Tämän päivän lapsi, etenkin kaupunkilaislapsi, kohtaa oikeassa elämässä kuoleman hyvin harvoin. Kaikilla ei ole lemmikkejä, jotka tulisivat vanhoiksi ja kuolisivat pois, saati että eläimiä olisi farmillinen. Lasten käsitys kuolemisesta muodostuu varmaan lähinnä saduista ja elokuvista. Mutta kuka niissä kuolisi ns. luonnollisen kuoleman? Ei siis varmaan pitäisi ihmetellä kysymyksiä, joita lapseni tänä aamuna esittivät katsellessamme vanhoja kuvia, joista myös jo edesmenneitä ihmisiä ja eläimiä bongattiin.

 

Esikoinen löysi kuvan, jossa isoisäni tekee saunavihtaa. Isoisäni kuoli pari vuotta sitten kesällä ja tosikoinen muisteli: "Eiks nii, että vaarin iss… sun isoisä on kuollut?" Vahvistin että kyllä vaarin isä eli minun isoisäni kuoli pari vuotta sitten. Seuraavaksi tosikoinen kysyi: "Kuka sen tappoi?" Melkein aloin nauraa, mutta tajusin saman tien, että kysymys oli oikeastaan ihan validi. Mistä vajaa nelivuotias sitä voisi tietää, miten vanha ihminen kuolee?

 

Hetken kuluttua esikoinen löysi kuvan, jossa minä istuin mättäällä vieressäni ensimmäiselle pupulleni rakentamani koppihäkkyrä, pupun kurkistellessa sen oviaukosta. Esikoinen ihmetteli koppia ja kun kerroin mikä se oli, kysyi tytär: "Räsähtikö se sen pupun päälle ja se kuoli sinne alle?" Ilmeisesti koppi näytti vähän heiveröiseltä 😉 ja olisihan se ollut hyvä selitys pupun kuolemalle. Mutta ei, pupuni ei kuollut koppionnettomuudessa vaan sairastuttuaan pahasti.

 

Väittäisin silti, että kuolema – ei ehkä "jokapäiväisenä" osana elämää, mutta tapahtumana kuitenkin – on lapsille normaalimpi asia kuin ajatellaan. Jollain tavalla se vastaan tulee kuitenkin. Saduissa kuollaan (ok, useimmiten tullaan tapetuiksi, mutta kuitenkin) ja varmasti ainakin joskus puhutaan ihmisistä, jotka ovat jo kuolleet. Ajatus omasta kuolemasta tai vanhempien kuolemasta on varmasti pelottava asia, niinhän se on aikuisillekin. Ihmiseen on istutettu valtava elämänhalu. Ei me täällä muuten selvittäisikään.

 

Mutta kuolema ei ole lapselle sen enempää tabu kuin mikään muukaan ellei aikuiset siitä sellaista tee. Mistä tabu syntyy? Siitä, että jostain asiasta ei puhuta, että siitä kuiskitaan hyssytellen ja salamyhkäisesti. Minun pyrkimykseni on, ettei kuolemasta tai mistään muustakaan aiheesta koskaan tulisikaan lapsilleni tabuja. Kysyä siis saa. Ja minä yritän muistaa olla nauramatta, vaikka kysymykset joskus vähän absurdeilta minusta tuntuvatkin. Siitä ne tieto ja maailman- ja elämänkuva karttuvat.

 

Ehkäpä lapseni nyt muistavat, ettei kuolemaan aina tarvita tappajaa tai onnettomuutta.

Isänpäivän tienoilla lapsilta aina kysellään, millainen heidän isä on. Vastaukset on aika hauskoja monesti, sellaisia kuin parrakas, voimakas, iso sun muuta konkreettista, niinkuin nyt lasten maailmassa kaikki on.

 

Viime sunnuntaina oli isänpäivä. Oltiin koko perhe meidän landella viettämässä sitä yhdessä isäni kanssa. Erittäin monet isääni liittyvät assosiaatiot liittyvät juuri landeen, tai muuhun ulkoilmaelämään. Veneretkiä ja puiden hakkaamista. Savuntuoksuisia erävaatteita. Metsässä patikointia ja puukkoja. Nuotioita ja tervaskantoja.

