I suppose most people reading this already know that I have two daughters. And probably most also know a little something about their nature. Some more, some less, maybe some don’t have a clue. Regardless of how much you do or do not know, let me tell you a little story.

 

Once upon a time, approximately 7 years and 4 months ago, a baby girl was born. She had shiny black hair, big eyes with long lashes and a small mouth the shape of a rose. She was a happy child, tho needed to be held most of the time. Yes, she cried a lot as a baby, but mainly because her tummy hurt. And yes, she slept very poorly all of her first year, but babies are babies. All in all, she was a sweet little girl, who has grown into a mostly guite sweet little-big first-grader.

 

She learned to talk early and fascinated everybody with her vast vocabulary and realism and sensibility. Oh, she had quite an imagination tho, it’s not like she couldn’t make up stories or like to listen to stories. Quite the contrary! But she knew the difference between reality and make-believe. She has never believed in Santa Clause or fairies on such. Not that we really encouraged it either.

 

Along the way she has done some of the mischevous stuff that kids do. But when I say some, mind you, I truly mean some. For she has drawn to a wall at home once. And cut a curl out of her hair once. And she has taken her friend’s toy once. And cut her sister’s crocks once. Oh,and shoplifted, once. Well, she does toy with the toilet paper on a regular basis. And she does tease her sister a lot. 

 

She has a very strong will and it does often stand in the way of obeying or understanding of reasoning, so I wouldn’t say that she is an "easy" child. No, she isn’t. But she does learn from her mistakes and punishments.

 

When the sensible daughter was two and a half years old, that is, approximately 4 years and 9 months ago, she got a baby sister. She had brown hair that soon turned blond, big eyes and a sweet little mouth. She was a content baby. First months she mostly slept and cried only when hungry. Then she didn’t sleep all that much in the day time, but nights much better than her sister had. She was totally happy on the floor, watching me and her sister. She didn’t need as much holding or hugging as her sister had. Well, that changed eventually, but that’s ok.

 

She learned to walk early and fascinated everyone with her sure and confident moves, even on icy ground. It seemed she was always on the move, but in reality, she did and does have the patience to concentrate on some certain activity for a long time. At two she loved jigsaw puzzles. Nowadays she loves to draw, paint, create things out of paper and stuff. Like her big sister too. But little sister is almost as good at it nowadays.

 

She is very curious. She always wants to see and touch everything. And she is very inventive. She wants to know what happens if she does this or that or something else. And maybe she just doesn’t stop to think. A little too spontaneus, brains don’t always follow. She is the Emil in Lönneberga of our household – and of her daycare too, where she and her best friend (a girl too) are the masters of pranks and all and any mischiveous happenings.

 

She makes sure our life is never dull. Not a day passes without her doing something she shouldn’t. She has holes in most of her nightgowns and she’s destroyed a couple teeshirts and a pair of trousers and a couple sheets with scissors. And a lot of her sisters things. And her parents things. Her bed as well as the wall surrounding it and her bed linen are full of ballpoint pen drawings. And her hands, arms, legs, stomach – always colored with felt pen, or ball point pen. And this is only what she does with scissors and pens (that are still out of her reach basically, but she always finds a way to get hold of them), so just imagine what else she does!

 

Really, anything that pops into her mind. Like washing the toilet with her toothbrush or splashing water all over the toilet. Or scratching dvd’s or cd’s. Taking all and every toy apart if only she can. Breaking, like, everything that is possible to break and often even things that weren’t possible to be broken. She should actually be testing toys for safety. If a toy can break, she will and can break it. On second thought, toy stores might end up pretty empty if she did the testing…

 

So, today. The sensible daughter was cutting paper with her own scissors that are in her own drawer. The creative daughter came to me to ask if she could have a pair of scissors too, to cut paper with her sister. So I gave her, after asking for like the millionth time: "What are you aloud to cut?" And after getting the answer: "paper", I gave her the scissors. And then I continued packing stuff.

 

After a while, the sensible daughter cried out "Mom! Mom! Come, quick!" so frantically, that I dropped what I was doing and raced to see what was wrong. Right. Great. Paper. Sure. So, there was a hole, once again, in the beanbag chair (but luckily the sensible daughter had caught it before any beans had poured out). I made her sow it with me. And the little sister had cut the big sister’s horse card ("my first and only one!" and she burst into tears) and some other stuff too. And her own hair. There was a big gap in her hair.

