Joulu tuli, vaikka kenkä soi. Eikuu… Tuli kuitenkin. Vaikka tänä vuonna olisin voinut siirtää sitä muutamalla päivällä tai vaikka viikolla eteenpäin. Ihan vaan siksi, että olisi ollut kiva viettää joulua terveenä.

 

Aatonaattona heräsin käymään wc:ssä ja lähes itkin pyörryttävää ja huonoa oloani ja sitä, etten millään olisi jaksanut. Syy selvisi työntämällä kuumemittarin korvaan: lukema oli tyrmäävät 39,9 astetta kuumetta! Joskin korvamittari kaiketi valehtelee muutaman kymmenyksen yläkanttiin, mutta yhtä kaikki. Liki 40 astetta kuumetta. Eikä kurkustani lähtenyt pihahdustakaan ääntä, siellä oli yhä pystyssä se tikari, jonka joku sinne iski edellisenä iltana lahjoja paketoidessani. Tsemppasin kurkustani alas yhden buranan ja painuin takaisin vällyjen alle.

 

Ja siellä sängynpohjassa vuoroin värjöttelin, vuoroin hikoilin sen päivää. Sen verran nousin jonakin paremman voinnin hetkenä, että työnsin kinkun uuniin paistumaan. Ja muutamaa tuntia myöhemmin nousin katsomaan, joko sen voisi sieltä ottaa pois. Samalla vispasin jäädykkeen pakastimeen pakastumaan, joten oikeastaan olin varsin tehokas ollakseni niinkin kovassa kuumeessa. Vielä nousin sängystäni kerran illalla laittamaan kinkun jääkaappiin.

 

Jossain välissä siellä sängynpohjassa maatessani meille ilmaantui joulukuusi, jonka hakivat isäni ja isoäitini lasten ja vähän kuumeisen mieheni kanssa. Ja koristelivat sen saman tien. Hieno kuusihan siitä tuli.

 

 

Jouluaattoaamu kirkastui yhä 39,5 asteen kuumeessa, miehellä vain n. 38 astetta. Mies jaksoi vielä nousta lasten kanssa aamupalalle, minä nousin vasta yhden maissa laittamaan perunat kiehumaan ja laatikot uuniin. Sairaana tai ei, jouluateria saatiin pöytään ja siskoni tuli sitä meidän kanssa syömään. Rennosti, sotkuisen keittiön keskellä, omintakeisesti parissa erässä. Very unformally. Ja minulla oli makuaisti sekaisin, mikään ei maistuinut oikealta, joten ei oikeastaan kunnolla maistunutkaan. Edes suklaa. Jälkkäri jäi kokonaan syömättä, se suli velliksi jääkaapissa. Oh well. Eipähän ole tänä jouluna ylensyöty, ennemmin alensyöty…

 

Aterian jälkeen ja vähän sen välissäkin aikuiset sekaisesta unirytmistään väsynyt siskoni mukaan lukien valuivat sohvilla esikoisen toimiessa tonttuna lahjoja jakaen. Niitä oli taas monta, joskaan ei loppujen lopuksi ihan sellaista vuorta kuin joskus takavuosina on nähty. Lapset aukoivat lahjojaan, ja saatiin me aikuisetkin kukin jokunen paketti. Minä tosin en päässyt availemaan omiani ennen kuin olin selvittänyt puoli tusinaa lasten lelua irti niistä rautalankahirvityksistä, joilla ne on pakkauksissaan kiinni.

 

Illalla mies ja minä nukahdettiin sängylle, siskoni surffasi netissä ja lapset leikkivät uusilla leluillaan.  tosikoinen on nyt tosi moderni business-prinsessa vaaleanpunaisen (leikki)kännykän ("eiks tää soitakaan oikeesti?!") ja muumi-läppärinsä kanssa 😀 Mentiin lopulta oikeasti nukkumaan jo yhdeksän aikaan kaikki, ja nukuttiin tänään silti puoli kymmeneen! Ja tänä aamuna heräsi mies yli 39 asteen kuumeessa… Hohhoijaa!

 

Onneksi ei olla ihan yhtaikaa miehen kanssa oltu täysin poissa pelistä. Näinkin tästä joulusta on tullut jotenkin mieleen joku Elsa Beskovin satu, missä perheen äiti ja isä makaavat kuumesairaina vuoteissaan ja lapset joutuvat pärjäämään omillaan. Kaipa se elämä tästä vielä voittaa. Minulla on tänään enää vajaat 38 astetta kuumetta, wow.

