

Lapset rakastavat rooliasuja ja naamiaisia. Kuten esikoisesta oli niin hauskaa pukeutua halloween-juhliin noidaksi, että asua piti kokeilla oikein moneen kertaan viikolla ennen juhlia. Kuten tosikoisen lempileikkeihin kuuluu kaivaa roolivaatelaatikosta prinsessamekkoja ja kenkiä ja laukkuja ja kruunuja ja ja… Ja molemmista on hauskaa saada kasvoihin eläin-maalaus, ts. viikset, punainen nenänpää, viiruja, leopardipilkkuja jne. Esikoisella on prinsessavaihe ohi jo aikaa sitten, mutta se ei estä pukeutumasta silti välillä prinsessaksi tai haltiattareksi. Ihanaa satuun pukeutumista!

 

Äidille lasten naamiaiset eivät aina ole yhtä mukava juttu 😉 Nyt meillä alkaa olla noita prinsessapukuja ja kissankorvia ja jopa se noitapuku ynnä muita asuja ihan kohtalaisesti, mutta jos haluaisi jotain muuta, on kaksi vaihtoehtoa: 1) äiti on kekseliäs ja käsistään kätevä ja näppärästi valmistaa lapsille asuja tai 2) äiti kävelee kauppaan ja ostaa kamalan kalliin puvun, jolle ei ole "oikeaa" käyttöä ja joka jää liian nopeasti liian pieneksi. Well, meillä äiti ei ole kätevä, mutta satunnaisesti kekseliäs. Joten taaplaillaan jossain tuolla välimaastossa.

 

Kuitenkin minäkin muistan miten kivaa oli pukeutua! Kuusivuotiaana pidin ensimmäiset (ja viimeiset?) naamiassynttärini, joihin oma äitini oli ommellut minulle mekon ja askarrellut haltiahatun. Myöhemmin olin aina kaikissa naamiaisissa pelle, sillä minulle ja siskolleni ostettiin jossain vaiheessa pelleasut naamiaisia varten. Pelleasua en tainnut käyttää muutoin kuin naamiaisissa, mutta haltiapukua tai ainakin -hattua käytin paljonkin. Meillä oli joskus parhaan ystäväni kanssa sellainen jatkuva leikki, jossa olimme molemmat haltioita ja asuttiin lumotussa maassa. En muista mitä kaikkea leikkiin liittyi, mutta muistan että joku kerta leikki alkoi tuntua liian todelliselta ja pelästyneinä lopetimme leikin siihen. Mielikuvituksen voima on ihmeellinen.

 

Naamiaiset ovat kuitenkin kivat eikä mielikuvitus nyt yleensä heitä yli kuitenkaan. Kun vaan on ne vermeet tai aikaa haalia sellaiset kasaan! Eikä ne ole vain lasten juttu, onhan aikuisillakin teemabileitä. Ja minä saan roolipukeutua vähintään kerran vuodessa tanssikoulun juhlaesityksiä varten. Harvemmin kuitenkaan prinsessaksi tai kissaksi tai kissaprinsessaksi 😉

 

Toivottavasti tosikoisella on hauskat naamiaisbileet hoidossa!

"Käytä heijastinta jos haluat nähdä myös joulukuun." Ihan tuskaisaa autoilijalle, kun yhtäkkiä huomaa että auton nokan kulmalla onkin kävelijä, kuten tässä eräänä päivänä kun kurvailin pihastani pois – nainen tien varressa, mutta näin hänet oikeasti vasta kun jo meinasin häntä töytäistä. Tummat vaatteet, ei heijastimia. Ilmiselvää marraskuun synkistämien ihmitsen itsetuhoista käyttäytymistä 😉 Mutta että pienet koululaisetkin ovat liikkeellä ihan ilman heijastimia! *HUOKAUS*

 

Ihmiset voi jakaa huokaileviin ja ei-huokaileviin. Minä olen huokaileva ihminen. Samoin pari työkaveriani. On aika hauskaa, kun yhdenkin kaverin saapumisen henkilökunnan tiloihin kuulee jo ennen kuin näkee; huokaus käy kulkijan edellä.

 

Minä olen myös silmienpyörittelijä. Eismerkiksi, etsiessäni radiosta musiikkia surffaan Rockilta (puhetta…) Voicen kautta (puhetta…!) metrofm:lle, jossa viimein soi musiikki, mutta only barely kuunneltava: 99 Luftballons… Aiheuttaa automaattisen eyerollin, vaikka olen yksin autossa.