 

I had to cut her hair very very short to make it look neat again. And the creative daughter cried for her hair. And the sensible daughter blamed the mother and said that now her sister looked like a boy and all strange. Actually, she looks quite cute in her new hair cut. Anyway, it was hard on her. But did ske learn anything? Nope. Nada. Only ten minutes later I found her coloring her hand with a felt pen. And later, in her bed, she had a ballpoint pen and a brabd new graffiti in her sheet.

 

She doesn’t learn! The sensible one does. But the creative one doesn’t. I really don’t know what to do with her. Her inventiveness drives me up those pen-colored walls. And to make it all worse, she has a fiery temper and when she loses it, she loses control alltogether. She hits and she bites and basically acts like an animal that’s being threatened.

 

So, when the sensible daughter was small, I thought I had a very energetic child with a wild temper. Turned out she wasn’t all that bad. Not compared to her sister, anyway. But I love them both very much. Just as they are, even. I hope I could cope a little bit better. And I hope they both find ways to channel all the energy and all the qualities in them in the best of ways. I really don’t want to suppress the inventiveness in either of them. But I truly would like our home and our stuff to stay intact (accidents don’t count ofcourse).

 

So, it became a long stroy after all. Congratulations to alla and anyone who read it this far. Wasn’t about complaining. Simply the time for me to say it all out loud. Or, naturally write it all down. By the way – both daughters resemble me a lot in the good and the bad features described in this blog. So how bad was I as a kid, if I had it all combined? That’s something to think about… Wonder what mom woukd say to this.

Muuttoon on alle kaksi viikkoa aikaa. Vielä kuluneella viikolla naureskelin, että onhan tärkeimmät tehty, kun nettiyhteyden ja sähkösopimuksen siirrot on tilattu, mutta samalla tuskailin mm. pahvilaatikoiden etsimisen kanssa. Mutta kuten asioilla tuntuu olevan taipumus järjestyä, niinpä järjestyi tämäkin asia ja taas ollaan monta askelta pitemmällä kuin vielä pari päivää sitten.

Pahvilaatikot nimittäin järjestyivät siten, että kun eilen aamulla astuin duunissa hissistä ulos, nenäni edessä seisoi vino pino uusia tietokoneita isoissa vahvoissa pakkauslaatikoissaan. Ja pieni huikkaus asennuksen kundille takasi, että sain suurimman osan laatikoista itselleni. Muutama meni toiselle työkaverille. Täydennystä laatikkokokoelmaan sain vielä kun ymmärsin avata suuni laatikoista erään markkinoinnin ihmisen kanssa palaveeratessani; hänellä sattui olemaan takahuoneessa vielä vino pino pahvilaatikoita, joissa oli ollut henkilökunnan joululahjat. Ja niin kaikki olivat tyytyväisiä. Työkavereitteni ei tarvinnut pähkäillä laatikoiden poisheittämistä ja minä sain farkullisen verran laatikoita muuttoa varten. Näitä tilanteita varten pitää joka perheessä olla yksi farmariauto.

 

Toin kotiin 28 pahvilaatikkoa ja ennestään meillä oli niitä kaksi. Kolmekymmentä isoa laatikkoa varastoon menevää tavaraa varten. Enkä tiedä riittääkö tämä määrä edes… Miten paljon ihmisillä onkaan sellaista tavaraa, jota ilman voi aivan hyvin elää muutaman kuukauden nyt ainakin! Väliaikaiskotiin meneviä tavaroita varten tilataan muuttolaatikoita, tulee kai sinne kuitenkin mukaan enemmän kamaa. Kait. Tänne muutettaessa meillä taisi olla 80 muuttolaatikkoa. Huh.

