…when it would’ve been best to just stay in bed and not try to do anything. Uhkasi meinaan kuppi keikahtaa nurin ihan täysin ja ärisin ja murisin ja hakkasin mielessäni läppäreitä tuhannen päreiksi. Teaser: tarina sai onnellisen lopun ja noin aamukahvista asti on kaikki taas mennyt niinkuin pitääkin. Normipäivä.

Kahden aikaan yöllä kännykkäni äännähti vaativasti. Olin unohtanut laittaa sen lataukseen, ja nyt se kertoi mehun olevan lopussa, “tee jotain!”. Haparoin unisena piuhaa lattialta, työnsin pistokkeen seinään ja toisen pään puhelimeen ja kuittasin kännylleni: “kaikki hyvin, nukutaan taas.” Nukuttiinkin, melkein aamuun asti. Aamuvirkut tai pakosti siihen aikaan nousijat, don’t bother, tiedän ettei 6:15 ole kummoinenkaan aika nousta teille, mutta minulle, uuh. Kun ei ole aamunvirkku niin ei ole! Vaikka menin  nukkumaan jo puoli yhdentoista maissa.

Kelloni siis soi 6:15 ja siihen oli pakko nousta. Pakko mennä herättämään tosikoinen, joka oli (jälleen, ennalta-arvattavasti, ihan yhtä aamuntorkku kun on) sammuttanut oman herätyksensä kuudelta ja jatkanut onnellisena uniaan, kunnes kampesin neidon ylös sängystä. Tai no, ainakin hereille, tai ainakin heräilemään. Kömmin itse takaisin omaan sänkyyni, kuunnellen jatkuvasti, nouseeko se typy vai ei. Huhuilin välillä perään, kunnes viimein kuulin tytön könyävän ylös ja suihkuun. Kymmenen minuuttia myöhemmin menin hätistelemään pois suihkusta samalla kun nousin laittamaan eväitä pienelle luokkaretkeläiselle.

Siinä samalla kun patistin tytärtä pukemaan paidan, ja sitten sukan, ja toisenkin sukan ja “voi ei, miten noissakin verkkareissa on jo reikä!”, “en laita farkkuja!”, minua alkoi entistä enemmän kiukuttaa mokoma ylen aikainen lähtö Suomenlinnaan. Kai sinne nyt olisi ehtinyt tuntia myöhemminkin lähteä, normaalin koulupäivän alkaessa! Tosikoinen pakkaili laukkuaan retkelle ja ihmetteli, miksi olin laittanut kännykkänsä ja avaimensa sinne laukkuun. “Minne sitten?” “Koululaukkuun, ne jätetään luokkaan.” Siis mitäh? Tytär väitti kivenkovaa open sanoneen, että koululaukut otetaan mukaan kouluun ja ne jätetään luokkaan, vaikka luokkaretkitiedotteessa selkeästi luki, että lähtevät heti aamusta retkelle ja pääsevät kotiin heti koululle palattuaan. Ainakin näin muistin. Turhaa kai lapsen on monta laukkua kanniskella mukanaan?

Koska minulla ei ollut retkestä paperia, asiaintilan tarkistaminen Wilmasta, nopeasti vain tuosta työkoneelta. Joka ei halunnut käynnistyä. Ei. Ei. Ei! Mikä #¤%%#”¤!! sillä nyt on?! No, kotikoneelta sitten. Joka ei meinannut sekään käynnistyä. Tai siis kone käynnistyi, mutta Windows ei. Ja kun lopulta käynnistyi, kesti sillä ikuisuus saada itsensä käyttökelpoiseksi. Ja kello kävi. Lopulta sai tsekattua tiedotteen, ja tytär lähti koulua kohti ilman koululaukkua – ja sanoin että jos opella on jotain valittamista, voi osoittaa valituksensa minulle. Anarkisti-äiti. Mutten vain ymmärrä, miksi lapsen pitäisi kantaa kaikki kirjansa eestaas, jos kerran koko koulupäivä kuluu retkellä!

Tosikoisen lähdettyä kouluun, käperryin hetkeksi sohvalle tuumaten, että se työkone saa odottaa, nyt en kyllä hetkeen tee mitään. Mutta takaraivossa kaivoi, joten nousin kuin nousinkin sohvalta noin minuutin kuluessa ihmettelemään konettani, johon olin eilen yrittänyt vaihtaa neligigaiset muistikammat kasigigaisiksi, mutta kone hylki kampoja, vaikka kaikkien ilmoitettujen speksien mukaan sen olisi pitänyt tukea niitä. Entisillä muisteilla kone kuitenkin eilen vielä käynnistyi hyvin, miksei siis tänä aamuna samoilla kammoilla enää?

