Ei juuri nyt erityisesti mistään erityisestä syystä, vaan huolimatta siitä, miten monta asiaa elämässäni on, joille pyörittelen silmiäni, jotka saavat minut pomppimaan tasajalkaa, jotka eivät yhtään hymyilytä, hymyni on herkässä aina. Läpi elämäni, luulen. On ihmisiä, jotka hymyilevät vain kun on erityinen syy hymyillä. Ja on ihmisiä, jotka hymyilevät silloinkin, kun siihen ei ollenkaan olisi syytä. Minä kuulun jälkimmäisiin.

 

Viikolla, olisikohan ollut torstaina, kun kahvitauolla kävelin duunin käytävää, pysähdyin hetkeksi katsastamaan taas yhtä firman sisäistä photoshootia. Yhtä kollegaani siinä kuvattiin, oletettavasti asiakaslehteämme varten. Tämä kollegani on sitä vakavampaa sorttia, siis oikein hauska heppu ja hyvä kaverini, mutta ei mikään turhasta hymyilijä. Ja kuvissa hän on aina lähes pelottavan vakava. Aloin siinä heittää vähän läppää aiheesta, ihan vain saadakseni hänet hymyilemään – missä onnistuinkin samalla kun sieltä tuli sellainen naurunsekainen: "Mene nyt jo pois naurattamasta siitä!"

 

Toinen työkaverini niinikään seurasi kuvausta, lehden toimitussihteerin ominaisuudessa ja alettiin hänen kanssaan ihan vaan jutella kuvissa hymyilemisestä. Totesin, että miehenikin on sellainen, joka kuvissa aina pyrkii olemaan vakavana, joten härnään häntä aina kameralla niin kauan kunnes saan sen hymyn ulos ja isken sitten. Tämä kaverini totesi, että aika moni ei tykkää hymyillä kuvissa, ei hänkään etenkään vähän nuoremapana. Mihin minä hämmästyneenä: "Mä hymyilen aina kuvissa!" Mihin vuorostaan hän: "Niin mutta sä hymyiletkin aina muutenkin!"

 

Joko maailma on minusta niin suunnattoman huvittava paikka ja elämä niin koomista, että löydän aina jotain hymyilemisen aihetta kaikesta, tai sitten se vain on luonteva tapani olla. Ehkä vähän molempia 😉 Nytkin hymyilen itsekseni tätä kirjoittaessani, en minä tiedä miksi! Bilsanmaikkani koulussa aikoinaan sanoi, että ihminen käyttää hymyilemiseen puolet vähemmän lihaksia kuin murjottamiseen, joten ehkä olen vain laiska enkä jaksa käyttää niin monta lihasta 😀

 

Ei vaan, kyllä se hymy tulee ihan sydämestä saakka. Hymy kun joku on huvittavaa, kun olen onnellinen, kun olen kosketettu, kun haluan välittää lämpöä ja empatiaa, ystävyyttä ja välittämistä, jakaa surujakin. Mihin ei aito lämmin hymy kykenisi, jos se tulee suoraan sydämestä ja ulottuu silmiin saakka? Eräs ystävä minulle sanoi, että hymyni parantaa kaikki murheet. Miten suunnattoman kauniisti sanottu!

 

Herkästi laukeava hymyni tekee minut lempeän ja pehmeän oloiseksi. Joskus se vähän harmittaa, koska särmäni jää silloin helposti huomaamatta. Toisaalta, kuka tarvitsee särmää, jos hymyllään voi tehdä maailmasta edes vähän paremman paikan? Joten, even if it kills me, I’m gonna smile. Bite that!

Some Saturday! Whew!

 

Woke up at quarter to ten from a disturbingly weird dream, where me, my family and a random pick of friends from my past and present life were stranded in a cabin in a horrid rainstorm. We were all warm and dry and had enough to eat, but we were also all in a hurry to be on our way elsewhere. Everybody looking anxiously out of the windows, waiting for the rain to stop. I woke up to a pair of tender arms hugging me, nuzzling me to wake up, but it took me some time to surface from the deep sleep. And the rain never did stop.