 

Tänään olen ahkeroinut pakkaamisen kimpussa koko päivän. Radio Rock soi taustalla antamassa pontta puuhaan, lapset leikkivät aivan ihanasti yhdessä koko päivän, ja minä teippailin laatikoita kasaan ja ladoin niihin tavaraa. Minulla on reilut 500 kirjaa ja mm. ne menevät kaikki varastoon (so. autotalliimme) täksi aikaa. Samoin kaikki taulut ja koriste-esineet. Osa astioista ja lasten leuluista ja peleistäkin. Kaikki meidän miljoona mappia, VHS:t ja puolet albumeista. Tuli painavia laatikoita, vaikka ladoinkin raskasta tavaraa alle säästeliäästi. Nostelin laatikot viiden pinoihin, joten niitä on tuolla olkkarin seinänvierustoilla nyt neljä. Välillä oli pakko hengähtää – olen antibioottikuurilla keuhkoputkentulehduksen vuoksi, jälkitauti kai sen lenkin ansiota sitten

 

Aiotaan siis viettää askeettiset kuukaudet vuokralla. Ei koriste-esineitä, ei tauluja seinillä, ei kirjoja. Vain välttämättömät. Jos siellä on sälekaihtimet, en varmaan vaivaudu laittamaan verhojakaan ikkunoihin. Matot lattioille nyt kuitenkin 😉 Vaatteista ei pysty laittamaan juuri mitään varastoon, kun tämä evakkoaika menee niin hullusti kolmelle vuodenajalle. Eiköhän kuitenkin löydy sitäkin vaatetta, jonka voi ainakin surutta pakata varastoon tai peräti viedä kirppikselle saman tien. On tuolla yläkaapillinen ulkoiluvaatteita, joita ei ole täällä asuessa käytetty varmaan kertaakaan.

 

Inhoan muuttamista tämän härdellin vuoksi, jonka se aiheuttaa. Mutta juuri nyt homma tuntuu ihan yllättävän ookoolta. Jotenkin toimeen tarttuminen on selkiyttänyt ajatukset, eikä urakka tunnu enää niin mahdottomalta kuin vielä vähän aikaa sitten. Kyllä tästä vielä hyvä tulee. Ja ennen kuin huomataankaan, ollaan jo omassa tilavassa talossa ja tehdään pihatöitä 🙂 Jee. 

Pitkästä aikaa päätin viettää perjantai-iltaa television ääressä leffaa katsoen. En sitä enää kovin usein tee, tuntuu, että ennemmin hengaan koneella (enkä edes ymmärrä miksi…) tai luen kirjaa kuin katson elokuvia tai yleensä paljon muutakaan telkkarista. Tänään korkkasin siiderin ja paistoin juustokierteitä ja viimeiset dajm-chip-cookiet pakastetusta taikinasta ja istuin sohvalle leffanautintoa varten. Yksin, miehellä meni raksalla myöhään.

 

Ensimmäinen hasardi: lapset olivat vasta juuri menneet nukkumaan, joten keskeytykset olivat paitsi mahdollisia, myös todennäköisiä. Eiväthän he nykyisin koskaan nukahda saman tien, etenkään nyt kun on niin paljon muutoksia ilmassa taloprojektin ja tulevan muuton ja kaiken vuoksi. Varsinkin tosikoiselle kaikki muutokset ovat hurjan vaikeita – esimkerkiksi tänne muutettuamme raivosi kuukauden taukoamatta. Joten etenkin tosikoiselle tulevat muutokset ovat kova paikka, jo nyt, sillä joka ilta on kamala "äiti-hätä" enkä saisi poistua sängyn vierestä ollenkaan. Minua vain pitäisi olla kaksi, sillä esikoinenkin on alkanut esittää samoja toiveita…

 

Well, aina sieltä sänkyjen viereltä on jossain vaiheessa lähdettävä, ja kunhan molemmat olin peitellyt nukkumaan, istuin siis katsomaan elokuvaa. Esikoinen kolisteli sängyssään hetken, mutta taisi sitten nukahtaa. Tosikoinen huhuili sieltä alkuun jotain niin että oli pakko keskeyttää elokuva, mutta oli sen jälkeen pitkään ihan hiljaa. Kunnes yhtäkkiä tajusin hänen olevan vieressäni olohuoneessa. Kannoin lapsosen sänkyyn, halin hetken ja sen jälkeen sain jatkaa elokuvani loppuun keskeytyksettä. Ai, melkein, sillä pienen stopin aiheutti miehen kotiinpaluu sieltä raksalta.