 

Esikoinen on viimeiset pari viikkoa viettänyt itsenäisiä iltapäiviä aina kun minä en pysty tekemään etänä kotona. Se saattaa olla tyttärelle mukavakin asia, sillä hänen sosiaalinen elämänsä on päässyt näin vähän heräämään. Tytär on ollut kavereilla leikkimässä ja kavereita on ollut meillä leikkimässä. Kaverisuhteet pääsevät ihan eri tavalla kehittymään, kun pääsee leikkimään koulun ulkopuolellakin yhdessä. Onhan se ekaluokkalaiselle iso asia olla itsestään vastuussa iltapäivä. Mutta ihan hyvin tytär tuntuu pärjäävän, niin itsekseen kuin kavereidenkin kanssa. Mies pohti, mitä mahtavat tehdä meillä keskenään. Onhan siinä potentiaalia vaikka mihin, mutta ei kai asiaa voi siltä kantiltakaan ottaa, että kieltäisi kaverit siltä varalta, että keksivät jotain kiellettyä. Iso asia meillekin luottaa ja päästää irti. Onneksi on kännykät.

 

Joskus on kamalan vaikea keskittyä ja päästä asioihin kiinni. Minä olen periaatteessa enemmän kuulo-oppija. Opin asioita normaalisti parhaiten kuuntelemalla. Ja sitten itse tekemällä. Mutta joskus tuntuu, ettei kuultu mene perille ja tekeminenkin on vain matkimista. Aivot eivät vastaanota eivätkä oikein tuotakaan. Huonompi homma.

 

Tänään aamuruuhka oli loppuviikolle tyypilliseen tapaan suorastaan siedettävä. Alkuviikosta se on aika ajoin kamala. Mutta ei sentään mitään siihen verrattuna, mitä monessa muussa kaupungissa on. Eurooppalaisittain esimerkiksi Brysselissä on kuulemma ihan normaalia istua ruuhkassa pari tuntia. Ja jenkkilää en tässä viitsi edes mainita… Parissa tunnissa minä ehtisin töihin vaikka Nokialle asti. Ja pääkaupunkiseudulla normaaliaamuna nipin napin töihin ja takaisin, tänään olisin ehtinyt melkein kaksi kertaa edes takaisin!

 

Joskus on kamalasti kaikkia pieniä randomeita ajatuksia, joista haluaisi kutoa kunnollisen blogi entryn, mutta sitten kun alan kirjoittaa en ensinnäkään muista enää puoliakaan ja toiseksi niistä ei vaan synny mitään yhtenäistä. Joten sitten niistä syntyy sälätystä, kuten tämä on. Mutta kun tänään tää vaan on tällasta. Hajanaista.

 

Mitähän mutsille kuuluu?

Tänään on niin mukava päivä, että olen juonut jo neljä kuppia kahvia eikä kello ole vielä kymmentäkään…

 

– Lauantaina minulla oli menoa sovittuna, kun mies kyseli, joskos voisi osallistua lauantaina kurssille, joka on tuolla huitsin nevadassa (joten olisi vasta illalla kotona) ja koska kurssi on meidän rakentamiselle tärkeä, sanoin, että totta kai. Mutta sitten ei meinannutkaan lapsille löytyä hoitajaa, joten vielä tänä aamuna mullasin sitä, että joudun perumaan oman menoni. Kunnes ihana anoppi ilmoitti, että voi sittenkin ottaa tytöt! Päivän tähän asti paras asia.

 

– Työmatkalla radiossa kerrottiin, että (aivan kuten arvelin) kuntaverot nousevat melkein kaikissa kunnissa kunta-alan palkkaratkaisujen vuoksi, alkoi nyppiä taas tuo kunta-alojen palkkataistelu. Etenkin kun juuri eilen lueskelin kunta-alan keskipalkkoja ja useimmilla aloilla se oli korkeampi kuin oma yksityisen sektorin palkkani korkeakoulututkinnon kera! Joten ei siellä nyt asiat niin huonosti ole – joskin omassakin palkassani olisi korottamisen varaa, mikä tietenkin ärsyttää myös.