 

After a lazy morning, like our weekend mornings always are, I yelled and shooed my daughters out of the door, into to the car. Why is it so very hard for them to focus on the simple task of putting their clothes on and getting out of the door? Gee! But finally they were in the car and off we drove, to Jumbo the shopping center to do some long due shopping of some pants for eldest daughter, shampoo for me and some other random items that cannot be bought from the local stores around here.

 

But what craziness it was from my part to drag my kids there on a rainy Saturday afternoon! The only reason to do that is that I needed my eldest with me for the pant-shopping, to try them on and choose which ones she likes, but we rarely have time for a Jumbo-trip on weekdays, haven’t had time for it lately anyway. So there we were, like a milloin other people too. My younger daughter running and jumping and skidding and bumping into others. Both kids constantly bickering and nagging at each other. Big sister playing the role of a shepherd dog and little sister getting really pissed off by it. And toward the end of our trip, she stopped obeying me altogether and I truly wished I had a dog leash to tie her with… Nearly bought one.

 

Finally, at the end of our shopping, I even lost my kids in the grocery dept. of Prisma. I was so totally fed up with their fooling around that I walked on, picking up items, returning to the cart I finally let them push and putting the items in. At one point they didn’t see where I went – from all that messing around with the cart – and went looking for me in the opposite direction. My eldest kid had her cell phone with her, but whoop-de-doo, the battery was dead! So after a frantic search and near-tears I finally found my kids and steered them out of Prisma and into our car.

 

Happy shopping indeed! I was utterly exhausted and very cranky myself after the experience. Decided that despite being tired, tonight was the time for a run to cool me off. But unfortunately that wasn’t so perfect either.

 

When my husband got home from our construction, I leapt out of the door. At first running felt great after this four week break – gosh! has it really been so long! But then my lungs started to hurt. Seems that they’re not fully recovered from the flu yet. And at 2km my mp3’s battery went dead and I seriously contemplated on turning back because my lungs didn’t feel that great. But I decided to trodd on for a while yet and after another km or so, my lungs didn’t hurt anymore, so I kept going. I thought I could make it thru my whole run after all.

 

But. The first long up-hill proved otherwise. I actually had to walk halfway up! Something I haven’t done once since I started running last September. So I did cut my run short. Well, maybe not more than 1-1,5km shorter than usual, but I did walk the steepest hill up too and the last couple hundred meters before home. Tho my lungs didn’t hurt, it was like I couldn’t get enough oxygen to my muscles. And so I came home with muddy and soken sneakers – yeah, it’s wet wet wet outside, tho fortunately it didn’t rain – and feeling like a real looser.

 

Then I reminded myself that more than the 4week break in running, the reason for this poor achievement is the flu I suffered during the Xmastime. I mean, if a week of fever with a couple days of nearly 40 degrees C, combined with burning lungs and a throat so sore I couldn’t swallow and for a day or two not a sound came out of me, doesn’t affect you, then what? So it was only good that I eased up a bit, maybe I’d have been wiser to ease even more. But I did go to two dance lessons this week and feel allright so I didn’t really anticipate this struggle in running. Hope it won’t backfire on me!

 

But now the, hmm, disstressing day is over, I’m in my jammies, the girls are fast asleep and look so angelic in their sleep. All is peaceful. Nice 🙂

Aina silloin tällöin tulee eteen tilanteita, joissa pitäisi saada jokin asia hoidettua jonkin yrityksen kanssa. Osoitteenmuutoksia, palvelumuutoksia, jotain muuta selvitettävää tai muutettavaa. Mitä silloin tehdään? Ennen oli vastaus selvä, nykyisenä sähköisen asioinnin aikakautena ei enää tiedä. Pieni ihminen eksyy viidakkoon etsiessään ihmistä, jonka kanssa asiansa hoitaa.

Minä olen elänyt ja aikuistunut yhä vain sähköistyvässä yhteiskunnassa. Ihan kiitettävästi luulen pysyneeni ajan hermolla ja vaikkapa yritysten yhteystietojen etsiminen netistä on minulle huomattavasti luontevampaa kuin vanhemmilleni ja huomattavasti luontevampaa kuin niiden etsiminen puhelinluettelosta (mitä ne on?). Silti tunnen välillä olevani täydellisesti hukassa siinä kasvottomuudessa, jonka taakse jokainen yritys nykyään piiloutuu. Eivät asiakkaat enää asioi ihmisten kanssa vaan lähettelevät lomakkeita tai sähköpostia ja toivovat, että joku lukee ne ja ymmärtää heidän pyyntönsä oikein.

