On vähän pelottavaa olla niin addiktoituva ihminen. Tai ehkä meissä on kaikissakin se potentiaali, mutta vähän pelottavaa se silti on. Ja minä olen muutenkin vähän sellainen kaikki-tai-ei-mitään -ihminen, joten kai se lisää addiktioherkkyyttä?

 

Kun aloitan hyvän kirjan, en saa sitä käsistäni. Saatan kulkea antamassa lapsille ruokaa, auttamassa iltapesuissa, huolehtimassa millon mistäkin kirja kauniisti auki toisessa kädessä, silmät kirjassa. Tai kun luen novelleja netistä, saatan kulkea – samoissa touhuissa – läppäri käsissäni. Lasken sen millon millekin tasolle, mutta mukana käy.

 

Vastikään ostin Moonlightingin (Konnankoukkuja kahdelle, muistatteko sen Bruce Willisin ja Cybill Shepherdin tähdittämän dekkari-komedia-sarjan 80-luvun puolivälistä?) kolmannen tuotantokauden, vihdoinkin! Jo sitä puolisen vuotta ehdin odottaakin… Ja katsoin heti eilen kolme ekaa jaksoa, koneelta kaiken lisäksi, kun en viitsinyt telkkarista lasten ollessa vielä hereillä.

 

Moonlighting on hauskempi kuin muistinkaan – ehkä siksi, että kun aikoinaan sitä katsoin olin noin 10 enkä tajunnut puoliakaan vitseistä 😉 Sehän perustuu enemmän pääparin kemiaan ja keskinäiseen suhteeseen (kuten boxin takakansi sanoo: they love to hate each other) kuin niinkään nokkeliin juoniin. Pikemminkin voisi sanoa, että juoni on monessa jaksossa aika köykäinen, mutta Brucen ja Cybillin sanailu ja toilailu sitäkin hauskempaa.

 

Minä en pidä tekstitystä päällä, mutta eilen kyllä melkein jossain vaiheessa olisi tehnyt mieli hetkeksi laittaa (mutta koneella se olisi ollut liian monen mutkan takana 😉 täytyy laittaa joku kerta kun katson telkusta), ihan vain tsekatakseni, miten suomentaja on selvinnyt kohdista joissa "David" ja "Maddie" pajattavat satasta toistensa päälle! Tuli ihan mieleen Katherine Hepburnin vuodatus Bringing up babyssa, joskin KH puhui yksin (puhelimeen) eikä yhtaikaa toisen kanssa.

 

Nyt on tuskallista olla töissä. Ja sitten on tuskallista olla kotona ja odottaa, että lapset ovat nukkumassa. Odotan vain, että pääsen katsomaan lisää. Pateettista. Ja sitten se onkin jo loppu taas, ja hetken aikaa haahuilen (ainakin kuvaannollisesti) ihmetellen, että mitäs nyt. Sitten pitää taas keksiä jotain uutta, johon olla koukussa. En osaa olla ilman jotain addiktiota. How sad is that?

Tänä aamuna kun lähdin töihin oli ihan sinistä. Koko maailma oli sinisen sumun peitossa. Katulamppujen oranssit valot hehkuivat aavemaisina sumun keskellä, tolppien ollessa piilossa sumussa. Moottoritien tuplakatuvalot näyttivät kissojen silmiltä – niistä tuli mieleen ne Liisan Ihmemaassa kohtaamat katoavat ja ilmestyvät katit, joista välillä näkyi vain silmät.

 

Luonto järjestää toisinaan mitä ihmeellisimpiä värityksiä maailmaan. Viime kesänä, kun oltiin autolla siellä Euroopassa, ajettiin rankkasateessa ja ukkosessa Sveitsistä Italiaan, pikkuiseen Amenon kylään pohjoisen järvialueella. Hotelliin majoituttuamme sade lakkasi ja ukkonen väistyi. Lähdin yksin kävelemään kylään, oli tyttöjen nukkumaanmenon aika jo. Ukkosen jälkeinen valaistus kylässä oli satumainen! Laskeva aurinko onnistui lähettämään viimeiset valonsäteensä jostain pilvien lomasta ja kaikki värit hehkuivat intesiivisinä. Aivan kuin olisi kävellyt keskellä satukirjaa!