 

Kuulostaa pieniltä jutuilta – kuten tällä kertaa nämä ulkoiset häiriöt olivatkin, mutta niitäkin leffailtoja minulla on ollut, jolloin olen saanut viiden minuutin välein katkaista jostain syystä. Lapset ja mies eivät silti olleet ainoa nautintoni uhka tai häriötekijä tai miten sen asian nyt sanoisi vähemmän negatiivisen kuuloisesti. Elokuva pätki alkuun ihan koko ajan. Muutaman minuutin välein alkoi kangerrella ja pysähdellä. Alkoipa lopulta savu nousta korvistani, ihan tuskaisaa! Tätä on ollut ilmassa enemmänkin, lapset ovat valittaneet tuon tuostakin, että dvd:t pätkii ja stoppii.

 

Niin, uuden laitteen ostamisesta lähtien. Raks, raks, raks… Hitaasti pyörähtelivät F-testin mukaan peräti nerokkaat aivosoluni* liikkeelle ja palaset loksahtivat kohdalleen. Ensin ajattelin, että laitteessa täytyy olla jotain vikaa, pitänee viedä takaisin liikkeeseen. Mutta sitten lamppu syttyi kokonaan ja hogasin, että laitetta asentaessamme tulimme väärään johtopäätökseen sen suhteen, kestääkö se digiboxin painon päällään vai ei. Meillä on aivan liian vanha tv-taso, ei sen ostamisen aikaan ollut näin monia laitteita!

 

Siis, piti keksiä, miten boxi saadaan dvd-soittimen päältä pois. Johdot olivat issue, eivät yltä mihin vaan. Aikani asiaa pähkäiltyäni sain nerokaan ajatuksen. Otin miehen vaatekaapista sellaisen hyllynaluskorin (hänellä se on vähimmällä käytöllä…), joka sopi kuin sopikin boxin ympärille ja jätti myös tuuletustilan boxin päälle. Dvd-soitin korin päälle ja kun vielä ymmärsin tasapainottaa korin reunan pienellä rasialla, avot. Digiboxi on nyt vankilassa, mutta dvd soi kuin unelma 😀

 

Tai no, ainakin melkein. Nimittäin meillä ei tällä hetkellä mikään soi kuin unelma.Telkusta hajosi jokin ääniosa joulun tienoilla ja stereoiden sekä kaiuttimet että nähtävästi jokin äänipää niinikään ovat myös enempi tai vähempi sököt. Joten vaikka ääni tulee stereoiden kautta kuulokkeisiin, se vähän rätisee. Shucks. Taitaa olla aika uusia laitteet uuteen kotiin… Niin siis tuonne omaan kotiin, ei vielä vuokrakämppään.

 

Elokuva, jota yritin ensin huonolla onnella ja sittemmin paremmalla onnella (vai oliko millään tuossa nyt oikeasti onnen kanssa tekemistä, vaikka minusta aina tuntuukin, että minulla on elokuvien katsomisen suhteen superhuono onni – mies saa aina katsoa leffansa rauhassa, mutta minulla on aina keskeytyksiä sun muita häiriöitä) katsoa, oli Just My Luck, jossa hyvä ja huono onni vaihtavat omistajaa HannuHanhi-naisen ja AkuAnkka-miehen suudellessa ja miehestä tulee se Hannu ja naisesta Aku ja taas toisin päin. Ihan hauska vaikkakin tyhjänpäiväinen Lindsey Lohan -komedia. Joskus tyhjänpäiväisyys on hyvästä.

 

[*Kuinka monta F-kirjainta on lauseessa: "FINISHED FILES ARE THE RESULTS OF YEARS OF SCIENTIFIC STUDY COMBINED WITH THE EXPERIENCE OF YEARS"? Kolmeko? Eipäs vaan kuusi. Testin mukaan aivot eivät pysty käsittelmään OF-yhdistelmää, siksi on normaalia löytää niitä äffiä vain kolme ja jos löytää kaikki kuusi, on nero. Mene ja tiedä, mutta kuusi minä löysin…]

Joskus sellaisena reilu parikymppisenä, siskoni ollessa sitten vähän alle, ihailin sitä, miten ainakin minun silmissäni näytti siltä, että siskoni pyöritti elämäänsä siihen suuntaan kuin halusi, kun taas minä kuljin vain virran mukana sinne, minne elämä sattui viemään. Nyt jälkeenpäin ajatellen, asia ei ihan niinkään ollut. Kyllähän me kumpikin vuoroin melottiin, vuoroin ajelehdittiin siinä virrassa, ihan niinkuin kaikki tekevät.

