On vähän pelottavaa olla niin addiktoituva ihminen. Tai ehkä meissä on kaikissakin se potentiaali, mutta vähän pelottavaa se silti on. Ja minä olen muutenkin vähän sellainen kaikki-tai-ei-mitään -ihminen, joten kai se lisää addiktioherkkyyttä?

 

Kun aloitan hyvän kirjan, en saa sitä käsistäni. Saatan kulkea antamassa lapsille ruokaa, auttamassa iltapesuissa, huolehtimassa millon mistäkin kirja kauniisti auki toisessa kädessä, silmät kirjassa. Tai kun luen novelleja netistä, saatan kulkea – samoissa touhuissa – läppäri käsissäni. Lasken sen millon millekin tasolle, mutta mukana käy.

 

Vastikään ostin Moonlightingin (Konnankoukkuja kahdelle, muistatteko sen Bruce Willisin ja Cybill Shepherdin tähdittämän dekkari-komedia-sarjan 80-luvun puolivälistä?) kolmannen tuotantokauden, vihdoinkin! Jo sitä puolisen vuotta ehdin odottaakin… Ja katsoin heti eilen kolme ekaa jaksoa, koneelta kaiken lisäksi, kun en viitsinyt telkkarista lasten ollessa vielä hereillä.

 

Moonlighting on hauskempi kuin muistinkaan – ehkä siksi, että kun aikoinaan sitä katsoin olin noin 10 enkä tajunnut puoliakaan vitseistä 😉 Sehän perustuu enemmän pääparin kemiaan ja keskinäiseen suhteeseen (kuten boxin takakansi sanoo: they love to hate each other) kuin niinkään nokkeliin juoniin. Pikemminkin voisi sanoa, että juoni on monessa jaksossa aika köykäinen, mutta Brucen ja Cybillin sanailu ja toilailu sitäkin hauskempaa.

 

Minä en pidä tekstitystä päällä, mutta eilen kyllä melkein jossain vaiheessa olisi tehnyt mieli hetkeksi laittaa (mutta koneella se olisi ollut liian monen mutkan takana 😉 täytyy laittaa joku kerta kun katson telkusta), ihan vain tsekatakseni, miten suomentaja on selvinnyt kohdista joissa "David" ja "Maddie" pajattavat satasta toistensa päälle! Tuli ihan mieleen Katherine Hepburnin vuodatus Bringing up babyssa, joskin KH puhui yksin (puhelimeen) eikä yhtaikaa toisen kanssa.

 

Nyt on tuskallista olla töissä. Ja sitten on tuskallista olla kotona ja odottaa, että lapset ovat nukkumassa. Odotan vain, että pääsen katsomaan lisää. Pateettista. Ja sitten se onkin jo loppu taas, ja hetken aikaa haahuilen (ainakin kuvaannollisesti) ihmetellen, että mitäs nyt. Sitten pitää taas keksiä jotain uutta, johon olla koukussa. En osaa olla ilman jotain addiktiota. How sad is that?