Ehkäpä, jollei aamu olisi ollut niin pahuksen aikainen, ja kellokin vasta vaille aamukahvi, jota en vielä ollut jaksanut keitellä, olisin keksinyt syyn käynnistymättömyyteen vähän vähemmällä vaivalla. Mutta koska aamu oli vieläkin varhainen enkä ollut vielä saanut kofeiiniboostiani, I ended up screwing and unscrewing for a good while, testaten ilman yhtä muistia ja sitten toista ja… kunnes lopulta nappasin bluetooth-hiiren lähetin-USBin irti koneesta ja sehän starttasi nätisti. Kirosin hiljaa mielessäni, laitoin muistit paikalleen ja kävin BIOSissa vaihtamassa bootti-järjestyksen. Eilinen BIOS-päivitys oli muuttanut sitä niin että yritti sitten buutata tikulta kun se oli kiinni. Jees ja just.

“Saanks mä mennä takas nukkumaan?” kysyin esikoiselta joka oli siinä katsellut ruuvailuani, ja sain vastaan vain tyhjän katseen. Okei. Nousin kahvinkeittoon ja aamupalan laittoon tyttären tallustaessa suihkuun, ja kuten sanottua, aamukahvista saakka business as usual. Väsyttää.

Heräsin puoli seitsemältä unesta, jossa minulla oli tyttärien lisäksi kaksi poikaa, joista nuorempi oli ihan samaa maata kuin tosikoiseni ja vaati melkoista kurinpitoa. Pohdin sekunnin murto-osan ajan, miten se aina menee noin että nuorempi on hurjempi, suljin silmäni ja jatkoin unia vielä reilut puoli tuntia, kunnes oli pakko nousta ja mennä herättämään tyttäretkin. “Ei mun vielä tarvii nousta, mulla on puoli kympin aamu,” yritti esikoinen sängynpohjasta. “Eipäs ole, nyt on maanantai.”

Maanantai todellakin. Viikon toinen (tai siis ensimmäinen niistä kahdesta, torstai on toinen) aamu, jolloin potentiaalisesti kaikki kolme lähdetään liikkeelle suunnilleen samaan aikaan, kuten tänään. Silloin toivoisi, että meillä olisi kolme, tai edes kaksi, kylppäriä yhden sijaan. Entäs sitten kun meitä onkin viisi pyristelemässä liikkeelle yhtaikaa? Huh! Jotenkin saatiin kylppärivuorot soviteltua taas ja oltiin kaikki ihan ajoissa suunnilleen valmiinakin. Jopa niin, että tosikoinen ehti avata telkkarin (no tietenkin tekee sen joka aamu joka tapauksessa) ja minä keitellä itselleni cappucinot.

“Teillä on muuten DisneyChannelkin taas katsottavissa,” kerroin tytöille. Pari viikkoa sitten erään insidentin jälkeen lähti nimittäin kaapelikortti jäähylle viikoksi, mutta perjantai-iltana lykkäsin kortin takaisin telkkariin. En kuitenkaan silloin tsekannut, että kanavat toimivat, sillä tokihan oletin kaiken olevan ok. Niinpä vaan ei ollutkaan, vaan kun tosikoinen vaihtoi Disneylle, ilmoitti telkkari vain että ongelmia kortin kanssa, tarkista kortti.

Minulla alkoi savu nousta korvista. Maksan Soneralle palvelusta, joka jatkuvasti EI TOIMI. Olen soittanut Soneran asiakaspalveluun jostain syystä keskimäärin kerran viikossa, alkuun tiheämminkin. Laajakaista on sentään toiminut siitä lähtien, kun alkupulmat ratkottiin, mutta nuo maksukanavat. Welhon kanssa minulla ei ollut ikinä mitään pulmia. Soneran kanssa jatkuvasti.

Ensin ei palvelu rekisteröitynyt automaattisesti vaan jouduin soittamaan perään jotta kanavat alkoivat näkyä. Sitten meni kuukauden ilmainen jakso umpeen ja omat MIX-palvelun kanavavalintani nollautuivat! Sitten Sonera teki verkkomuutoksia ja jouduin hakemaan kaikki kanavat telkkariin uudestaan. Nyt minulle kerrottiin, että on digiboxini syytä, etteivät kanavat enää näkyneet kun kortti oli pari viikkoa poissa laitteesta. “Milloin viimeksi päivitit digiboxin?” Herrantähen! Hyvähän se on asiakkaan syyksi tämäkin sälyttää.

