Category: Archive – really old stuff

From the old Live Spaces blog

Kissoja kuutamossa ja muita tarinoita

Marilka1 Comment
Lauantaiaamuna oli lähtö kotoa klo 10:10. Pakattiin koko perhe autoon overnighting-laukkujen kera. Lapset vietiin yökylään serkuille ja sen jälkeen oli määränpää minulle vielä jonkin aikaa tuntematon. Mies oli päättänyt yllättää vaimon, joka istui auton etupenkillä juhlavaatteissa (ohjeistuksen mukaan) hiljaa, jännityksellä odottaen, mitä tuleman piti.
 
Matka vei Lahteen, katsomaan Cats-musikaalia. Se oli upea! Olen nähnyt sen videoversion ja olen kuunnellut sen musiikkia. Mutta live-teatteriproduktio, wow 🙂 Elämyksen seurana myös tarjoilut ennen näytöstä ja väliajalla. Siihen nähden, että miehen teatterkäynnit voi laskea yhden käden sormilla ja musikaaleihin ei tarvita edes niitä, se että hän vei minut Catsiin teki minuun todella suuren vaikutuksen!
 
Mielenkiintoista sinänsä oli kuulla Cats suomeksi. Mungonjerrit, Rontinriesat ja Räntäntouhot olivat jännittävä tuttavuus Mungojerryyn, Rumple Teaseriin ja Rum Rum Tuggeriin tottuneelle 😉 Laulujen sanoitukset olivat suomeksi vallan mainiot! Ja yksi merkki suomenkielisen produktion onnistumisesta oli, että tässäkin versiossa ehdoton suosikkini oli tuo ihanan arrogantti ja epäsovinnainen Rum Tum Tugger aka Räntäntouho (Tuukka Leppänen ko. näytöksessä). Kaiken kaikkiaan, erinomainen kokemus!
 
Musikaalin päätyttyä suuntasimme hotellille. En enää osannut odottaa mitään, reissumme oli jo siinä vaiheessa ylittänyt odotukseni. Mutta lisää ylläreitä oli luvassa. Eipä ollutkaan mies varannut meille vain jotain huonetta, jonka sänkyyn väsyneinä kömpiä. Ehei! Meillä oli varattuna sviitti. Ei mikään Pretty Woman -sviitti kooltaan, mutta Love-sviitti. Kun avasin oven sviittiin, meitä tervehti shampanja (okei, kuohari 😉 ) jäissä, mansikat ja kermavaahto, suklaita, ruusun terälehtiä lattialla, kynttilöitä joka puolella ja muutama muu jännittävä asia 😉
 

pöytä katettuna    shampanjaa

ruusun terälehdet –> sänky 

Pöydän kulmalla myös:
käsiraudat…

Mies oli tilannut meille herkullisen päivällisen huoneeseen, samoin aamulla tuotiin aamupala huoneeseen. Sauna oli lämpimänä. Siispä romanttinen ilta kahdestaan 🙂  Saunaa, ruokaa, punaviiniä, suklaata ja, well, 
censored 😉

Aamukin aikanaan koitti – myöntää täytyy, että tässä kohti elämää kaiken keskelläkin mentiin ihan nukkumaan-nukkumaan melkoisen ajoissa – ja lähdettiin hakemaan lapsia ja jatkamaan tätä ihan normielämää. Automatkalla Roxettea ja goofy hymy kasvoilla. Ja aurinko ihastutti pienehköllä cameolla tässä yleisen harmauden keskellä.

aurinkopilvet 

Tyttäret olivat viettäneet myös mukavan lauantain ja sunnuntaiaamupäivän serkuilla. Olivatpa oikein leiponeet pipareita ja piparkakkutalonkin – mikä myös sai minut hymyilemään, sillä olin juuri kuumeisesti viime viikolla miettinyt, miten saisin kiemurreltua itseni ulos piparitalopälkähästä tänä vuonna. Ja siinä se oli, valmis piparkakkutalo:
piparitalo, jolla oli oikein tarinakin. Talossa asuu nalleja, joista yksi on pudonnut savupiippuun. Pelastuspartiosta osa on kaatuillut katolla, yksi päässyt piipun luo asti ja yksi laskee mäkeä katolta. Pihalla on nuotio ja toinen vasta tekeillä, ja kantoja, sillä nallet eivät jaksaneet raivata tonttia kannoista ennen kuin rakensivat talonsa. Talossa sisällä on kuulemma kaksikin takkaa sekä kivi, jonka kateellinen vieras nalle on heittänyt ikkunasta sisään. Ei siis olekaan mikä tahansa piparitalo meillä!

