Ei juuri nyt erityisesti mistään erityisestä syystä, vaan huolimatta siitä, miten monta asiaa elämässäni on, joille pyörittelen silmiäni, jotka saavat minut pomppimaan tasajalkaa, jotka eivät yhtään hymyilytä, hymyni on herkässä aina. Läpi elämäni, luulen. On ihmisiä, jotka hymyilevät vain kun on erityinen syy hymyillä. Ja on ihmisiä, jotka hymyilevät silloinkin, kun siihen ei ollenkaan olisi syytä. Minä kuulun jälkimmäisiin.

 

Viikolla, olisikohan ollut torstaina, kun kahvitauolla kävelin duunin käytävää, pysähdyin hetkeksi katsastamaan taas yhtä firman sisäistä photoshootia. Yhtä kollegaani siinä kuvattiin, oletettavasti asiakaslehteämme varten. Tämä kollegani on sitä vakavampaa sorttia, siis oikein hauska heppu ja hyvä kaverini, mutta ei mikään turhasta hymyilijä. Ja kuvissa hän on aina lähes pelottavan vakava. Aloin siinä heittää vähän läppää aiheesta, ihan vain saadakseni hänet hymyilemään – missä onnistuinkin samalla kun sieltä tuli sellainen naurunsekainen: "Mene nyt jo pois naurattamasta siitä!"

 

Toinen työkaverini niinikään seurasi kuvausta, lehden toimitussihteerin ominaisuudessa ja alettiin hänen kanssaan ihan vaan jutella kuvissa hymyilemisestä. Totesin, että miehenikin on sellainen, joka kuvissa aina pyrkii olemaan vakavana, joten härnään häntä aina kameralla niin kauan kunnes saan sen hymyn ulos ja isken sitten. Tämä kaverini totesi, että aika moni ei tykkää hymyillä kuvissa, ei hänkään etenkään vähän nuoremapana. Mihin minä hämmästyneenä: "Mä hymyilen aina kuvissa!" Mihin vuorostaan hän: "Niin mutta sä hymyiletkin aina muutenkin!"

 

Joko maailma on minusta niin suunnattoman huvittava paikka ja elämä niin koomista, että löydän aina jotain hymyilemisen aihetta kaikesta, tai sitten se vain on luonteva tapani olla. Ehkä vähän molempia 😉 Nytkin hymyilen itsekseni tätä kirjoittaessani, en minä tiedä miksi! Bilsanmaikkani koulussa aikoinaan sanoi, että ihminen käyttää hymyilemiseen puolet vähemmän lihaksia kuin murjottamiseen, joten ehkä olen vain laiska enkä jaksa käyttää niin monta lihasta 😀

 

Ei vaan, kyllä se hymy tulee ihan sydämestä saakka. Hymy kun joku on huvittavaa, kun olen onnellinen, kun olen kosketettu, kun haluan välittää lämpöä ja empatiaa, ystävyyttä ja välittämistä, jakaa surujakin. Mihin ei aito lämmin hymy kykenisi, jos se tulee suoraan sydämestä ja ulottuu silmiin saakka? Eräs ystävä minulle sanoi, että hymyni parantaa kaikki murheet. Miten suunnattoman kauniisti sanottu!

 

Herkästi laukeava hymyni tekee minut lempeän ja pehmeän oloiseksi. Joskus se vähän harmittaa, koska särmäni jää silloin helposti huomaamatta. Toisaalta, kuka tarvitsee särmää, jos hymyllään voi tehdä maailmasta edes vähän paremman paikan? Joten, even if it kills me, I’m gonna smile. Bite that!