Kylläpä olikin tällä kertaa vaikea vaihtaa rytmiä lomalta töihin! Enkä rehellisesti sanoen tiedä, onko se nyt vieläkään missään kuosissa, kun oikeastaan se sekosi nyt viikonloppuna vain entisestään. Mutta jos viime viikolla olikin iltaisin vaikea mennä nukkumaan ennen kello yhtä (eikä uni tullut aikaisemmin, vaikka välillä pääsinkin petiin hiukan ennen puolta yötä) siitäkin huolimatta, että aamuherätys oli seiskalta, eilen sentään nukahdin uppouneen jo ysiltä. Mihin on syynsä.

 

Viime viikolla mesettelin yhden italialaisen kaverin kanssa, joka siellä auringonpaisteessa nauttii elämästään (tai ainakin siellä paistaa aurinko, en minä nauttimisista ole satavarma) ja pyytelin lähettämään sitä aurinkoa vähän meillekin. Ja tulihan sitä 🙂 Pilvetöntä taivasta niin että perjantaina saatoin työmatkalla jopa nähdä kuun ja perjantaiyönä oli upea kirkas tähtitaivas. Lauantaina se auringonpaiste tuntui tosin ajoittuvan vähän väärään päivää, sillä 99% valvotun yön päälle se ei tuntunut hyvältä ja joutui pitämään hupun silmillä, kun yritti nukkua bussissa.

 

Meillä oli to-pe firman perinteiset tammikuun kehityspäivät ja päälle "pikkujoulut" tuolla jossain, missä tykitettiin lunta rinteisiin. Vähän pääsi jopa ulkoilmaan lumeen – hupsista! sanoinko pääsi? Taisin sanoa, se oli jopa mukavaa, kun ei ollut sitä muuta elämää siellä lumen ja kylmän haitattavana, eli autoa lumen alta kuorittavana, työvaatteisiin pukeutumista ym. Kunnon kamppeet niskaan ja mukavaa seuraa ja yhteistä kisatyylistä aktiviteettia. Pirteä ulkoilma teki vain hyvää.

 

Myöhemmin illalla pikkujoulubileet alkoivat lihafonduella ja jatkuivat suklaafonduella ja tanssilla ja karaokellakin 😉 Jopa minä kunnostauduin karaokessa – sehän oli ihan kivaa, kun oli biisi, jonka oikeasti osasikin jopa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin tyydyin vain tanssimaan. Meillä oli ravintola isoine tanssilattioineen varattuna vain meille, joten annoin mennä täysillä, välillä vähän pöydälläkin. Ja sain siitä myös kuulla vielä aamullakin – mutta vain kehuja 🙂

 

Paikka meni kiinni kahdelta, suurin osa meistä taisi viimein valua sieltä ulos noin kolmelta, mutta luulen, etteivät he vielä silloinkaan saaneet ihan kaikkia pihalle. Kaipa loputkin jossain vaiheessa sieltä ulos heitettiin, ainakin porukkaa tippui tasaisina ryppäinä mökille, jota kaikki näyttivät pitävän välietappina ennen varsinaista jatkomökkiä. Tai ehkei ihan kaikki. Mutta moni kuitenkin.

 

Siinäpä se loppuyö sitten vierähtikin, jutellessa. Ja vaikka lopulta pääni oli tyynyssä ja silmätkin kiinni, ei silti uni oikein ottanut tullakseen. Jonkinlaista torkuntaa luulen harrastaneeni aamulla noin seitsemästä yhdeksään, jolloin nousin viimein aamupalalle. Torkuin lisää bussissa, sitten torkuin lisää kotona, mutta oikeasti nukahdin vasta kotona illalla yhdeksältä. Mitä seurasikin sitten 12 tuntia täyttä koomaa.

 

Yllättävän virkeä olen tänään ollut. Eilen aamulla kului kyllä kahvia, mutta tänään en ole edes muistanut juoda sitä sitten aamupalan. Eikä päätä ole särkenyt sen paremmin eilen kuin tänäänkään. Yhtään punaista ediäkään en ole kaivannut. Mutta myönnettäköön, että pinna on ollut ihan aavistuksen tiukempi kuin normaalisti. Olin silti tänään reippaana lasten kanssa uimassa, vaikka minä olenkin vähän surkea uimahalleilija, kun vain palelen siellä… Siellä kuitenkin oltiin ja kun sitten lähdettiin kotiin,

 

satoi sitä lunta.