 

Toisinaan aurinko laskiessaan tai noustessaan saa koko maailman näyttämään vaaleanpunaiselta. Vaaleanpunainen taivas, vaaleanpunaiset pilvet, vaaleanpunaisena loistava lumi. Melkein kuin katselisi maailmaan vaaleanpunaisen ilmapallon läpi. Huikean näköistä!

 

Mutta tänään oli sinistä. Liekö sekin auringon aikaansaannosta, sillä olin liikkeellä juuri auringonnousun aikoihin? Sitten lamput sammuivat. Ja sitten sumu hälveni. Ja jäljellä oli vain marraskuulle tyypillinen aneeminen harmaus.

 

Jossain tuolla kuitenkin paistaa aurinko. Ja jos ei muuta, ainakin sisälläni paistaa tänäänkin aurinko 🙂

Luin joskus sellaisen hupitekstin, jossa totta oli vähintäänkin toinen puoli. Tekstin lähtöajatus oli "tiedän olevani äiti, kun huomaan… " tai jotain siihen suuntaan. Ainoa, mikä siitä jäi mieleen pysyvästi, oli kohta "…jakavani jäätelöpaketin tasaisiin osiin viivottimella". Niinpä niin…

 

Äidit tekevät tiettyjä asioita vain siksi, että ovat äitejä. Pienten lasten äidin tunnistaa kahvilassa tai ruokalassa siitä, että yhden servetin sijaan tarjottimella on niitä suorastaan nippu. Ja äideiltä löytyy taskuista ja käsilaukuista kummallistakin rekvisiittaa: hiuslenksuja, pinnejä, pikkuautoja ja -eläimiä, tikkareita ja karkkiaskeja. Ja käytettyjä nenäliinoja. Olipa repussani yhteen aikaan vaippakin, puhdas sellainen.

 

Eilen oltiin koko perheen voimin eräässä firmassa keskustelemassa meidän talosuunnitelmista sillä seurauksella, että tänä aamuna jotain ihan muuta etsiessäni löysin käsilaukustani kaksi puuha pete karkkiaskia. Ne olivat siellä eilen jokerina, siltä varalta, etteivät tytöt viihtyisi. Viihtyivätpä kuitenkin piirustustensa parissa, joten askit jäivät minulle. Leijonan sentään muistin poistaa takkini taskusta vielä illalla.

 

Äideiltä tulee suustaan mitä omituisimpia komentoja. Enpä olisi koskaan uskonut esimerkiksi kieltäväni ketään työntämästä sormiaan toisen nenään tai pureksimasta varpaankynsiään tai piirtämästä siskonsa poskeen. Tai sanovani täysin rauhallisesti: "Älä tapa sitä siskoasi vaan mene iltapesulle." Tai "Älä tee banaanista ukkeleita vaan syö se." Tai "Näkkileipä ei ole auto vaan ruokaa."

 

Hauska baby blues -strippi esitti havainnollisesti, miten vanhemmat kasvavat. Ensimmäisen kuvan otsikko oli "yksivuotiaana". Kuvassa kuului KLONK ja vanhemmat huusivat sohvalta ylös pompaten "Mitä tapahtui, satutitko, tulossa ollaan!". Toisen kuvan otsikko oli "kaksivuotiaana". Kuvassa kuului KLONK ja vanhemmat huusivat sohvalla rauhallisesti istuen "Mitä tahansa se olikin, lopeta se!". No, kasvoihan siinä vähän lapsikin, mutta noin se suunnilleen menee.

 

Tiedättekö sen tunteen? Kun on sellainen olo, että ihan kaikki ei ole täysin ok, mutta ei oikein pysty pin-pointaamaan mikä.

 

Minulla on nyt sellainen olo. Oikeastaan minulla on aina silloin tällöin sellainen olo. Ehkä se johtuu siitä, että muistini käy jatkuvasti ylikierroksilla pyrkiessään pitämään järjestyksessä asiakkaiden asiat, sen missä minä itse minäkin hetkenä olen, kotiasiat ja kaiken muun. Kun se ei tunnu johtuvan siitä ilmeisestä harmista, joka minua myös vaivaa, kun olen jatkuvasti flunssassa enkä vieläkään voi mennä tanssitunneille. Se on erilainen tunne.