 

Minulla on hyvä isä. Ei täydellinen, kukapa olisi? Mutta hyvä. Lapsena joskus tuntui, että isä olisi voinut leikkiä tai pelata enemmän meidän kanssa. Lapsena joskus kyllästytti käydä museoissa, joskus kyllästytti metsäretketkin. Isä teki kotona arki-iltaisin paljon omia hommiaan suljetun oven takana. Mutta kyllä isä meidänkin kanssa oli. Ennen kaikkea hän vei meitä kaikenlaisille retkille. Opetti meille kaikenlaista luonnosta ja historiasta. Osa jäi mieleen, osa ei 😉

 

Aina en nähnyt isääni kovin hyvässä valossa. Vanhempieni eron jälkeen oli jonkin aikaa isälleni katkera, niinkuin vain lapsi – tai oikeastaan teini – voi olla. Enhän mitenkään voinut ymmärtää asioita kunnolla. Jossain alitajunnassa koin isän hylänneen minut ja se vaikutti tietenkin siihen, miten isääni suhtauduin. Etäännyimme. Tajusin sen erään kerran jo aikuisena, kun isäni kanssa vaihteeksi jutellessani huomasin olevani vieraskorea!

 

Pohja isäsuhteellani on kuitenkin hyvä. Tunsin lapsena olevani rakastettu, tunsin isäni turvalliseksi. Otin kerran – siis sen hvaintoni jälkeen -itseäni niskasta kiinni ja juttelin isän kanssa tunteistani ja vähän kaikenlaisesta. Se avasi oven suhteen eheytymiseen ja esikoiseni syntymä joudutti sitä entisestään. Mielenkiintoista miten paljon oman lapsen syntymä lähentää suhdetta omiin vanhempiin. Ainakin minulla se teki niin.

 

Isä on minulle tärkeä. On aina ollut, välillä vain suljin hänet elämästäni. Mutta nykyisin kaikki on välillämme taas hyvin. Ja minusta on ihanaa, että isäni tykkää niin olla lasteni kanssa. Että hänellä on suhde minun lapsiini. Minun isäni ja minun lapseni.

Näin koko viime yön unta taloista ja pohjapiirustuksista.

 

Me saatiin eilen alustava talosuunnitelma. Siihen tarvii vielä tehdä muutama muutos, sitten se on sellainen, josta voi pyytää tarjouksen. Siinä on muutosten jälkeen 155-160neliöä. Kolme makuuhuonetta, työhuone, kirjasto/vierashuone, olohuone, keittiö kodinhoitohuone, pesuhuone, sauna, wc, wc-pesuhuone (meidän makkarin yhteydessä). Kahden auton talli, josta varaston kautta pääsy sisälle. Noin 1100neliön tontilla. Olis se aika unelma.

 

Sen verran unelma, että sitä melkeinpä pelästyy. Dream on baby, ei meillä kuitenkaan ole siihen varaa. Se on kuitenkin aivan liian kallis. Se menee kuitenkin yli villeimpienkin budjettien. Ei siitä mitään voi kuitenkaan tulla.

 

Ja silti, meillä voisi olla siihen mahdollisuus, oikeasti. Kallista se on, mutta olisihan se sen väärti. Lainaa joutuisi ottamaan paljon lisää, kuukausikustannukset siltä osin nousisivat. Mutta se olisi sen väärti. Uskaltaisiko sitä? Uskaltaisiko ottaa sen loikan. Uskaltaisiko ottaa sen riskin. Uskaltaisiko alkaa rakentaa. Uskaltaisiko ottaa lisää lainaa. Mitä jos kaikki meneekin puihin?

 

Oma tontti, oma talo. Iso talo, jossa voisi asua sitten lopun elämäänsä – jollei jossain vaiheessa nimenomaan halua pienempään. Talo juuri meidän toiveiden mukaan. The whole nine yards. Onko se suuruudenhullua? Välillä tuntuu siltä. Mutta silti, silti. Unelma elää.