 

Se siitä auringosta taas vähäksi aikaa. Ja kuusta ja tähtitaivaasta. Mutta toisaalta, arkihan tässä on taas edessä. Mutta ainakin alkaa taas tanssitunnit huomenna, jee 🙂

Täällä se on, vuosi 2008. Vuosi vaihtui ja on alkanut yhtä rennosti kuin koko joulunaika meidän perheessä on muutenkin sujunut. Sillä erotuksella, ettei sentään kukaan ole kipeänä…

 

Uudenvuodenaattoa vietettiin tänä vuonna ihan vain perheen kesken. Syötiin runsas ja herkullinen varhainen iltapala. Käytiin saunassa. Minkä jälkeen muksut aloittivat riehumisen ja mies melkein nukahti sängylle. Minä valoin tinat lasten kanssa ja sitten lähdettiin koko perhe normaalin lähtöhärdellin säestyksellä Heurekaan katsomaan kello kympin Vantaan kaupungin virallista ilotulitusta, perinteiseen tapaan.

 

Ilotulitus oli jälleen hieno, mutta olisi lasten mielestä saanut kestää pitempään 😉 Sää puolestaan ei ollut ollenkaan hieno. Ei sentään satanut (kuten kotimatkalla Klaukkalassa), mutta oli sumuista ja märkää.

 

   

  

 

Kotona tosikoinen halusi ihan itsekin jo nukkumaan, ja nukahtikin sänkyynsä saman tien. Esikoinen yritti valvoa, mutta lopulta passitin sohvalle nukahtaneen lapsen sänkyynsä yhdentoista maissa. Minä ja mies jäätiin sohvalle katsomaan elokuvaa ja siinäpä se vuosi taas vaihtui, leffan ääressä, kuten niin monesti ennenkin. Muutama tekstari ja ulkona hetkeksi yltynyt pauke ilmoittivat vuoden vaihtumisesta.

 

Aamulla nukuttiin pitkään. Lapset heräilivät puoli kymmenen aikaan, mutta vaikka silloin hetkeksi nousin, menin takaisin nukkumaan ja avasin silmäni seuraavan kerran vasta kaksi tuntia myöhemmin! Syötiin herkullinen brunssi, jonka kruunasivat Elyseen jämillä terästetty mehudrinkki ja omenapancakesit – siskolle kiitos ohjeesta, aivan ihania!

 

Brunssin jälkeen mies lähti raksalle. Ja tapansa mukaan pyysi, että mekin tänään tultaisiin siellä käymään. Joka kerta lähtiessään sitä pyytää, minä vaan en osaa mennä sinne vain menemisen vuoksi, kun ei ole varsinaista asiaa sinne. En minä siellä osaa mitään tehdä (eikä kyse ole osaamisesta as in kädentaidot, vaan ihan vaan niinkun, miten sen selittäisi, se ei ole mun juttu! enkä alun perinkään ajatellut rakentavani taloani itse pikku käsilläni…), eikä siellä ole lasten kanssa varsinkaan kiva hengata. Vielä enemmän kuin itse muuttoa taloon, odotan että tämä kahtiajakautuneisuus loppuu tänä vuonna. Että työmaa on samassa paikassa kuin missä asutaan, ehkä sitten ei miehestäkään enää tunnu siltä kuin minua ei kiinnostaisi. Kun kyse ei ole siitä! En vaan osaa selittää mistä.

 

Noh, nyt ollaan tyttöjen kanssa kotona, minunkin vapaat päättyy tähän taas vähäksi aikaa. Huomenna taas duuniin. Tänään ajattelin käydä läpi eteisen kaappeja – muuttokin lähestyy ja yritän tehdä asioita sen eteen. Mies ei vain huomaa mitä teen, katsoo vain sitä, etten hengaa raksalla. Oh well, ei siis mikään kovin galmourous alku tälle vuodelle (jos ei lasketa brunssia, se oli aika hohdokas 🙂 ), mutta kuka sanoi, että pitäisikään olla? Life goes on ja silleen ja kyllä minäkin taas tästä gloomystani selviän. Toivottavasti muilla oli vähän hohdokkaampi vuodenvaihdos 😉