No, minulle luvattiin, että kanavat palautuvat parin tunnin sisällä. Lähdettiin kouluun ja töihin siitä siinä vaiheessa myös. Heitin tosikoisen kouluun, esikoinen meni pyörällä. Aamusumuinen äiti ei edes huomannut päästää suojatietä lähestyvää (tosikoinen lohdutti, että aika kaukanahan se sisko suojatiestä vielä oli) tytärtä tien yli, vilkutteli vain heipat takaisin tytön vilkutellessa minulle.

Tuusulanväylälle saapuessani vedin herneen nenään vaihteeksi yhden taksikuskin kanssa, joka ei ymmärtänyt, että jos rampilta tullaan matelevaan ruuhkaan, ei rampilta tulevan voi olettaa odottavan “sopivaa rakoa” vaan homma toimii kuin vetoketju. Ei, tilaa ei meinannut herua, vaikka ihan nätisti olin vilkuttanut ja silleen. Mutta sen verran stadilainen kuski olen, että työnsin sitten nokkani siihen eteen ja näytin keskisormeani taakse. Jos ei tilaa saa hyvällä, sitten se otetaan pahalla. Ja taksikuski alkoi yhtäkkiä jättää kovastikin väliä itsensä ja edellä ajaneen väliin (minun jo siirryttyä toiselle kaistalle). Go fugure.

Onneksi tänään paistaa aurinko ja on lämmin. Eiköhän tämäkin päivä ja viikko tästä taas sutviinnu. Maanantai. Ugh.

*Jokin laite* herätti minut keskeltä kummallista unta jossa oli lentokenttiä, biologista sodankäyntiä flunssaviruksella ynnä muuta jännittävää. Hapuilin kännykkääni, vaikkei ääni ihan siitä vierestä tuntunutkaan tulevan. Mutta liian läheltä silti tullakseen tyttöjen huoneesta. Tarkistin kellonajan, 6:30. Darn! Ja kun juuri illalla olin tsekannut, että tosikoinenkin laittoi herätyksen kännykkäänsä vasta seitsemäksi “koska et kuitenkaan nouse vielä puolelta, enkä minä tahdo herätä vielä silloin”. Cobwebit haihtuivat maanantai-unisista aivoistani ja tajusin, että hälyyttävä laite oli tosikoisen rikkinäinen kännykkä eteisen lipastolla. Sängyn vieressä tyttärellä oli varakännykkä, sillä neitonen oli eilen lykännyt kosketusnäyttökännynsä reppuun pahnanpohjimmaiseksi ja tottahan siitä oli sitten näyttö halki!

Nousin hakemaan puhelimen, painelin sen nappeja ja sain lopulta herätyksenkin vaikenemaan. Kännykkä kourassa palasin sänkyyn ihmettelemään, miksi ihmeessä se soi, vaikka ihan varmasti sen piti olla kokonaan sammutettu. Siitä oli illalla otettu sim-kortti pois, eikä sitä satavarmasti käynnistetty uudestaan akun paikalleen laittamisen jälkeen. Pääsemättä ajatuksessa sen pitemmälle, vaivuin takaisin uneen odottamaan oman kännykkäni soimista. Mutta kuinka ollakaan, tuo kummallinen kännykkä alkoi uudestaan pitää meteliä. Yritin epätoivoisesti sammuttaa laitetta kokonaan, mutta se ei vaan tahtonut sammua. Hiljeni sentään taas. Hetkeksi. Lopulta nyhdin siitä takakannen auki ja irrotin akun.

Tasan seiskalta soi oma kännykkäni ja muutaman minuutin viivyttelyn jälkeen nousin sängystä, laitoin tosikoisen kännykkään akun takaisin ja painuin suihkuun. Arvoin itselleni vaatteita – jenkeistä ostamani kiva mekko oli sittenkin vähän liian lyhyt käytettäväksi pelkkien sukkahousujen kanssa, ainakin asiakkaalle mennessä – ja päädyin jälleen näyttämään lähinnä teiniltä farkkuleggareissani ja lyhyessä mekossani, ja vedin jalkaani uudet ihanaiset kenkäni. Kun se pahuksen kummituskännykkä alkoi yhtäkkiä taas pitää jotain mekkalaa! Eikö sitä pahuksen vempelettä saa kiinni ollenkaan?! Revin siitä jälleen akun irti, tungin palaset käsilaukkuuni ja sonnustauduin ulos sateeseen.