 

Mikähän se on se oikea sana ihmisille, joille on merkitystä sillä, että koti on juuri sellainen kuin itse haluaa? Jotka eivät halua muuttaa vanhaan taloon, jossa moni asia on vähän sinne päin. Jotka haluavat uutta, itse valittua. Joilla on selkeä käsitys siitä, mistä pitävät ja miten asioiden pitää olla. Jotka ovat tarkkoja vaatteidensakin suhteen, ei vain miltä ne näyttävät vaan myös millaisia ne ovat pitää. Meidän perheessä sellaisia on neljä.

 

Realisoidaanko me unelmamme? Se jää vielä nähtäväksi.

 

*To be continued*

Se on mielenkiintoinen juttu, se media joka meitä pyörittää ja jota me oletettavastikin pyöritetään takaisin lukemalla ja ostamalla. Tai no, kuka pyörittää, kuka ei. 

 

Yhtenä päivänä iltiksessä (ihan turha kysyä kummassa, minulle ne ovat yksi ja sama) kerrotaan sensaatiomaisella otsikolla kuinka Jani Sievinen viimeinkin puhuu tunteistaan jotain ruotsalaista missiä kohtaan – ehkä pari kuukautta sen jälkeen kun ensin oli raportoitu Janin ja missien villistä yöstä hotellissa. Mikä onkaan jutun sisältö? "Jani myöntää olevansa ihastunut missiin." Wow! Oiskohan sitten seuraavana päivänä tai sitä seuraavana, kun on sitten saatu ko. missikin langan päähän ja seuraa jälleen sensaatiouutinen. Missi myöntää: "Olen ihastunut Janiin." Wow!

 

Ja sitten eräänä päivänä Maajussi-Jussin morsmaikut valittavat huonosta kohtelusta. Ja toisena päivänä kerrotaan, kuinka maajussi-Jussin lapsi kuoli (vuosia sitten but who cares if it’s old news?). Ja taas toisena, miten maajussi-Jussin vaimo lähti naapurin isännän mukaan (no, jos kohteli vaimoaan samalla tavalla kuin morsianehdokkaat valittivat, en paljon ihmettele 😉 ). Ja sitten maajussi-Anssi ja Miia selvittävät iltiksen sivuilla kuumaa yötään: "Miia nukkui vieressäni." "Sitten mentiinkin jo k18-puolelle." "No ei nyt kyllä ihan k18." Evvk?

 

Niin, minä siis EN edes lue näitä stooreja. Riittää että silmäilen iltisten uutisotsikoita netistä toisinaan (uutisten, en juorujen vuoksi). Mutta oikeasti monesti mietin, mikä meitä ihmisiä vaivaa, että ollaan todella niin uteliaita kanssaihmisten elämästä, että iltikset myyvät päivästä toiseen noilla julkkisjuoruilla. Tai että seiskaa tai ohoa oikeasti ostetaan ja tilataan. Tai että katso!n oikeasti kannatti muuttaa konseptinsa tv-lehdestä juorulehdeksi. Sen verran useimpia peeping-johneja hävettää, että aika harva tunnustaa niitä lukevansa ihan mielikseen. "Satuin näkemään kampaajalla…" Jotkut – ja aika monet – niitä kuitenkin tilaavat, kun ne niin hyvin menestyvät!

 

Ei siinä mitään sinänsä, onhan se hauska joskus lukea jonkun julkkiksen kuulumisia lehdestä. Sehän on vähän niinkuin update ystävän elämästä, jos vaikkapa muutenkin on ko. henkilön uraa seurannut. Mutta medialla ei tänä päivänä ole häpyä. Kirjoitetaan mitä vaan, kaikki revitään auki oli syytä tai ei ja moraalisesti oikein tai ei. Ja jos ei löydy mitään oikeasti sensaationaalista, keksitään sellaista.

 

Ja jokainen taviskin haluaa oman varttinsa julkkiksena, joten hyvä, lisää realityä telkkariin. Ja sitten voidaan revitellä sitä lehdissä. Tajuaakohan ne reality-tavikset edes mitä ne tekee lähtiessään johonkin isoveljeen tai maajusseiluun mukaan? Mihin ne joutuu OIKEASTI. Jee, pääsin telkkuun ja jopa lehtien palstoille, vau! Mutta ainoa, mitä heistä kirjoitetaan on lokaa. Ja mitä jää jäljelle? No fame, only shame. Jos osaavat sitä enää tuntea. Ja ne, joista ei lehdet kirjoita? Kateellisia, kateellisia. Koska siksihän he sinne telkkariin lähtivät!

