Varmaan jokaisessa lapsiperheessä käydään eläinkeskusteluja. Ihkaensimmäinen eläinkeskustelu käytiin esikoisen ollessa hätinä 2v, jolloin ovela tytär oli jo paikantanut äidin heikon spotin ja koiran tai kissan sijaan pyysi pupua. Meille ei silti tullut pupua, joten keskustelut ovat seuranneet toisiaan ja tyttäret ovat pyytäneet milloin niitä kissoja, koiria tai pupuja, milloin hevosia tai lentäviä lehmiä.
Kuluneen syksyn aikana esikoinen on alkanut ihan tosissaan puhua koirasta. Eikä mistä tahansa koirasta vaan kultaisesta noutajasta. On kuulemma epäreilua, että äidillä oli lapsena pupu ja isillä kissa, mutta hän ei saa koiraa. Voi olla. Mutta meille ei silti tule koiraa. Ja siinä vaiheessa esikoinen wailaa, että miks te vihaatte koiriaaa??! Jolloin yritetään hyvin rationaalisesti selittää, että ei me vihata koiria, niistä vain on enemmän hoitovaivaa kuin mitä me halutaan ottaa. Ja meidän menevällä elämäntavallamme koira olisi myös liikaa yksin.
"Minä hoidan!" Ihan totta, totta kai.
Meidän perheessä ei ole yhtä ainutta henkilöä, jolla ei tulisi aamuisin kiire siksi, ettei jaksa nousta sängystä riittävän aikaisin. Kuka siis ulkoiluttaisi koiran aamulla ennen kouluun ja töihin lähtöä? Kuka lenkittää koiran illalla? Ja niin edelleen. Syitä on monta ja painavin niistä se, ettei minä ja mieheni haluta enää koiraa hoidokiksi, noissa kahdessa lapsessa on ihan tarpeeksi.
Kyseinen keskustelu kääntyi jollakin mystisellä tavalla eilen aamupalapöydässä kissaan. Ei suinkaan esikoisen ansiosta, hän yritti ensin kovasti väittää vastaan, ettei hän halua kissaa vaan koiran. Taisin olla ihan minä, joka aloin pohtia, että siihen meidän uuteen isoon taloon voisi vaikka kissan ottaakin. Ei koiraa, liikaa vaivaa edeelleenkin, valitan, niin ihania kuin koiratkin ovat. Eikä pupua, niistäkin on liikaa vaivaa niin paljon kuin pupuja muutoin rakastankin. Mutta kissa. Kotieläimistä itsenäisin.
En minä luule, ettei kissoista olisi vaivaa. Mutta verrattuna noihin muihin vaihtoehtoihin kuitenkin vähiten. Ja olisihan se suloinen siellä! Esikoista odottaisi kissa kotona koulusta tullessa (myönnetään, että koira olisi siihen vielä parempi ja ihan oikeasti harkitsin sitäkin jo jonkin aikaa), ei tarvitsisi olla ihan yksin. Kissa on myös lähempänä pupua kuin koira 😉
Nyt on sitten mies ja tyttäret ihan kissakuumeessa. Etsivät (ja katselin niitä vähän minäkin) jo illalla netistä kissanpentuilmoituksia ja mieskin olisi ollut valmis hakemaan meille kissan vaikka siltä seisomalta. Halp! Jarrua! En minä halua kissaa tänne pieneen asuntoon. Enkä halua kissaa kaikkien muuttojen keskelle, joita on tulossa. Siihen uuteen kotiin! Jos bongattaisiin tässä kevään aikana uusi vastasyntynyt kissapoikue, josta varattaisiin meille kisu, se olisi luovutusiässä meidän kannaltamme suht oikeaan aikaan, kesän korvilla.
Ellei minulle iske paniikki. Kiinnyn liikaa ja kuolen kun lemmikki kuolee. Se on yksi suurimmista syistä, miksei meillä ole eläimiä. Mutta onhan se kieltämättä aika itsekäs syy evätä lapsiltaan lemmikki. Joten jos ei ihmeitä tapahdu, meille tulee kissa uuteen kotiin. Mutta vasta sinne!
