Tänä aamuna ilma oli jälleen sinistä. Se aina välillä on. Oli aavistuksen verran sumuista, mutta aurinko alkoi juuri kivuta taivaanrannan takaa, kun ajelin Klaukkalan läpi töihin. Klaukkalassa avattiin joulukatu jo viime perjantaina, joten keskustan halki virtasi joulutähtien valot vielä aamulla ennen kahdeksaa. Aika varhaista, siis vuodenajallisesti, minun mielestäni, mutta ne sopivat tunnelmaltaan loistavasti aamun sineen ja taivaanrannan oranssiin hehkuun.

 

 

Alkuiltapäivällä kotiin tullessani Helsingin nollakeli vaihtui pariksi pakkasasteeksi täällä sisämaassa. Kasvit teiden varsilla olivat eilisen märän jäljiltä kuin sokerihuurrettuja ja kimltelivat kauniisti auringon säihkeessä. Sillä jostain se aurinko säihkyi. Ei aivan silmiini osunut, mutta ilma oli kirkas ja kuulas. Ja kuurankukat kauniita. Vähän sitä vihaamaani lunta maassa ja olisi ollut superkaunista. Sillä vaikken todellakaan lumesta pidä, aurinkoisena kirpeänä talvipäivänä se tekee kyllä maisemasta upean!

 

Myöhemmin katselin keittiön ikkunasta sitä vaaleanpunaista hetkeä, kun aurinko on juuri painunut jälleen horisontin taakse, mutta satunnaiset pilvet punertavat ja koko ilma on vaaleanpunainen. Kuin katselisi maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Vain hetken, ja sitten onkin jo pimeää. Värit häviävät, katulamput yrittävät täkäläisittäin heikolla valollaan tehdä maailmasta vähän pimeämmän paikan, kunnes päivänvalo seuraavan kerran taas meitä ilahduttaa. Sinisenä, vaaleanpunaisena, kuulaana ja värittömänä tai kenties auringottoman harmaana.

 

 

Talvella kaikki värit ovat niin hailakat (vaikka ylemmän kuvan taivas kovin siniseltä näyttääkin, mutta se on vain harhaa). Kesällä tämä pohjoinen maailma kylpee lämpimissä voimakkaissa väreissä. Kumpikin on omalla tavallaan kaunista. Talven värejä katson kuitenkin mieluiten sisältä, lämpimän takkatulen äärestä. Kesän väreihin haluan upota, olla osa niitä. Kanarialla vaikka oli lämmintä, ainakin tähän aikaan vuodesta ilma oli samalla tavoin läpinäkyvän kirkas, väritön, kuin täällä näin aurinkoisina talvipäivinä.

 

Illalla esikoinen pimensi jälleen meidän kodin melkein kokonaan, jätti vain pianolampun päälle. Ei kynttilöitä tällä kertaa, mutta tunnelmavaloa yhtä kaikki. Minä olen kirkasvaloihminen, haluan mahdollisimman paljon mahdollisimman kirkasta valoa ympärilleni. Mutta esikoiseni on tunnelmavaloihminen. Aina sammuttelemassa kirkkaita kattovaloja ja sytyttämässä mieluummin pieniä tunnelmallisia spotteja tai kynttilöitä.