 

On kuitenkin paljonkin eroa siinä, kuinka paljon antaa virran viedä, kuinka paljon itse venettään ohjailee. Minä ja siskoni olemme molemmat määrätietoisia ihmisiä ja pyrimme aktiivisesti päämääriimme – ja yleensä meillä on joku päämäärä johon pyrkiä, ainakin jollakin elämän osa-alueella. Elämä ei ole koskaan täysin pysähdyksissä ja välillä määrätietoisuudesta huolimatta tuntuu, että elämäpä pyöräytteleekin ihan niinkuin tahtoo.

 

Totta. Välillä pyörähtää, että silmissä vilisee. Välillä käy jopa niinkuin minulle parin viikon takaisissa firman bileissä, kun työkaverin kanssa tanssiessani kaveri pyöräytti vähän rajun puoleisesti nykäisten, minkä seurauksena minä löysin itseni tekemästä kokovartaloroondia lattialla. Olisihan sinne lattialle voinut jäädä murehtimaan mokomaa, tai jättää tanssimisen sikseen. Mutta minä valitsin tyylikkään ylösnousun työkaverin tyylikkäällä avustuksella ja tanssi saattoi jatkua kaverin pyydellessä anteeksi, mutta lopulta yhdessä asialle nauraen.

 

Elämän pyöräytysten jälkeen on aina kaksi mahdollisuutta. Voi joko jatkaa elämän heittämään suuntaan, tai valita itse uuden suunnan. Elämän valssissa ei ole viejää ja vikisijää vaan kumpikin vie vuorollaan. Jokainen pyörähdys vaikuttaa jatkoon, kuin polkujen seuraaminen. Yhtäkkiä tulee eteen yllättävä mutka, joka vie tasapainon hetkeksi, mutta joka mutkan takana on risteys, jossa voi taas valita suuntansa itse. Mutka ja sen jälkeinen valinta määräävät seuraavia mutkia ja valintoja. Polulta ei voi hyppiä varpujen yli toisille poluille miten vain.

 

Eilen mesessä kysyin siskoltani, voiko mitään hyvää seurata siitä, jos muutenkin spontaani ihminen goes carpe diem. Sisko naurahti, että ehkä, ehkä ei. Niinpä. Kaikki riippuu siitä, mihin hetkiin tarttuu. Tunteiden ei voi antaa ohjailla valintoja yksinään, ne ovat petollisia ja vaihtelevia. Tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että haluaa jotain asiaa enemmän kuin mitään, hetken kuluttua tunne voikin muuttua. Joku asia voi pelottaa, vaikka siihen tarttuminen on vain hyvästä. Kuten syksyllä päätin tarttua hetkeen ja ottaa sitä yhtä pelottavaa härkää sarvista – ja nyt se härkä on selätetty kunnialla 🙂

 

Elämän pitää olla jatkuvasti vähän liikkeessä. Jos se pysähtyy paikalleen liian pitkäksi aikaa, alkaa ahdistaa ja tulee levoton olo. Vähän niinkuin ruuhkassa ajaessa. Matka tuntuu taittuvan paremmin kiertoteitä ajellen kuin pääväylällä seisten, vaikka ajallisesti se olisikin ihan sama. Sanotaan, ettei vierivä kivi sammaloidu, mutta ehkä tässä tapauksessa sen voisi kääntää niin, että pysähdyksissä uhkaa sammaloitua. Eteenpäin pääseminen on ihmiselle perustarve, voima, jolla lapsikin haluaa oppia uutta ja kasvaa. Ilman sitä elämä kuolee. Ja me sen mukana.

 

Silti, elämä on outoa. Koska ihminen on niin monitasoinen ja moniulotteinen olento. Elämä tuo eteen tilanteita ja miten niiden kanssa selviytyy, riippuu niin monesta asiasta. Tunteista ja järjestä ja niiden välisestä suhteesta. Tahdon vahvuudesta, arvoista, elämän prioriteeteista. Peloista, toiveista, siihen asti eletystä elämästä. Asioista, joita pystyy käsittelemään, asioista, jotka ovat niin syvällä, ettei niihin itsekään ylety.