Autopilotilla suuntasin Kehä-kolmoselle ja kohti Hämeenlinnanväylää. Jolle en tänään löytänytkään ollenkaan; liian myöhään huomasin liikennejärjestelyiden muuttuneen ja liittymä meni jo. Arvoin vaihtoehtoja ja päätin ajaa Vihdintietä, epäillen ehtimistäni. Ihmeesti olin kuitenkin asiakkaalla aivan kreivin aikaan. Olen onneksi oppinut lähtemään liikenteeseen yleensä ennemmin liian aikaisin kuin yhtään liian myöhään. Mutta tekniikka… To make a long story short: Monday.

I can’t even hear my thoughts, ’cause Monday is too loud!

Maanantaiaamuun herää aina jonkinlaisessa henkisessä krapulassa – paitsi kun herään miesystävän viereltä, silloin krapula iskee vasta kun olen selvitynyt töihin hitaan herttaisen aamun ja taivaallisen mocha-cappucinon jälkeen, keskustellessani yhteistyökuvioista koneeni kanssa joka usein on maanantaiaamuna yhtä hidas ja haluton käynnistelemään prosesseja kuin minäkin.

Mitä intensiivisemmän ihana viikonloppu on takana, sitä suurempi krapula maanantaiaamuna. Tänä aamuna heräsin puoli seitsemän aikaan tosikoisen kellon soittoon, vedin peiton tiukemmin ympärilleni heti kun kuulin tytön nousevan reippaana ylös ja ryhtyvän aamutoimiin (kyllä sekin halutessaan näemmä osaa 😉 ), nukuin viisi minuuttia lisää ja heräsin oman kelloni soittoon. Suljin herätyksen ja käänsin kylkeä, mutten ehtinyt kuin sulkea silmäni uudestaan kun tytär huuteli kylppäristä että tarvitsee apua suihkun kanssa joka oli ylhäällä (haluaa sen käteensä muttei yletä siihen).

Könysin kylppäriin auttamaan tytärtä, kömmin takaisin sänkyyn vain noustakseni seuraavaksi avaamaan sälekaihtimeni jotta kissa ei riko niitä yrittäessään nähdä ikkunasta ulos. Seitsemän aikaan viimein luovutin ja menin laittamaan monkuville kateille ruokaa ja ryhdyin aamupuuhiin itsekin. Tytöillä oli telkkari auki, mutta eihän sieltä aikaisin aamulla tule miltään lasten kanavalta kuin jotain 3-vuotiaille tarkoitettua scheissea (auts, sori, mutta ne ei oikein olleet mieleeni edes kun omat lapset oli sen ikäisiä) ja aloin jo miettiä pitäisikö MIX-pakettiin lisätä Disney XD.

“Humps leikki että isä oli jättiläinen. Onneksi jättiläinen ei tehnyt mitään. Paitsi töitä tietokoneella.” Siinäpä sitä opetetaan arvostamaan vanhempien päivätöitä 😉 Lukaisin Hesarin headlinet Tabilläni, söin tavoistani poiketen vähän jugurttia kuivahedelmillä ja hunajalla koska eilen panostin ruokaostoksiin syömisen sijaan ja oli nälkä, ja yritin pehmentää maanantaiaamuani Gevalian suklaacappucinolla, joka ei ole mitään verrattuna aitoon tavaraan mutta ihan mukiinmenevää, kirjaimellisesti.

Kaistasurffailin töihin kevyessä koomassa pohtien, että cappucinossani taisi olla enemmän suklaata kuin cappucinoa. Ei mitään kofeiiniboostia, ei edes pientä. Hyvä puoli asiassa on, että siihen tavaraan siis tuskin addiktoidun. Ei riittävästi kaakaota (siis sitä ihan oikeeta kaakaota) kytkeytyäkseen suklaa-addiktiooni eikä riittävästi kofeiinia kytkeytyäkseen kahviaddiktiooni.