Niinpä on takana yksi viikonloppu, joka varmasti jättää oman lähtemättömän solmunsa muistojen verkkoon. Jos joskus elämässä vielä joutuukin yksin kuutamoon, voi hymyillä vanhoille ajoille kun vielä oli kaunis, ja muistaa aikaa jolloin tiesi, mitä on onnellisuus 🙂

Ollako vai eikö olla?

Marilka1 Comment
Nimittäin keski-ikäinen. Kas siinä pulma.
 
Eilen ajelin tanssitunnille, vaihteeksi. Viimeistä kertaa tänä vuonna. Enivei, kuuntelin radio Rockia nupit kaakossa – mikä lie tämä kausi, että pitää huudattaa sitä rockia aina autossa. Ruskeasuolla pysähdyin valoihin ja huomasin, että naapuriauton takapenkiltä minua tuijotti nuori kundi. Luultavasti jyske kuului sinne asti, ainakin mieheni väittää, että se kuuluu kotipihassa sisälle asti…
 
Pohdin siinä, mitä kundi mahtoi miettiä minusta sillä hetkellä. "Tyttö saanut isänsä toyotan alleen." Tai ehkä "mitä tuokin keski-ikäinen nainen rockia huudattaa kuin joku teini." Tai ehkei miettinyt mitään. Mistäpä minä tietäisin. Mutta jos olisi ikääni sattunutkin pohtimaan, vähintäänkin bluetooth korvallani olisi varmasti vienyt ajatukset enempi kohti sitä keski-ikäistä kuin sitä iskän autolla ajelevaa teiniä.
 
Niinhän se on ennenkin tullut todettua, että kovin keski-ikäistä on elämäni. Kaksi autoa, joista toinen uudehko farmari-Avensis. Mies, kaksi lasta, talo rakenteilla, kasapäin asuntovelkaa, stabiili vastuullinen työ. 13. hääpäivä tullut ja mennyt. Ja jos valvon yöllä johtuu se todennäköisemmin siitä, että lapsi itkee kipeää korvaansa (kuten tiistain vastaisena yönä, tosin kyseessä ei ollut korvatulehdus vaan kovettunutta vahaa korvakäytävässä) kuin siitä, että tanssin baarissa. Joskin jälkimmäistäkin tapahtuu nykyisin aina silloin tällöin.
 
Ihan kybällä en kuitenkaan sitä keski-ikäisyyttä osta. En sentään kysele haarukoiden ja veitsien perään mäkissä. Ja ostan vaatteeni HenkkaMaukasta. Mutta toisaalta, pyörittelen päätäni nuorison edesottamuksille ja verkkareille enkä osaa lähettää naamakirjassa funwall-viestiä ilman että se lähtee koko ystäväluettelolle 😀 Tosin, kieltäydyn ottamasta vastuuta edellisestä, funwall teki sen ihan kysymättä lupaa! Se käyttäytyy usein muutenkin omituisesti…
 
Onko keski-ikäisyys ikäkysymys vai käyttäytymiskysymys? Iältäni en oikeasti vielä ole ihan siellä. En tosin miellä itseäni enää oikein nuoreksi aikuiseksikaan, c’moon, olenhan ollut jo iät ja ajat aikuisten oikeesti -maailmassa. Mutten miellä itseäni vielä keski-ikäiseksikään. Vanhempanihan ovat sitä! Mitä sitten olen? Somewhere in between. Kuten ehkä elämäni todistaakin. Piirteitä löytyy nuoresta kapinallisesta vastuulliseen aikuiseen. Toivon silti, etten tästä tämän kummemmaksi muutukaan. Haluan huudattaa rockia autossa vielä eläkkeelläkin. Lokeroiminen lienee sittenkin ihan turhaa.
 
