"Käytä heijastinta jos haluat nähdä myös joulukuun." Ihan tuskaisaa autoilijalle, kun yhtäkkiä huomaa että auton nokan kulmalla onkin kävelijä, kuten tässä eräänä päivänä kun kurvailin pihastani pois – nainen tien varressa, mutta näin hänet oikeasti vasta kun jo meinasin häntä töytäistä. Tummat vaatteet, ei heijastimia. Ilmiselvää marraskuun synkistämien ihmitsen itsetuhoista käyttäytymistä 😉 Mutta että pienet koululaisetkin ovat liikkeellä ihan ilman heijastimia! *HUOKAUS*

 

Ihmiset voi jakaa huokaileviin ja ei-huokaileviin. Minä olen huokaileva ihminen. Samoin pari työkaveriani. On aika hauskaa, kun yhdenkin kaverin saapumisen henkilökunnan tiloihin kuulee jo ennen kuin näkee; huokaus käy kulkijan edellä.

 

Minä olen myös silmienpyörittelijä. Eismerkiksi, etsiessäni radiosta musiikkia surffaan Rockilta (puhetta…) Voicen kautta (puhetta…!) metrofm:lle, jossa viimein soi musiikki, mutta only barely kuunneltava: 99 Luftballons… Aiheuttaa automaattisen eyerollin, vaikka olen yksin autossa.

 

Esikoinen on viimeiset pari viikkoa viettänyt itsenäisiä iltapäiviä aina kun minä en pysty tekemään etänä kotona. Se saattaa olla tyttärelle mukavakin asia, sillä hänen sosiaalinen elämänsä on päässyt näin vähän heräämään. Tytär on ollut kavereilla leikkimässä ja kavereita on ollut meillä leikkimässä. Kaverisuhteet pääsevät ihan eri tavalla kehittymään, kun pääsee leikkimään koulun ulkopuolellakin yhdessä. Onhan se ekaluokkalaiselle iso asia olla itsestään vastuussa iltapäivä. Mutta ihan hyvin tytär tuntuu pärjäävän, niin itsekseen kuin kavereidenkin kanssa. Mies pohti, mitä mahtavat tehdä meillä keskenään. Onhan siinä potentiaalia vaikka mihin, mutta ei kai asiaa voi siltä kantiltakaan ottaa, että kieltäisi kaverit siltä varalta, että keksivät jotain kiellettyä. Iso asia meillekin luottaa ja päästää irti. Onneksi on kännykät.

 

Joskus on kamalan vaikea keskittyä ja päästä asioihin kiinni. Minä olen periaatteessa enemmän kuulo-oppija. Opin asioita normaalisti parhaiten kuuntelemalla. Ja sitten itse tekemällä. Mutta joskus tuntuu, ettei kuultu mene perille ja tekeminenkin on vain matkimista. Aivot eivät vastaanota eivätkä oikein tuotakaan. Huonompi homma.

 

Tänään aamuruuhka oli loppuviikolle tyypilliseen tapaan suorastaan siedettävä. Alkuviikosta se on aika ajoin kamala. Mutta ei sentään mitään siihen verrattuna, mitä monessa muussa kaupungissa on. Eurooppalaisittain esimerkiksi Brysselissä on kuulemma ihan normaalia istua ruuhkassa pari tuntia. Ja jenkkilää en tässä viitsi edes mainita… Parissa tunnissa minä ehtisin töihin vaikka Nokialle asti. Ja pääkaupunkiseudulla normaaliaamuna nipin napin töihin ja takaisin, tänään olisin ehtinyt melkein kaksi kertaa edes takaisin!

 

Joskus on kamalasti kaikkia pieniä randomeita ajatuksia, joista haluaisi kutoa kunnollisen blogi entryn, mutta sitten kun alan kirjoittaa en ensinnäkään muista enää puoliakaan ja toiseksi niistä ei vaan synny mitään yhtenäistä. Joten sitten niistä syntyy sälätystä, kuten tämä on. Mutta kun tänään tää vaan on tällasta. Hajanaista.

 

Mitähän mutsille kuuluu?