Toimistolla siis suuntasin ensimmäiseksi kahvikoneelle, kuten aina, heti kun oli laittanut koneeni käynnistymään. Kahvioon tupsahti yhtaikaa kanssani lauma kalkattavia naisia – ei millään pahalla, mutta aamulla ja varsinkaan maanantaiaamuna en kykene hanskaamaan sellaista puheesorinaa vaan se puuroutuu korvissani metelimassaksi joka alkaa ahdistaa ja aiheuttaa pakokauhun. Äkkiä siis kahvia mukiin ja koneeni ääreen, kuulokkeet korville ja omaan maailmaani (nörttiydyn aina vain pahemmin! apua!) ihmettelemään mitä sitä tänään oikein pitikään tehdä.

Nyt on menossa aamun kolmas cappucino (jos se suklaajuoma lasketaan mukaan) ja aivot tahmaavat yhä. Solutionpaketit päivittyvät palvelimeen yksi kerrallaan, kun pala palalta selviydyin niin pitkälle että löysin (toivottavasti) oikeat versiot kaikesta. Tästä se taas lähtee, uusi viikko ei-minkään tekemistä tietokoneella päivät pääksytysten.

Olin jo sulkemassa kahvinkeittimen suodatintelinettä ja painamassa keitintä päälle, kun viime hetkellä hogasin että kahvinporot voisi olla ihan hyvä laittaa keittimeen myös ennen kuin pistää kahvin tippumaan. Ei olisi ollut ensimmäinen kerta kun luulen keittäväni kahvia, mutta jotain puuttuu tai on on väärässä paikassa – kuten vesi vielä pannussa eikä keittimessä, tai pelkkä suodatinpussi paikallaan tai porot telineessä ilman pussia tai… Tuossa kahvinkeitossa on niin monta liikkuvaa osaa.

Ensimmäistä kahvikupillista ryystäessäni avasin Iltiksen etusivulta uutisen, jonka teaseri-teksti kuului  “Tee aamuista vähemmän stressaavia näillä viidellä yksinkertaisella ohjeella”. En edes odottanut lukevani sieltä mitään mullistavaa, mutta pitihän se nyt katsoa, mitä joku klikkausten kalastelija tällä kertaa on keksinyt juttunsa täytteeksi. “Valitse vaatteet illalla”, “siivoa käsilaukkusi kerran viikossa”, “osta riittävästi niitä vaatteita joita aamuisin etsit” – selvästi naisen kirjoittama teksti. Muttei silti kolahtanut.

Ei minulle vaatteet ongelmia aamulla tuota. En edes voisi valita niitä illalla, sillä valinta menisi pieleen vähintään joka toinen kerta – puen aamulla kunkin päivän fiiliksen mukaan, joskin saatan suunnitella pari vaihtoehtoa jo illalla. Ja niitä aivan varmasti on ainakin “tarpeeksi”, tai siis koskaan ei voi olla liikaa 😉 mutta kyllä niitä on.

Sen sijaan jos keittäisin normaaliaamuisin kahvini keittimellä, keittimen lataaminen illalla olisi kova juttu. Normaalisti kuitenkin tyydyn aamulla hätäiseen mukilliseen pikakahvia – mukillinen maitoa mikroon, lusikallinen pikakahvia joukkoon (sen muistaa viimeistään sitten kun ottaa ensimmäisen hörpyn pelkkää kuumaa maitoa).

Nyt kun olen ollut koti-officella, olen keittänyt sitä oikeeta kahvia. Se onnistuukin ihan hyvin yleensä, jos saan nousta vähän myöhemmin, vasta kahdeksan jälkeen, mutta tänä aamuna piti herätä ensimmäistä kertaa tänä vuonna ennen seitsemää, kun tosikoisella oli kasin kouluaamu. Ja heti mätti kahvinkeitto. Ja jugurtinkin söin aivan liian aikaisin, vatsa meni sekaisin. Aikaiset aamut (lue: herätys ennen kahdeksaa) ei vaan sovi minulle. Elimistöni ei herää niin aikaisin, eivätkä aivot.

Eikä paljon paremmin näyttänyt tänään menevän tyttärillänikään tämä aamu. Toinen oli lähdössä kouluun ihan väärään aikaan, toinen istui aamupalapöytään mehupurkin kanssa tajuamatta ottaa lasia. Istui ja tuijotti mehupurkkia tyhjä katse silmissä. Kouluun siitä selviytyivät silti kumpikin. Tästä se taas alkaa, kevään rupeama. Ensi viikosta alkaen on taas normaali rytmi kaikilla. Ei se aamuja tee sen helpommiksi vaikka niin luulisi. Mutta shokki menee sentään ohi.

Hiihtolomareissua mutsin luo Kanarian lämpöön odotellessa…