Minusta ei tule "tätiä"! *huitoo nyrkkiä ilmassa*
 
Ihana esikoiseni 7vee tässä erään kerran kommentoi minulle ja miehelleni, kun jotain vanhuudesta puhuttiin: "Ette te mitään vanhoja ole. Äiti vois olla vaikka meidän isosisko ja iskä isoveli, kun te näytättekin niin nuorilta!" Eikä edes ollut taka-ajatuksia lapsella 😀 Totta tai ei, kyllä se vähän vanhan itsetuntoa hiveli 😉

Pala sinistä taivasta

MarilkaLeave a comment
Kurkistin kahvitauolla sisäpihan ovesta ulos. Sieltä on mahdollista nähdä neliönmuotoinen pala taivasta. Ei se tänään kokonaan sininen ollut, mutta päältä lipuvien pilvien lomasta saattoi nähdä häivähdyksiä taivaan talvisen hailakasta sinestä. Voi kuinka kaipaankaan sinistä taivasta, pilvettömiä päiviä, aurinkoa! Niitä päiviä, joina istuin kahvitauolla sisäpihalla paahtumassa kirkkaassa auringonpaisteessa.
 
Sitä sinistä taivasta ei olekaan näkynyt päiviin – vai viikkoihin? Tosin en voi olla siitä ihan varma, sillä näinä pimeinä aikoina voi mennä päiviä ilman, että näen koko taivasta päivän aikana. Ilman että näen päivänvaloa ollenkaan. Täällä keinovalossa istun. On täällä ikkunoitakin, mutta niistä ei tule katsottua ulos; on liian kiire ja se vaatisi katseen nostamisen tietokoneelta ja keskittymisen herpaantumisen. Ja toisinaan suorastaan toiseen paikkaan siirymisen. Ei kai ihme, että väsyttää. Ihminen tarvitsee, paitsi lepa, myös valoa. Aurinkoa, ei lamppuja.
 
Eikä taivas nytkään tosiaan pilvetön ole, mutta pilvipeite ei ole tiivis. Eikä siellä ainakaan äsken satanut. Paljonkohan maksaisi vuokrata Moskovasta ne pilvitykit? Ne, joilla saisi edes hetkeksi aukon pilviin ja sinisen taivaan näkyviin? Voisin käyttää niitä vaikka lauantaina ja sunnuntaina päivällä. Jos vaikka näkisi pilkahduksen auringostakin! Sen säteet eivät edes kirkkaina päivinä talviaikaan löydä tietään tälle työpaikkani sisäpihalle. Niin on korkeat talot tiiviisti esteenä.
 
Äitini tänään kirjoitteli Kanarialta, että jos minulla onkin täällä Suomessa overloadia, on hänellä siellä pahasti underloadia. Mutta siellä onkin aurinkoa. Ja siellä näkee sinistä taivasta. Ei vain palaa, vaan ihan koko taivaan kannen yli. Vaikka mutsilla onkin äksöniäkin paljon vähemmän kuin minulla, antaa lämpö ja aurinko ja sininen taivas energiaakin ihan toisella tavalla kuin tämä ikuinen harmaus ja pimeys täällä.
 
Miten sitä saisi siirrettyä toimintonsa vaikka sinne Kanarialle? On tässä useammankin duunikaverin kanssa pohdiskeltu, että pitäisi alkaa järjestää sellaisia viikon boot campeja jossain lämpimässä maassa. Tai vaikka olla siellä itse ja pitää kurssit videokonferensseina 😉 Yksi kaveri tosin tällaisista ääneen haaveillessani totesi, ettei hän ainakaan tulisi kurssille, jossa kouluttajan takana näkyy sininen taivas ja palmupuut. "Pidetäänpä kahvitauko, pakko päästä uimaan kun on niin kuuma!" Juu, ottaisi minuakin päähän 😉
 
Hämmästyttävällä tavalla täällä talven harmaassa ilahdutti kuitenkin jo se, että näki edes pienen palan sitä sinistä. Pieni muistutus siitä, että kyllä se yhä siellä on. Että jos vain sinnittelee vielä vähän aikaa, tulee valoisampaa, kirkkaampaa ja lämpimämpää. Ellei kesälläkin sada joka toinen päivä kuten tänä vuonna. Mistähän ihmeestä on syntynyt legenda Suomen sinisestä taivaasta ja valkoisista pilvistä, kun täällä tuntuu oikeasti satavan jatkuvasti!?
 