Meidän perheellä on muuto edessä, hyvin pian. Olen ehkä iloinen siitä, että voin hoitaa osoitteenmuutoksen sekä postiin että maistraattiin yhdellä ja samalla lomakkeella näppärästi netissä (uskoakseni) ja että sieltä välittyy osoitteenmuutos lähes joka paikkaan mihin pitääkin. Tai mihin riittää vain, että asiakasrekisterissä osoitteeni muuttuu. Näiden lisäksi on kuitenkin palvelu ja sopimus poikineen, jotka vaativat toimia palveluntarjoajayritykseltä. Osoitteenmuutos ja palvelun siirto toiseen osoitteeseen pitää siis tehdä erikseen joka yritykseen.

Mitä teen? Katson kyllä ensin, löytyisikö netistä sopiva lomake tarkoitusta varten. Toisiin löytyy, toisiin ei. Jos ei löydy lomaketta, etsin asiakaspalvelun numeron. Soitan asiakaspalveluun. Kuuntelen vaihtoehtoni: jos asiasi koskee tätä paina 1, jos sitä paina 3, jos tuota paina 4, jos jotain tällä alueella paina 5, jos jotain tuolla alueella paina 6, jos jotain jollain muulla alueella paina 7, jos asiasi koskee jotain ihan muuta paina 2. Siihen mennessä kun konemainen ääni on viimeisessä vaihtoehdossa, olen jo lähestulkoon unohtanut, mitä asiani oikeastaan koskikaan. Enkö nyt vain voisi päästä sinne asiakaspalveluun ja puhua jonkun kanssa!

Lopulta minulle vastaa kyllästyneen oloinen naisääni, joka asiani kuultuaan sanoo minulle, että asia pitää hoitaa sähköisesti sähköpostitse tai lomakkeella. Mutta kun en minä löytänyt sellaista! Tai löysin, mutta en voi siihen lomakkeeseen selvittää asioita selkein sanoin niin että asia menee oikein eikä minua ymmärretä väärin. Sähköpostiosoite tarkoitusta varten piti myös löytyä, mutta en löydä sopivaa. Miksen voi vain puhua ihmisen kanssa? Selittää asiaani ja olosuhteita selkokielisesti, ihminen ihmiselle? Minusta vain olisi useimmiten helpointa puhua ja kuulla vastauksia kysymyksiini.

Mitä asiakaspalvelijat yrityksissä nykysin tekevät, kun ei kerran asiakkaiden palveleminen kuulukaan toimenkuvaan? Onko asiakaspalvelua ohjata kaikki tekemään kaikki sähköisesti? Entä jos minulla ei olisikaan nettiyhteyttä? Miksi kaikki pakotetaan käyttämään nettiä kaikkeen?

Tällainen tekee ihmisistä kasvottomia. Yritys ei ole enää ihmisiä vaan nettilomakkeita ja kasvottomia palveluita. Asiakkaat eivät enää ole ihmisiä vaan kasvotonta massaa, jota voi kohdella miten vain. Peräänkuulutan ihmisyyttä! Jokainen ihminen, myös yritysten asiakkaana, on yksilö, jonka palvelun pitäisi olla yksilöllistä. Se tuntuu unohtuneen kokonaan. Ja ihminen lomakeviidakossa on voimaton. Miten ajankohtaiselta silloin tuntuukaan sanonta potkia tutkainta vastaan. Sitäpä juuri!

Tusinan verran nimmareita papereihin ja nyt ei enää omat nurkat olekaan omia. Kolme viikkoa vielä tässä asutaan, nyt jo toisen omistamassa asunnossa. Ja sitten muutetaan seuraavaan laina-asuntoon, kuten esikoinen vuokra-asunnon nimityksen muisti. Yhdet ikiomatkin nurkat meillä toki on, mutta vielä kovin keskeneräiset. Tarkoitus olisi kesään mennessä päästä omaan taloon.