Uusi vuosi on ihan käsillä. Enää vajaat 8 tuntia ja päivämäärän perään pitääkin osata kirjoittaa 2008. Muistan, miten joskus teininä oli vähän aikaa aina kamalan vaikeaa osata kirjoittaa uusi vuosiluku päiväkirjan merkintöjen päivämääriin. Nykyisin vuodet tuntuvat viuhuvat ohi sellaista vauhtia, että joskus huomaa kirjoittavansa seuraavan vuosiluvun päivämäärään jo liiankin aikaisin 😀 Tai ehkä se johtuu siitä, että seuraavan vuoden kalenterin buukkaaminen todellakin alkaa jo edellisenä syksynä, joten uusi vuosiluku ehtii tulla jo kovin tutuksi ennen kuin se o lähelläkään.

 

Enivei, vuosi 2008 on ihan nurkan takana. Ja jos vuosi sitten tuntui hurjalta, mitä kaikkea tämä kohta päättyvä vuosi näytti tuovansa tullessaan kaikkine tonttikauppoineen ja talonrakennuksineen (puhumattakaan siitä, mitä kaikkea muutakin sen aikana tapahtui!), nyt tämä alkava vuosi vasta pelottavalta tuntuukin! Tai oikeastaan, hassua kyllä, vaikka se sisältää monia potentiaalisesti pelottavia asioita, olen oikeastaan oikeasti hämmentävän luottavaisella mielellä uuden vuoden suhteen. Kuin kissa, olen oppinut uskomaan, että putoan aina jaloilleni.

 

Jos en niin uskoisi, olisinkin varmasti jo hermoraunio. Kuluneen vuoden loppumetreille asti oli vanha asunto myymättä ja tuntui jo epätoivoiselta saada tätä kaupaksi. Mutta niin vaan viikon päästä allekirjoitetaan kauppakirjat. Mihin sisältyy tosin se ensimmäinen pelottavanpuoleinen asia. Ei nimittäin ole mitään tietoa siitä, mihin tästä kuukauden päästä muutetaan! Kuun lopussa pitäisi olla tästä ulkona, mutta eipä ole vielä tietoa väliaikaisesta asunnosta. Luotan vain, ettei kodittomiksikaan jäädä. Aika irrationaalista sinällään. Mutta jos ei kunnalta heru asuntoa, kaipa sitä hätä jonkun keinon keksii.

 

Pelottavaa on moni muukin tähän asuntoihin ja rakentamiseen liittyvä seikka, eikä vähiten rahoituksen riittävyys. Kaikenmoisista tilanteista tässä elämässä on silti ennenkin selvitty, joten eiköhän me tästäkin jaloillemme pudota. Saa nähdä sitten, milloin päästään viimein muuttamaan uuteen taloomme. Kyllä kai se ennen kesää tapahtuu. Ja sitten se kissa. Mistähän sellaisen meille löytäisi?

 

Ja sitten on kaikenlaista jännittävää työelämään liittyen. Aika lunastaa paikkoja ja asioita ja lupauksia. Olenko valmis? Enköhän. Aika olla 😀 Uudet asiat ovat kuitenkin aina vähän jännittäviä. Mutta eipä niistä selviä kuin tekemällä.

 

Uusia asioita, epävarmuustekijöitä, jännitystä. Siinäpä odotusarvoa alkavalle vuodelle. Aikamoista. Eipä käy elämä ainakaan tylsäksi! Ei sillä, että se viime vuosina olisi käynytkään. Parempi kuitenkin niin, taidan kuitenkin olla sen verran seikkailunhakuinen ihminen. Aina väitän olevani turvallisuushakuinen, mutta liika turvallisuus sittenkin puuduttaa ja kaipaan virikkeitä. Näissä virikkeissä on se hyvä puoli, että ne tapahtuvat – lurking asunnottomuutta lukuun ottamatta 😉 – turvallisen perustan päällä. Siinä on siis sopivasti molempia, turvaa ja jännitystä.

 

Ei siis sittenkään niin pelottavaa vuotta 2008! Oikeastaan aika positiivisella jännityksellä tähän vuoteen lähden 🙂 Ja toivotan kaikille muillekin

 

 

[Ja omista mieltymyksistäni huolimatta lumista alkuvuotta, jotta kaikki halukkaat pääsevät hiihtämään, mukaan lukien omat lapseni, jotka jo huokailivat pettyneinä, kun aamupäivällä satanut lumi jo taas suli.]