 

– Olin töissä varsin ajoissa tänään, kurssinkuuntelupäivä. Siitä huolimatta joku oli jo vienyt luokasta peräpenkin Eikä vistani taaskaan löytänyt luokassa tietään verkkoon buuttaamatta konetta. Eikä kukaan ollut keittänyt oikeaa kahvia, joten jouduin tyytymään automaattikahviin.

 

Miksi ihmeessä joinain päivinä on mukava olo (kuten eilen, onnistuneen seminaariesityksen jälkeen), ja sitten tapahtuu jotain pientä (tai einiinpientä, ei tuo lauantaiasia pieneltä tuntunut), minkä jälkeen kaikki oikeasti pienet asiat nyppivät ja lopulta kun niitä pieniä ärsyttäviä asioita on tarpeeksi, ne kumuloituvat ja jokainen ärsyttää enemmän kuin edellinen ja lopulta tuntuu, että pää höyryää. Vaikka oikeasti ei ole mitään syytä höyrytä. 

 

That said, ehkä tämä riittää höyryjen päästämiseksi ja jatkan päivääni vähän paremmalla mielellä.

Tänä aamuna ilma oli jälleen sinistä. Se aina välillä on. Oli aavistuksen verran sumuista, mutta aurinko alkoi juuri kivuta taivaanrannan takaa, kun ajelin Klaukkalan läpi töihin. Klaukkalassa avattiin joulukatu jo viime perjantaina, joten keskustan halki virtasi joulutähtien valot vielä aamulla ennen kahdeksaa. Aika varhaista, siis vuodenajallisesti, minun mielestäni, mutta ne sopivat tunnelmaltaan loistavasti aamun sineen ja taivaanrannan oranssiin hehkuun.

 

 

Alkuiltapäivällä kotiin tullessani Helsingin nollakeli vaihtui pariksi pakkasasteeksi täällä sisämaassa. Kasvit teiden varsilla olivat eilisen märän jäljiltä kuin sokerihuurrettuja ja kimltelivat kauniisti auringon säihkeessä. Sillä jostain se aurinko säihkyi. Ei aivan silmiini osunut, mutta ilma oli kirkas ja kuulas. Ja kuurankukat kauniita. Vähän sitä vihaamaani lunta maassa ja olisi ollut superkaunista. Sillä vaikken todellakaan lumesta pidä, aurinkoisena kirpeänä talvipäivänä se tekee kyllä maisemasta upean!

 

Myöhemmin katselin keittiön ikkunasta sitä vaaleanpunaista hetkeä, kun aurinko on juuri painunut jälleen horisontin taakse, mutta satunnaiset pilvet punertavat ja koko ilma on vaaleanpunainen. Kuin katselisi maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Vain hetken, ja sitten onkin jo pimeää. Värit häviävät, katulamput yrittävät täkäläisittäin heikolla valollaan tehdä maailmasta vähän pimeämmän paikan, kunnes päivänvalo seuraavan kerran taas meitä ilahduttaa. Sinisenä, vaaleanpunaisena, kuulaana ja värittömänä tai kenties auringottoman harmaana.

 

 

Talvella kaikki värit ovat niin hailakat (vaikka ylemmän kuvan taivas kovin siniseltä näyttääkin, mutta se on vain harhaa). Kesällä tämä pohjoinen maailma kylpee lämpimissä voimakkaissa väreissä. Kumpikin on omalla tavallaan kaunista. Talven värejä katson kuitenkin mieluiten sisältä, lämpimän takkatulen äärestä. Kesän väreihin haluan upota, olla osa niitä. Kanarialla vaikka oli lämmintä, ainakin tähän aikaan vuodesta ilma oli samalla tavoin läpinäkyvän kirkas, väritön, kuin täällä näin aurinkoisina talvipäivinä.

 

Illalla esikoinen pimensi jälleen meidän kodin melkein kokonaan, jätti vain pianolampun päälle. Ei kynttilöitä tällä kertaa, mutta tunnelmavaloa yhtä kaikki. Minä olen kirkasvaloihminen, haluan mahdollisimman paljon mahdollisimman kirkasta valoa ympärilleni. Mutta esikoiseni on tunnelmavaloihminen. Aina sammuttelemassa kirkkaita kattovaloja ja sytyttämässä mieluummin pieniä tunnelmallisia spotteja tai kynttilöitä.