Eilen iltasella, torkuttuani koko päivän sohvalla (siinä mittakaavassa kuin se nyt on mahdollista kun kotona on myös kaksi flunssasta kärttyistä lasta), sain buranan voimalla energiapläjäyksen ja tehtiin lasten kanssa pipareita (pestyin käsin ja yskimättä, ainakaan pipareita kohti 😉 ). En oikein osaa kutsua leipomiseksi sitä, että sulatan pakastimesta kaupan piparkakkutaikinan, kaulitaan ja tehdään siitä piparit, paistetaan ja koristellaan. Se on enemmänkin askartelua kuin leipomista, siispä tehtiin pipareita. Ja iltapalalla niitä myös vähän maisteltiin. Sunnuntain taikinasta tulee ihan hyviä pipareita 😉

 

Tytöt on jo mukavan taitavia tekijöitä ja leipureitakin. Pullatkin silloin viimeksi leivottaessa meni ihan pro-elkein siitäkin huolimatta, että äitinsä kanssa saavat leipoa niin kovin harvoin. Nyt siis saatiin oikein kelpo-pipareita aikaiseksi tyttöjen kanssa. Ja koristeltiin ne saman tien (terassille kun vei jäähtymään, olivat koristeluviileitä viidessä minuutissa) kaupan vihreällä ja punaisella ja itse sekoitellulla suklaatomusokerilla.

 

 

 

Kun piparit oli saatu koristeltua, kellahdettiin kaikki kolme meidän sängylle pötköttämään. Kylläpä voikin pieni toiminta saada uupuneksi! Keittiö siis jäi siivoamatta, on yhä siivoamatta. Kukahan senkin tekisi, kun minulla vaan ei puhti riitä ja mies oli eilen ja on tänään ja huomenna raksalla? Tai imuroisi? Tai edes vähän siivoaisi olohuoneesta lasten vaatteita ja leluja ja lehtiä ja kirjoja pois? Taitaa sisko tulla aika sotkuiseen kotiin joulua viettämään, mutta toivottavasti se ei haittaa. Onhan täällä silti jouluruokaa (lohenkin laitoin eilen graavautumaan) ja pipareita.

 

Pipareita laitellessamme taustalla soi ensin meidän kuoron jouluäänite ja sen jälkeen Ally McBealin ensimmäinen joulu-cd. Niin paljon kuin pidänkin meidän kuoron jouluohjelmistosta(kin), tuo Allyn cd on minulle The Joulu-CD. Ollut siitä saakka kun sen ostin. Meillä on paljon muitakin joululevyjä, hyviä, oikein hyviä ja ei-niin-hyviä, joita soitetaan jouluisin (ja vähän muulloinkin kun lapset musiikkia laittavat soimaan), mutta Allyn cd:ssä on tunnelma, joka jollakin mystisellä tavalla edustaa minulle kaikkea, mitä joulu on. En osaa sitä selittää, niin vain on.

 

Piparintuoksua, Allyn joululauluja ja joululahjojen paketoimista. Yksi setti jouluisia asioita ja tunnelmantekijöitä, jopa flunssasta väsyneelle. Tänään varmaan vähän lisää paketointia, huomenna kinkunpaistoa ja mariannejäädykkeen laittaminen pakastumaan. Mies hakee kuusen lasten kanssa tänään tai huomenna illalla, ei tosin jalkaisin kuten perinteisesti, vaan autolla sattuneista flunssasyistä. Joulu tulee vaikkei tekisi mitään. Mutta pienillä asioilla ja tuoksuilla syntyy joulun tunnelma. Jostain syystä se vaan on minulle taas tärkeää. Ehkä se johtuu lapsista. Tai ehkä vain minusta. Who knows.

Esikoinen sairastui ensin, tiistaiaamuna oli kuumeessa. Ääni meni käheäksi ja kurkku on kipeä. Tosikoinen oli vielä ok ja oli päivän hoidossa. Illalla hänellekin nousi kuume. Alkoi yhtäkkiä palella ja veti puseroa päälleen ja sitten olikin jo ihan tulikuuma. Ja nyt on tyypilliseen tapaan hänelläkin ääni käheänä. Eilen illalla meinasi minulla mennä rusina glögistä väärään kurkkuun, kun esikoinen raakkui isälleen: "Mies tulee vaan siihen ja keskeyttää toisten pelin! Nyt anna sen olla ja laita meidän peli takaisin!" Ääni voi olla mennyt, mutta pippuri ei 😉

 

Tänä aamuna heräsin minä niin, että keuhkoni tuntuivat siltä kuin olisin juossut pitkän lenkin pakkasilmassa. Veren maku suussa, keuhkot raa’an tuntuisina. Töihin oli silti mentävä, eikä vielä tuntunut kuumeiseltakaan, joten lähinnä pelkäsin ääneni kestämistä, tai pikemminkin siis pettämistä, kesken päivän. Keuhkojen kipeyttä lukuunottamatta olin aamupäivän ihan ok, mutta iltapäivällä tunsin, miten kuume nousi. Ja puhe alkoi pätkiä. Mutta suoriuduin ihan kohtuullisella kunnialla päivän loppuun asti.