System Failure for the Masses 
🙂 Eläimistä on vaivaa, mutta-uskoisin että se ilo jonka niistä lapset (mös aikuiset) saavat on todella mahtava kokemus. Vänkäsin hamsteria vastaan, mutta oikeasti se oli todella söpö. Itkettiin kaikki kun hän poistui täältä ikuisuuteen.Koira meillä on ollut,ja olen kyllä koiraihminen henkeen ja vereen. Koiran kanssa harrastaminen on mukavaa, iltakävelyt tai juoksut hoituvat samalla, ja liikunta tulee enemmän osaksi elämää koska koira on vietävä ulos. Koira on jotakuinkin helppo ottaa myös mukaan, tai nykyän on ns dogsitereitä, jotka hoitavat maksusta koiraa jos ollaan esim matkoilla tms.
Jollain tapaa koira on hassu perheenjäösen, ominen tapoineen ja tottumuksineen. Hyvin eläväinen ja kepposia keksiväkin. Mutta aina niistä on selvitty. Eräs asia mistä en koiraihmisenä pidä, on karvaisuus. Karvoja löytyy lähes joka paikasta vaikka imuroidaan joka ikinen päivä.
On mulla monta ystävä, jotka ei ottaisi koiraa eikä kissaa vaikka maksettaisiin. Samaan tyyliin kuin on aina ihmisiä jotka eivät halua lapsia, tai lapsenlapsia. Kuulostaa ihmeelliselle, mutta juuri erään äidin kanssa puhuin, joka sanoi että hän on toivonut lapsiltaan etteivät tekisis koskaan lapsia. Katsoin hoo Moilasena, niin hän kirkkain silmin mainitsi että MINÄ en niitä ainakaan hoida, en edes pidä lapsista.Niistä on vain riesaa ja vaivaa ja sotkua. HMM:::no onhan se niinkin. Silti en luopuisi lapsistani enkä koirastanikaan, vaikka uhkaan sen joka toinen päivä myydä, tai luovuttaa jollekkin joka siitä jaksaa huolehtia. Sellaista se elämä on.
Papukaijamerkki muuten siitä, että harkitset tarkkaan, sillä jos eläimeen ei haluas sitoutua, moneksi vuodkesi, niin ei sellaista kannata riesoikseen ottaa. Jos taa uskaltaa koittaa, ja innostuukin, se voi olla monen uuden harrastuksenkin alku:))
Mukavaa viikonloppusta:)
Varsin tuttua asiaa kirjoitit…kissanomistajana oltu nyt 4 kk. Ennestään hamsteri ja akvaariokaloja. Joka kerta kun tulee joku perheenjäsen kotiin kissa pompahtaa makuupaikaltaan ja tulee ovelle vastaan, kiehnää jaloissa ja myös miukuu! Meidän katti on erittäin puheliasta sorttia! Selittää monia asioita miukumalla ja maukumalla. On myös sylikissa, elikkä tytärten sylissä on päivittäin ja saavat rapsutella ihan niin paljon kun huvittaa! Minä hoidan ruokapuolen, mies hiekkalaatikon huollon ja koko perhe huvituksen. Jonkin verran on pitänyt laittaa särkyvämpää tavaraa turvaan, mutta muutoin mennyt yhteiselo hyvin. Meillä on pientä jännitystä siitä, tullaanko allergiseksi…sillä koirille olemme minä ja mies allergisia. Yritetään pitää kotia muutoin pölyttömänä, elikkä imuroidaan joka toinen päivä ja pyyhin myös lattiaa kostealla normaalia enemmän. Katti viettää yöt ja arkipäivät hieman rajatummalla alueella elikkä kodinhoitohuone/kylppäri/sauna alueella. Kop,kop,kop koputellaan puuta, että jatkokin menisi hyvin, sillä lapset/mies ovat kattiin ihan heikkona! Se on nyt meidän perheen "vauva".