 

Mutta ainahan sitä voi paljastaa olevansa Vesa Keskisen salarakas.

Minä en yleensä pilaannu helposti. Yleensä on hauskaa lukea tv-sarjan juonta vähän eteenpäin ja tietää, mitä odottaa. Kirjoistakin luen usein viimeiset pari sivua, jos en heti alkuun niin ainakin sitten joskus puolenvälin paikkeilla ollessani. Jännitystäni ei yleensä mitenkään vähennä se, että tiedän kuka on bad guy tai että tiedän viimeisen juonenkäänteen. Yleensä se vain lisää jännitystä – miten moiseen lopputulokseen oikein päästään? Ennakkotieto tulevista tapahtumista vie myös terän pahimmalta addiktiokäyttäytymiseltä. Millään tavalla se tieto ei minulta vie kuitenkaan sitä lukemisen tai katsomisen nautintoa pois.

 

Nyt tein Moonlightingin kanssa sen, minkä siis yleensäkin kaikkien tuollaisten kanssa eli luin netistä tulevista (as in verrattuna siihen, missä olen itse menossa) episodeista. Luin neljännen ja viidennen (viimeisen) tuotantokauden tapahtumista. Ja pilaannuin pahasti. En siksi, että minua haittaisi tietää tulevista tapahtumista yleisesti ottaen – kuten edellä on jo kirjoitettu – vaan siksi, etten tällä kertaa lainkaan pidä siitä mitä on tulossa!

 

Miten voidaan pilata hyvä sarja niin ikävillä käänteillä? Mitä kirjoittajien mielessä oikein on liikkunut? – Ja nyt, jos aiot katsoa sarjaa, etkä halua pilaantua, älä lue eteenpäin.

 

Sehän on selvää, että joskus sen pääparin pitää sinne lakanoidenkin väliin päätyä. Ja sarjassa, joka perustuu pääparin väliseen jännitteeseen siinä määrin kuin Moonlighting perustuu, on selvää myös, että sen "horisontaalimambon" tapahduttua sarja ei enää ole entisensä. Tekipä kirjoittajatiimi oikeastaan ihan mitä vaan, ollaan jo no-win-tilanteessa. Terä on poissa.

 

Tavallaan on ymmärrettävää siis, että sitä terää lähdetään hakemaan uudestaan extreme-käänteistä, kuten Maddien naimisiinmenosta ja muusta sarjan alkuperäiseen luonteeseen kuulumattomasta. Ja vaikka minua ärsyttääkin se, että juoneen tulee tahallista(kin) toisen emotionaalista satuttamista, ei se silti ole niin paha kuin se, että lopussakaan ei tilannetta korjata.

 

Nimittäin varmaan useimmat katsojat – vaikka kuinka tietävät, että Maddien ja Davidin suhde on liki mahdoton yhtälö – uskovat ja toivovat viimeiseen asti, että he jotenkin saisivat sen toimimaan. Että kirjoittajat jotenkin laittaisivat sen toimimaan. Hehän kuuluvat toisilleen! Pääpari siis, ei kirjoittajat. Mutta ei. Ei niin ei. Ja se minua sapettaa jo nyt.

 

Melkein meni ilo näidenkin jaksojen katsomisesta, kun tiedän, ettei luvassa olekaan "onnellista loppua", ainakaan sellaisena kuin minä sen haluaisin. Melkein tekisi mieli olla ostamatta 4. ja 5. tuotantokautta ollenkaan. Mutta tunnen itseni ja tiedän haluavani tietää, miten sarjassa päädytään siihen mihin päädytään. Se jopa saattaa saada minut ajattelemaan asiasta toisin. Ehkä. Sarjan ongelman ydin: se alkoi keskittyä liiaksi vain siihen päähenkilöiden suhteeseen sen sijaan että sen olisi annettu vain kehittyä tarinoiden osana – kuten aluksi.

 

Jälkiviisautena silti, ei olisi pitänyt tällä kertaa lukea spoilereita!

 

[I can’t believe I did this! I wrote a whole entry – no, TWO entries! – about a tv series. I’m in too deep… But I’ll make it out of it. Promise!]