 

Pelkäänkö unohtavani jotain? Pelkäänkö, etten eräänä aamuna olekaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Pelkäänkö tekeväni jonkin suuren virheen? Tänään muuten melkein päästin suustani toisen asiakkaan nimen toisille puhuessani. Se ei olisi sinänsä ollut mikään maailman vakavin asia, mutta salassapitovelvollisuuteni puitteissa (kyllä, se ulottuu niin pitkälle tietyillä asiakkailla, ettei toiselle asiakkaalle saa edes kertoa yhteyksistäni sinne) se olisi ollut aika paha. Ja siitä olisi riittänyt taas märehdittävää toviksi 😉

 

Ehkä se tunne johtuu siitä, että meillä on keskeneräinen projekti, kotona. Me ei vieläkään olla tehty pitävää päätöstä siitä, aletaanko rakentaa vai ei. Tonttihan saatiin, nyt pitäisi siis päättää lunastetaanko se vai ei. Ja minulla on aina levoton olo niin kauan kuin asiat on auki.

 

Ehkä se tunne johtuu eräästä ärsyttävästä sähköpostista jonka juuri sain.

 

Tai ehkä minun vain pitäisi mennä nukkumaan.

Elämänfilosofiani, jonka kirjailin muutama päivä sitten mesen "henkilökohtaiseksi viestiksi".

 

Elämä on niin moniuloitteista. Toiset liitelevät päivästä ja vuodesta toiseen virran mukana, sen ihmeemmin pysähtymättä miettimään elämänsä tapahtumia tai analysoimaan tunteita, joita ne herättävät. Toiset tuntevat pysähtyneensä paikoilleen märehtiessään jotakin elämänsä tragediaa. Toiset kokevat kaiken raskaasti, toiset ottavat asiat kevyemmin. Toiset oppivat kokemastaan, toiset eivät.

 

Yhteinen tekijä on, että kaikille tapahtuu. Ihminen on tunteva ja ajatteleva otus, joka tekee elämässään valintoja ja joutuu elämään niiden mukaan. Toiset valinnat ovat hyviä, toiset eivät. Huonoista valinnoista joutuu maksamaan hinnan, hyvistä saa itselleen paljon. Niin tai näin, elämä ei koskaan ole silkka ruusuilla tanssimista. Tai ehkäpä sittenkin, ruusuissahan on melkoisen teräviä piikkejä!

 

Tunteet ovat ihmisessä se kaikkein ailahtelevin osuus. Tunteet aiheuttavat hyvää oloa ja huonoa oloa. Jos elää tunteiden mukaan, elämästä tulee yhtä ailahtelevaa kuin ne tunteet ovat. Koskaan et voi tietää, mitä päivä tuo tullessaan, koskaan et voi tietää, onko elämä tänään hyvin vai huonosti.

 

Tunteet ovat elintärkeä asia ihmisen elämää. Tunteensa on hyvä osata tunnistaa ja tiedostaa. Silloin oppii ymmärtämään itseään ja reaktioitaan. Ja oppii jatkamaan elämää silloinkin kun tunteet ovat kurjia. Tunteiden ei voi antaa hallita elämää! Koska joskus on kivaa, joskus ei. Mutta elämä on silti aina edessä ja elettävänä. Ja useimmilla meistä (toivottavasti!) se tarkoittaa vastuuta paitsi itsestään, myös läheisistään. Ainakin siinä mielessä, että meillä on vastuu olla olemassa läheisimmillemme.

 

Kuten jo kirjoitin toisessa yhteydessä, kysymys on siitä, mitä tunteillamme teemme. Meillä on mahdollisuus valita. Aina se ei ole helppoa ja kriisit on käytävä läpi. Mutta on mahdollista valita, mihin suuntaan sen kriisinsä kanssa etenee. Ei siitä ehkä selviä yksin, vahvakaan ihminen. Mutta ystävien ja Jumalan avulla kyllä. Minä tiedän sen. Been there, done that. Ja elämä jatkuu. Ja olen onnellinen 🙂