 

Ja tämän kaiken keskellä joku vielä kysyy, mikä on elämän tarkoitus. En minä tiedä. Miksi Jumala meidät tänne loi? Äläkä vastaa, ettei luonut vaan olemme sattumaa – siihen en voisi uskoa. Äläkä vastaa hengellisillä fraaseilla, nekään eivät selitä minulle sitä lopullista motiivia. Ehkä se selviää minulle kuoleman jälkeen, ehkä ei. Ehkei sen koskaan tarvitsekaan selvitä. Oleellista on, että täällä ollaan ja asiain näin vallitessa, got to simply make the best of it. Jokainen parhaan taitonsa mukaan elämän valssissa pyörähdellen ja pyöritellen.

Joskus about vuosi sitten hämmästelin esikoisen sukkien mystistä katoamista. Nyt on tosikoinen pistänyt ihan tosissaan paremmaksi. Olen viimeisten parin viikon aikana tullut päivä päivältä vakuuttumeemmaksi siitä, että hänellä on huoneessaan jokin salaperäinen musta aukko, joka imee tavaroita sisäänsä ja sylkee ne täältä johonkin avaruuteen, not to be found ever again. Pitäisiköhän laittaa NASAan meiliä, jos vaikka olisi tullut astronauteille vastaan? Nalle lentänyt sukkulan ikkunaan tai jotain?

 

Joulun jälkeen olen tehnyt tosikoisen huoneessa yhden täyssiivouksen, jossa kävin läpi joka ikisen nurkan ja lelulaatikon, heitin vanhoja leluja a) kirppispussiin b) tyttöjen pienelle serkulle ja järjestin suunnilleen kaiken huoneessa uudestaan niin että jokainen tavara (ja ne kaikennielevät kassit ja pussit ja reput ja muut) kävi käsissäni jossain vaiheessa. Silti joulupäivänä kadonneet upouudet pikkuponit eivät tulleet mistään vastaan. Lähes saman siivouksen tein myös esikoisen huoneessa hänen kanssaan, ei sieltäkään löytynyt. Muun kämpän piilot on etsitty moneen kertaan myös. Pikkuponit ovat ja pysyvät kateissa.

 

Taisi sitten olla nuo kovan onnen ponit, jotka avasivat tuon mustan aukon, sillä ei niin kauan aikaa tämän jälkeen katosi tyttären rakas nalle. Nalle on 15cm korkea, haalistuneen keltainen ja kulunut ja olen ommellut jo lähes jokaisen sen sauman kertaalleen uudestaan. Nyt sen masun purupussi on rikkoutunut ja niinpä nalle-raasulla on useimmiten myhky toisessa jalassa, kun kaikki muovipurut ovat valuneet sinne. Mutta se on tosikoiselle rakkainta maailmassa heti äidin ja isin ja siskon jälkeen.

 

Ja nyt se on TAAS kateissa. Se on ollut kateissa ennenkin. Kerran löysin sen leikkikeittiön uunista ja toisen kerran päiväkodin pojat löysivät sen päiväkodissa jostain yhtä omituisesta paikasta. Nyt nalle on taas ollut melkein viikon päivät kateissa ja huone on jälleen käännetty ylösalaisin katoamisen jälkeen (lue: kaikilla mahdollisilla leluilla leikitty viikon varrella, jolloin ne tietenkin ovat jääneet lattialle ja eilen laitettiin huone taas tiptop). Mutta nallea ei näy, ei kuulu. Sinne on humpsahtanut, ponien perässä mustaan aukkoon.

 

Eilisen siivouksen yhteydessä totesin, että neidin ponilaatikko näytti muutoinkin kovin tyhjältä. Vaikka kuinka moni isompi poni näyttäisi lähteneen etsimään pikkuisia ja joutuneen samaan mustaan syöveriin, nähtävästikin nippu Bratzien vaatteita mukanaan. Ja tosikoisen sukkia makuupusseiksi? Niitäkin on yhtäkkiä jäänyt hämmentävän paljon parittomiksi. Mutta todistettavasti ne eivät ole meidän sängyn alla, eivät sohvien alla eivätkä pyykissä. Eivätkä esikoisen huoneessa.

 

Noh, kohtahan meillä on muutto tulossa ja koko koti pakataan laatikoihin ja jätesäkkeihin. Jos nyt en ihan osta tuota musta aukko -juttua; en oikeastaan usko materian kosmiseen katoamiseen, niin luulisi ainakin, että siinä vaiheessa alkaa löytyä kadonnut tavara poikineen. Ja jos ei, pitää sitten tarkistaa uskomuksiaan uudemman kerran 😉