Ja miksei ole jo perjantai, kuten tuossa hetken aikaa jo luulin…?

Dude, evvk!

Marilka2 Comments
Toisinaan jaksan kiinnostua kaikesta ja osallistua kaikkeen. Mutta viime aikoina olen huomannut sanovani tai ainakin ajattelevani yhä useammin evvk erilaisille asioille. Minua ei oikeastaan jaksa kiinnostaa, kuinka vaikeaa miehen oli saada lapset siivoamaan huoneensa tai menemään aamupesulle. Eikä jaksa kiinnostaa, kuinka moni Nokialla on sairastunut, niin kurjaa kuin onkin, että sellaista voi (Suomessa) tapahtua.
 
Eilen oltiin tulossa kuoron joulukonsertista Tampereelta. Autossa viisi naista, puheensorina oli taukoamaton. Osallistuin keskusteluun satunnaisesti, mutta enimmäkseen vain nojailin ovenkarmiin silmät kiinni. Vasta kun etupenkkiläinen alkoi puhua autoista, heräsi minunkin mielenkiintoni ja nojauduin eteenpäin kuullakseni paremmin. Siinä vaiheessa yksi nauroi, että heräsihän se Sannakin ja toinen pohti, miten saisi aiheen vaihdettua…
 
Luulen, että tämä on taas oire overloadista. Olen talviväsynyt, mielessä on paljon kaikkea, kaikki ei vain jaksa kiinnostaa. Ei ylitä henkilökohtaista uutiskynnystäni. Infoähkyn keskellä valikoin entistä tarkemmin, mitä haluan lukea, mitä haluan kuulla, mitä haluan tehdä. Koska kaikki ulkopuolelta tuleva, olipa se sitten puhuttua tai luettua, nähtyä tai kuultua, on ylimääräistä kuormaa jo valmiiksi ylikuormitetuille aivoilleni.
 
Tällä hetkellä voisin sanoa Isoäidin jouluyö -joululaulun sanoin: "niin kaunista on hiljaisuus". Juuri nyt voisin istua sohvalla silmät kiinni ja olla näkemättä, ajattelematta ja kuulematta yhtään mitään. Ja olla täydellisen tyytyväinen.
 
Sen sijaan olen yhä työpaikalla ja unohdin, että tosikoisen tanssitunnilla olisi ollut avoimet ovet. Ei evvk-kategoriaa, harmittaa 😦 Toisaalta, olin siellä viime avoimissa ovissa, ja sitä edellisissä ja sitä edellisissä ja ja ja… Joten eiköhän se elämän jatku, vaikken siellä olisikaan 😉 Onhan mies siellä, ainakin toinen vanhemmista katsomassa.
 
Tällä viikolla on vuoden viimeiset tanssitunnit. Juuri nyt ei meinaa nekään kiinnostaa, mikä on jo hyvin huolestuttavaa! Ne nyt sentään yleensä tuovat viikkoihini iloa ja yleensä tauot tunneilta harmittavat. Mutta juuri nyt ei. Viikonloppu oli raskas, kun oli lauantaina esikoisen koulupäivää ja (itsessään mukavat) ystävän lapsen synttärit ja sunnuntaina (itsessään mukava ja hyvä) kuoron joulukonsertti + aamukokous-gig + treenejä koko päivä. Viikonloppu oli täynnä kivaa toimintaa, mutta avainsana on se täynnä.
 
Ihminen tarvitsisi lepoa. Relaamista sohvalla ilman pakotteita. Nukkumista pitkään. Silkkaa olemista oman perheen ehdoilla. Jouluna sitten. Jos vielä pari viikkoa jaksaisi, sitten on yli viikko lomaa, kun pidän kertyneitä tunteja vapaana välipäivinä. Levännyt ihminen jaksaa kiinnostua ympäristöstään ja ympärillään tapahtuvista asioista ja ympärillään olevista ihmisistä ja heidän asioistaan. Mutta väsyneen kaikki energia kuluu vain siihen, että on. Ja tekee sen, mikä on välttämätöntä.
 