 

On nämä kuvioita, kerrassaan. Ensin alkoi talon rakentaminen. Sitten alkoi nykyisen myyminen. Ja sitähän kesti. Ja kesti. Ja kesti… melkein viisi kuukautta, kunnes viimein juuri ennen joulua saatiin tämä myytyä. Muuttopäiväksi määrättiin tammikuun loppu, mutta kolme viikkoa ehti vierähtää ilman hajuakaan seuraavasta osoitteesta, kun talo on vielä vaiheessa. Viime perjantaina varmistui kunnan vuokra-asunto siksi aikaa. Ihanaa, ei jouduta taivasalle 😉 Kuten joku kyynisesti huomautti, nämä ovat niitä hyötypuolia siitä että on lapsia. Ai, sehän olin minä. Ei lapsiperhettä niin vaan asunnottomaksi voi jättää!

 

Seuraavaksi alkaa kammoamani muuttohärdelli. Nelihenkisen perheen muutto ei enää olekaan ihan piis of keik. Sitä paitsi sekä logististen seikkojen että tilanpuutteen vuoksi (vuokrakämppä on kolmio) pitäisi kyetä pakkaamaan osa kamoista suoraan uuteen autotalliimme ja ottaa vuokrakämppään vain kaikki tarpeellinen. Tosi helppoo joo. Ja itse muutto joudutaan tekemään arkipäivänä näillä näkymin, koska kuunvaihde sattuu keskelle viikkoa. Plääh. Toisaalta – ainakin lapset ovat ainakin osan muuttoa poissa jaloista hoidossa ja koulussa.

 

Niin, ja sitten on vielä esikoisen koulukyytijärjestelyt. Nyt hänellä on kahden kilometrin koulumatka, jonka osin kulkee kävellen, osin me viedään ja vähän haetaankin, ts. minä usein haen etäpäivinäni. Väliaikaisesta kortteeristamme koulumatkaa kertyy peräti kuusi kilometriä, joten tytär on sitten ihan koulukyydin piirissä näin. Sain viimein kiinni henkilön, joka kunnassa näistä vastaa ja kertoi, että kyllä sieltä muitakin kuljetetaan samaan suuntaan, joten kyyti tulee kyllä. Mietityttää vaan itseä sitten, miten se käytännössä toimii. Siis, hyvin kai! Mut siis… taas jotain uutta.

 

Se oma talo valmistuu pikkuhiljaa. Ensi viikosta alkaen mies pitää pari viikkoa vapaata töistä ja rakentaa täyspäiväisesti sen aikaa. Siellä alkaa sisäseinät yksi kerrallaan valmistua. Sisällä näyttää jo ihan asunnolta, kun se ei ole enää mikään iso halli, vaan siellä on ihan huoneet. Mutta vielä niin paljon kaikkea tehtävää! Pieniä ja vähän isompia taskeja. Mitään varmaa muutoajankohtaa ei todellakaan vielä pysty sanomaan. Mutta jos nyt kesää mennessä. Se olisi ainakin tarkoitus.

 

Nämä ovat näitä mielenkiintoisia aikoja, kun kaikkea on vireillä. Uudenvuodenaattona vielä vähän pelotti. Ei enää yhtään. Vanha ja kulunut sanonta "asioilla on tapana järjestyä" pitää paikkansa aina vaan. Ihminen on loppujen lopuksi vähän niinkuin kissa: putoaa kuitenkin aina jaloilleen. Tai ainakin me ollaan aina pudottu jaloillemme. Nimittäin eipä tämä ole ensimmäinen kerta suinkaan, kun on kaikki sekaisin ja epävarmaa. Sitten asiat vain loksahtelevat kohdilleen. Ja sitten ei enää muistakaan, mistä kaikesta sitä on selvitty.