Varmaan jokaisessa lapsiperheessä käydään eläinkeskusteluja. Ihkaensimmäinen eläinkeskustelu käytiin esikoisen ollessa hätinä 2v, jolloin ovela tytär oli jo paikantanut äidin heikon spotin ja koiran tai kissan sijaan pyysi pupua. Meille ei silti tullut pupua, joten keskustelut ovat seuranneet toisiaan ja tyttäret ovat pyytäneet milloin niitä kissoja, koiria tai pupuja, milloin hevosia tai lentäviä lehmiä.

 

Kuluneen syksyn aikana esikoinen on alkanut ihan tosissaan puhua koirasta. Eikä mistä tahansa koirasta vaan kultaisesta noutajasta. On kuulemma epäreilua, että äidillä oli lapsena pupu ja isillä kissa, mutta hän ei saa koiraa. Voi olla. Mutta meille ei silti tule koiraa. Ja siinä vaiheessa esikoinen wailaa, että miks te vihaatte koiriaaa??! Jolloin yritetään hyvin rationaalisesti selittää, että ei me vihata koiria, niistä vain on enemmän hoitovaivaa kuin mitä me halutaan ottaa. Ja meidän menevällä elämäntavallamme koira olisi myös liikaa yksin.

 

"Minä hoidan!" Ihan totta, totta kai.

 

Meidän perheessä ei ole yhtä ainutta henkilöä, jolla ei tulisi aamuisin kiire siksi, ettei jaksa nousta sängystä riittävän aikaisin. Kuka siis ulkoiluttaisi koiran aamulla ennen kouluun ja töihin lähtöä? Kuka lenkittää koiran illalla? Ja niin edelleen. Syitä on monta ja painavin niistä se, ettei minä ja mieheni haluta enää koiraa hoidokiksi, noissa kahdessa lapsessa on ihan tarpeeksi.

 

Kyseinen keskustelu kääntyi jollakin mystisellä tavalla eilen aamupalapöydässä kissaan. Ei suinkaan esikoisen ansiosta, hän yritti ensin kovasti väittää vastaan, ettei hän halua kissaa vaan koiran. Taisin olla ihan minä, joka aloin pohtia, että siihen meidän uuteen isoon taloon voisi vaikka kissan ottaakin. Ei koiraa, liikaa vaivaa edeelleenkin, valitan, niin ihania kuin koiratkin ovat. Eikä pupua, niistäkin on liikaa vaivaa niin paljon kuin pupuja muutoin rakastankin. Mutta kissa. Kotieläimistä itsenäisin.

 

En minä luule, ettei kissoista olisi vaivaa. Mutta verrattuna noihin muihin vaihtoehtoihin kuitenkin vähiten. Ja olisihan se suloinen siellä! Esikoista odottaisi kissa kotona koulusta tullessa (myönnetään, että koira olisi siihen vielä parempi ja ihan oikeasti harkitsin sitäkin jo jonkin aikaa), ei tarvitsisi olla ihan yksin. Kissa on myös lähempänä pupua kuin koira 😉

 

Nyt on sitten mies ja tyttäret ihan kissakuumeessa. Etsivät (ja katselin niitä vähän minäkin) jo illalla netistä kissanpentuilmoituksia ja mieskin olisi ollut valmis hakemaan meille kissan vaikka siltä seisomalta. Halp! Jarrua! En minä halua kissaa tänne pieneen asuntoon. Enkä halua kissaa kaikkien muuttojen keskelle, joita on tulossa. Siihen uuteen kotiin! Jos bongattaisiin tässä kevään aikana uusi vastasyntynyt kissapoikue, josta varattaisiin meille kisu, se olisi luovutusiässä meidän kannaltamme suht oikeaan aikaan, kesän korvilla.

 

Ellei minulle iske paniikki. Kiinnyn liikaa ja kuolen kun lemmikki kuolee. Se on yksi suurimmista syistä, miksei meillä ole eläimiä. Mutta onhan se kieltämättä aika itsekäs syy evätä lapsiltaan lemmikki. Joten jos ei ihmeitä tapahdu, meille tulee kissa uuteen kotiin. Mutta vasta sinne!