Juuri nyt olen juuri niin väsynyt, että evvk. Parempia aikoja odotellessa 😉

Aikavarkaat

Marilka1 Comment
Valitettava tosiasia on, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Yhtään enempää tunteja siihen ei saa, vaikka kuinka haluaisi. Asian lohdullinen puoli on, että vuorokaudessa on aina tasan 24 tuntia. Ei siinä ole yhtään vähempää niitä tunteja, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Ja koska niin kovin usein haluaisi ja niin kovin usein siltä tuntuisi, mitä ilmeisimmin ne tunnit kuitenkin jotenkin mystisesti aina johonkin katoavat. Mihin se aika minulla oikein kuluu?
 
Case1: työpäivä
– noin klo 07-08: aamuhärdelli alkaa, esikoisen kouluajoista ja minun työpäiväni laadusta riippuen, töissä olen viimeistään puoli kymmenen maissa
–> 16…17…18…19(…20) olen töissä, riippuen siitä, kumpi hakee tosikoisen hoidosta ja olenko menossa tanssitunnille vai en
   –> case scenario tanssitunti: olen töissä tanssituntiin saakka eli noin seitsemään illalla, paitsi jos olen ollut kotitoimistolla ja hakenut tosikoisen, jolloin olen lasten kanssa kunnes lähden tunnille, mistä kotiudun vasta klo 21-22, päivästä riippuen
   –> case scenario minä-haen-lapsen: lähden töistä neljältä, kotoa puoli tuntia myöhemmin, haen tyttären hoidosta, laitan lapsille ruuan, olen heidän kanssaan enemmän tai vähemmän läsnäolevasti elleivät tytöt katso dvd:tä jolloin hengaan netissä tai luen (tai hyvällä tsägällä teen jotain kotitöitä)
   –> case scenario ei-kumpikaan-edellisistä: lähden töistä kun siltä tuntuu, yleensä kuuteen mennessä, tulen kotiin usein kaupan kautta, kotona odottaa sama kuvio kuin jos haen tosikoisen
– noin klo 20:30 lapset menevät nukkumaan ja jos olen kotona enkä tanssimassa, noin siihen aikaan alkaa oikea oma aikani. Jos mies on kotona (eikä ulkona ole myrksyä tai sada tai ole pakkasta muutamaa astetta enempää), saatan lähtä lenkille, muutoin, heh, hengaan netissä, luen tai katson telkkaria (nykyisin erittäin vähän, epämääräisen säännöllisesti katson Lostia, josku harvoin jonkun leffan – boxissa taitaa yhä olla jotain, mitä olen tallentanut, mutten vieläkään katsonut). Jos on jotain pakollisia choreja tehtävänä, this is the time. Yhdeksän jälkeen, väsyneenä. Kotityöt, phah, odottakoon vapaapäivää!
– noin klo 23-01 viimein saan itseni peiton alle ja nukkumaan.
 