 

Niin poikki olin kuitenkin asiakkaiden lähdettyä, että vain istuin tuolillani jaksamatta lähteä kotiin ja jaksamatta edes availla naamakirjan pyyntöjä, mikä on jo huolestuttavaa 😉 Lopulta raahauduin autolle ja puhuin autossa vanhempieni kanssa puhelimessa ihan vain pitääkseni itseni virkeänä. Ja vähän muistakin syistä. Kuten siitä syystä, että ensin faija sattui soittamaan juuri kun olin aikeissa soittaa mutsille ja sitten soitin mutsille, ihan vain jutellakseni hänen kanssaan pitkästä aikaa.

Enivei, ääneni kesti päivän yllättävän hyvin, vaikka satunnaisesti olikin vähän sellainen tunne, että kohta ei mene hyvin. Mutta kotona huomasin kähiseväni melkein yhtä pahasti kuin lapseni. Ja kun mies lähti raksalle, jäi meitä kolme käheä-äänistä kotiin. Tai minun ääneni kyllä satunnaisesti kulkee jopa, mutta kurkkua kutittaa ja puhe loppuu yskimiseen.

 

Mutta tälle taudille en anna periksi! En vaikka tyttöjen tauti on jo kestänyt useita päiviä. Minä en tule tämän kipeämmäksi enkä sairasta monta päivää! Tytöillä ei olekaan yhtä hyvät tropit kuin minulla 😉 Tytöt lääkitään Pronaxenilla ja parasetamolilla. Mutta minä troppaan itseäni Buranalla ja punaviinigölgillä ja hunaja-rommi-teellä. Lisäksi on aimo annos tahdonvoimaa. Jollei niillä tauti lähde niin jo on kumma! Lauantai-iltana on tärkeät treffit, en aio olla silloin kipeä!

 

Lepoa ja relaa siis vielä edellisten lisäksi. Kun vaan huominen sujuisi yhtä rauhallisesti kuin tämä ilta on (suurimmaksi osaksi) mennyt. Esikoinen lukee (siis oikeasti *lukee*) akkareita, tosikoinen touhuaa omiaan. Ja minä, heh, missäs muualla kuin koneella. Nyt kun olo on vähän parempi buranan ja teen jälkeen… Töiden jälkeen torkuin hetken aikaa sohvalla kyllä.

Tepun sivuilta löytynyttä:

 

Takkojen ja puulämmitteisten saunojen suloinen tuoksu leijailemassa pimeiden katujen yllä nipin napin pakasteisessa ilmassa. Ei tuulta, savu painuu alas ja tuoksu täyttää ilman juostessani sen läpi. Paistuvien pipareiden mausteinen tuoksu jossain noin puolimatkassani.

 

Viemärin pistävä haju paikassa, missä on katu (ja oikeastaan puoli kauppakompleksin takapihaa) revitty auki ja jouduin kiertämään autotien kautta. Oksennuksen haju maantien varressa – mitä lie myllerretty pihamaalla Dieselin kitkerä katku rekkojen jyristäessä ohitseni maantietä pitkin.

 

Kirkko upeasti sinivalaistu ja hieno valotaideteos kirkon edustalla. Kauniita ja tyylikkäitä jouluvaloja talossa jos toisessa reittini varrella luoden valoa pimeään joulukuuhun ja joulun tunnelmaa ohikulkijoille. Toinen toistaan järkyttävämpiä väriviritelmiä, joista on jo hyvä maku kaukana, jaiks, ei tämä sentään mikään jenkkilä ole!

 

Koiria, koiria kaikkialla. En ole edes jaksanut laskea kuinka monta koiraa ulkoiluttajineen ohitan lenkilläni joka kerta. Aika usein matkan varrella kohtaan myös naapurini koiransa kanssa. Yleensä koirat eivät ole kovin pelottavia, ennemminkin melko flegmaattisia. Tällä kertaa ohitin muiden muassa jonkun naisen (kai) kahta pikkuista koiraa ulkoiluttamassa. Toinen koirista sai yllättäen sätkyn siitä ohi juostessani ja hyökkäsi kohti. Ulkoiluttaja nykäisi hihnasta, mutta minäkin ehdin jo tehdä sellaisen elokuvamaisen sivuloikan koiran hampaiden ulottumattomiin. Ja sitten palasin rytmiini.

 

Loppumatkasta olisi ollut potentiaalia haistaa sekä ne viemärit että savuntuoksut uudestaan, mutta ensinnäkin lenkkini aikana oli alkanut tuulla, mikä sekoitti ilmaa (niin, eihän sitä tyyntä nyt liian kauan sovi kestää!) ja toiseksi pari kilometriä ennen kotia minut ohitti toinen lenkkeilijä, ja koska olin vajonnut hämmentävän koomaiseen tahtiin, päätin ryhdistytyä ja kirityin miehen tahtiin ja jatkoin kotiin asti kovempaa kuin normaalisti. Enkä loppumatkasta enää sen paremmin haistanut kuin nähnytkään paljon mitään 😉