Varmaan jokaisessa lapsiperheessä käydään eläinkeskusteluja. Ihkaensimmäinen eläinkeskustelu käytiin esikoisen ollessa hätinä 2v, jolloin ovela tytär oli jo paikantanut äidin heikon spotin ja koiran tai kissan sijaan pyysi pupua. Meille ei silti tullut pupua, joten keskustelut ovat seuranneet toisiaan ja tyttäret ovat pyytäneet milloin niitä kissoja, koiria tai pupuja, milloin hevosia tai lentäviä lehmiä.

 

Kuluneen syksyn aikana esikoinen on alkanut ihan tosissaan puhua koirasta. Eikä mistä tahansa koirasta vaan kultaisesta noutajasta. On kuulemma epäreilua, että äidillä oli lapsena pupu ja isillä kissa, mutta hän ei saa koiraa. Voi olla. Mutta meille ei silti tule koiraa. Ja siinä vaiheessa esikoinen wailaa, että miks te vihaatte koiriaaa??! Jolloin yritetään hyvin rationaalisesti selittää, että ei me vihata koiria, niistä vain on enemmän hoitovaivaa kuin mitä me halutaan ottaa. Ja meidän menevällä elämäntavallamme koira olisi myös liikaa yksin.

 

"Minä hoidan!" Ihan totta, totta kai.

 

Meidän perheessä ei ole yhtä ainutta henkilöä, jolla ei tulisi aamuisin kiire siksi, ettei jaksa nousta sängystä riittävän aikaisin. Kuka siis ulkoiluttaisi koiran aamulla ennen kouluun ja töihin lähtöä? Kuka lenkittää koiran illalla? Ja niin edelleen. Syitä on monta ja painavin niistä se, ettei minä ja mieheni haluta enää koiraa hoidokiksi, noissa kahdessa lapsessa on ihan tarpeeksi.

 

Kyseinen keskustelu kääntyi jollakin mystisellä tavalla eilen aamupalapöydässä kissaan. Ei suinkaan esikoisen ansiosta, hän yritti ensin kovasti väittää vastaan, ettei hän halua kissaa vaan koiran. Taisin olla ihan minä, joka aloin pohtia, että siihen meidän uuteen isoon taloon voisi vaikka kissan ottaakin. Ei koiraa, liikaa vaivaa edeelleenkin, valitan, niin ihania kuin koiratkin ovat. Eikä pupua, niistäkin on liikaa vaivaa niin paljon kuin pupuja muutoin rakastankin. Mutta kissa. Kotieläimistä itsenäisin.

 

En minä luule, ettei kissoista olisi vaivaa. Mutta verrattuna noihin muihin vaihtoehtoihin kuitenkin vähiten. Ja olisihan se suloinen siellä! Esikoista odottaisi kissa kotona koulusta tullessa (myönnetään, että koira olisi siihen vielä parempi ja ihan oikeasti harkitsin sitäkin jo jonkin aikaa), ei tarvitsisi olla ihan yksin. Kissa on myös lähempänä pupua kuin koira 😉

 

Nyt on sitten mies ja tyttäret ihan kissakuumeessa. Etsivät (ja katselin niitä vähän minäkin) jo illalla netistä kissanpentuilmoituksia ja mieskin olisi ollut valmis hakemaan meille kissan vaikka siltä seisomalta. Halp! Jarrua! En minä halua kissaa tänne pieneen asuntoon. Enkä halua kissaa kaikkien muuttojen keskelle, joita on tulossa. Siihen uuteen kotiin! Jos bongattaisiin tässä kevään aikana uusi vastasyntynyt kissapoikue, josta varattaisiin meille kisu, se olisi luovutusiässä meidän kannaltamme suht oikeaan aikaan, kesän korvilla.

 

Ellei minulle iske paniikki. Kiinnyn liikaa ja kuolen kun lemmikki kuolee. Se on yksi suurimmista syistä, miksei meillä ole eläimiä. Mutta onhan se kieltämättä aika itsekäs syy evätä lapsiltaan lemmikki. Joten jos ei ihmeitä tapahdu, meille tulee kissa uuteen kotiin. Mutta vasta sinne!