Case 2: vapaapäivä
– noin klo 07:30-08 herää esikoinen, tosikoinen yleensä puolesta tunnista tuntiin myöhemmin, minä havahdun unestani ensimmäisen kerran esikoisen kolistellessa, mistä lähtien nukun koiranunta kuunnellen jatkuvasti puolella korvalla – tai ehkä neljäsosakorvalla – lasten edesottamuksia ja ihan pakostakin pelien tai telkkarin ääniä, mikäli sellaisia on päällä. Mutta yllättävän hyvin olen oppinut nukkumaan sen kaiken läpi.
– noin klo 09:30-11 heräillään miehenkin kanssa viimein, joskus pakosti lasten riitelyyn ja sitä myöti tosikoisen raivoamiseen, joskus lasten lempeisiin haleihin tai jopa sänkyyn tuotuun aamupalaan. Mennään yhdessä aamupalalle ja päivä pyörähtää käyntiin.
–> ihan sinne iltaan asti tehdään jotain yhdessä, jollain kokoonpanolla
   –> case scenario mies-raksalla: tarkoittaa kaikkia normaaleja vapaapäiviä, jollei ole jotain sellaista perheen yhteistä menoa, johon ehdottomasti haluaa mukaan (kuten oman veljensä tuparit) tai jollei minulla ole omaa menoa, johon en voi ottaa lapsia mukaan. Ja siis silloin ollaan tyttöjen kanssa kolmisin, siivotaan, lapset leikkivät, kyläillään, shopataan, sunnuntaisin esikoisella on futistreenit jne. Välillä on minuuttiaikaitaulu, välillä ei. Välillä ehdin lukea tai koneelle, välillä en.
   –> case scenario minulla-menoa: mies ei pääse rakentamaan, nämä päivät on koitettu minimoida tai ainakin yritän sijoittaa menoni vasta iltaan, jolloin mies ehtii raksalle päiväksi ja illaksi lasten kanssa kotiin. Obvious, tämä on predefined toimintaa, ei omaehtoista lukemista, nettisurffailua, shoppailua ilman lapsia tai mitään sen sellaista.
   –> case scenario perhe-yhdessä: mitä tapahtuu nykyisellään harvoin, mutta lienee toivottavasti väliaikaista 😉 Jos ollaan kotona, saa tehtyä omiakin juttuja. Jos ei, well, sitten ei 😉 Ajalla ennen raksavelvoitteita minulla oli tälläisinä päivinä mahdollisuus omaan vapaaseen.
– noin klo 20:30 lapset menevät nukkumaan (paitsi lomilla, lomarytmi on tunnin-kaksi myöhäisempi tytöilläkin) ja loppu menee kuten työpäivinäkin
 
Hmm. Suurin aikavaras taidan olla minä ihan itse. Monine intresseineni. Haluan tehdä kaikkea. Haluan olla töissä, olla lasten kanssa, olla miehen kanssa, lukea vaikka koko ajan, hengata netissä, kirjoittaa blogia, tanssia, juosta, shopata, katsoa elokuvia, laittaa valokuvia… Tuntien vähyytenä tuntuu lähinnä se, että kun lapset ovat hereillä, he tarvitsevat ja kaipaavat huomiota, eikä silloin voi linnoittautua kirjan tai läppärin kannen taakse. Enkä toki edes halua! Mutta ne muutama iltatunti heidän nukkumaanmenonsa jälkeen on kovin vähän sille kaikelle muulle, mitä haluaisin tehdä!
 
Priorisointiahan tämä elämä on. Sen tekee, mikä on itselle tärkeintä (työn ja perheen kanssa olemisen ulkopuolelta). Pois putoaa, tai pikemminkin odottaa aikaa parempaa, sitten se muu. Kuten nukkuminen ja Facebook-applicaatiot ja fun-wall postaukset (tsekkailen ne, mutten ehdi tehdä millekään paljon mitään – paitsi tänään yhdessä tyttöjen kanssa syötettiin Mushley-leppittini ja ostettiin sille tonttulakki 😀 ). Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä, mutta millä ei vielä (huomaa 😉 ) olen pientäkään jalansijaa ajankäytössäni, kuten ajaa yksipyöräisellä, parkourata (sitten kun siihen olisi aikaa, olen jo auttamatta liian vanha…), uusia nettisivuja, surfata youtubessa, dis’n dat.
 
Back to square one. Liikaa tekemistä, liian vähän tunteja. Pitäis varmaan haluta vähemmän 😀 Mutta minkäs sitä aktiiviselle luonnolleen mahtaa? Taisi olla vuosi sitten kun eräs työkaverini sanoi, että elän 120% teholla. Kai siinä tunnit kesken loppuukin!
 
[Aktiivisina kai yleensä pidetään ihmisiä, jotka osallistuvat aktiivisesti kaikenlaiseen seura- ym. toimintaan. Mutta se on vain yhden sortin aktiivisuutta ja heiltä taas jää väliin kaikki se, mitä minä haluan tehdä. He priorisoivat eri tavalla. Minulla ei seuratoiminta mahdu lähellekään listaa – se vain ei ole minua varten.]