 

Jos syksyllä ahdistikin, nyt on puhtaasti hyvin helpottunut olo. Vielä helpottuneempi toki kun rumba on kokonaan ohi ja ollaan omassa talossa, omissa nurkissa taas. Mutta näinkin on jo hyvä. Näinkin on jo hyvä 🙂

Lunta on tullut tuvan täydeltä. Aamulla varasin vartin työmatkaan puoli tuntia, mutta siihen meni tunti! Pelkästään Klaukkalan läpi ajamiseen meni puoli tuntia ja ajo rampilta motarille kesti kokonaista kolme minuuttia. Jaksan aina vaan ihmetellä sitä, että kun tulee ensimmäinen oikea talvikeli, pk-seutulaiset on yhtäkkiä täysin paniikissa eikä osaa enää ajaakaan. Kaikkialla on hirveä ruuhka ja liikenne yhtä mylläkkää. Aina se ajotaito silti löytyy taas, eikä lopputalvi ole niin paha.

 

Mut pliis! Lunta tulee joka talvi! Ei se oo niin vaikeeta! Vaan näyttääpä vaan olevan. Kun illemmalla ajoin viemään tosikoista tanssitunnilleen, jouduin mm. köröttelemään rampilta motarille viittäkymppiä, kun edellä ajanut paku ei uskaltanut kiihdyttää. Siis oikeesti! Kuitenkin siellä moottoritiellä muut ajoivat satasta tai ainakin melkein, joten vielä hurjempaa on mennä väliin puolta hitaammalla nopeudella!

 

Myönnänhän minä, että on liukasta. Luistelin minä itsekin tuolla lumessa, totta kai tiedän, että on liukasta. Ja myönnetään, omaa ajamistani helpottaa kummasti ajovakaudenhallinnat sun muut järjestelmät, jotka estävät autoani liukumasta silloinkin kun se muuten luistelisi. Mutta vain Toitsussa. Ja ajan minä Mazdallakin liukkaallakin. Pitää tuntea autonsa ja tuntea tie alla. Kokeilla vähän sen liukkautta turvallisissa kohdin. Eikä tietenkään voi kiihdyttää ja ajaa kuin kuivalla asfaltilla, mutta ei siellä nyt silti tarvitse madellakaan!

 

Sen lisäksi, että luistelin erinäköisiä ajomatkoja eri suuntiin tässä pk-seudulla, milloin mustan jään peittämällä tiellä, milloin lumimössössä, sai vaihteeksi luistella tänään tanssitunnillakin. Salin lattia oli syksyn puolella aivan järkyttävän liukas ja perinteiseen tapaan se oli joulun aikaan "fixattu". Jep jep. Nyt se oli yhtaikaa liukas ja tahmea. Paikoin luisti kuin Bambi jäällä, paikoin töksähti tossu kiinni. Yllättävää kyllä, se oli paljaille jaloille aika optimaalinen. Jopa minä kykenin tanssimaan paljain jaloin, toisin kuin yleensä. Mutta olipa hauskat saundit, kun pyörittiin pirskoja lattian poikki: kuin kaikki olisivat narskuttaneet narskujuustoa 😀

 

Omituisen tatsinsa lisäksi lattiasta nousi outo haju. Naureskeltiin, että tuntien hintojen nousun syy selvisi: tunneilla saa kaupan päällisiksi pienen pilven lattian huuruista. Ja kun huurujen päälle lisätään piruettien pyöriminen lattian poikki osaamatta spotata, oli mielenkiintoinen olo valmis 😀 Ei siis ihme, että auto luisteli kotimatkalla entisestään 😉

 

No ei vaiskaan, ei ne huurut nyt niin vahvat olleet. Mutta tie oli kyllä kotimatkalla liukkaampi kuin mennessä. Lämpötila oli Stadissa nollassa, täällä päin muutaman asteen pakkasella, joten autojen renkaat olivat mukavasti jäädyttäneet tiet täysin luisteluradaksi. Hämmästyttävää, ettei yhtään suola-autoa näkynyt matkalla. Yleensähän ne ovat kärppänä juuri tällaisella säällä levittämässä tonneittain suolaa teille.

 

Kuinkahan pitkään huomenna kestää ajaa pahimpaan ruuhka-aikaan toimistolle? Onneksi ei tarvitse olla siihen mihinkään tiettyyn aikaan. Miksen sitten menisi vähän myöhemmin? Miettimisen arvoinen asia. Olisi vaan taas paljon puoleisesti töitä, eikä sitä jaksa kai kuitenkaan avata konetta ensin himassa ja jatkaa duunissa. On mullakin ongelmat 😀