Me ollaan kohta vuosi asuttu tässä Paloheinän lähellä, Helsingin parhaiden ulkoilumaastojen äärellä, mutta vasta aivan viime aikoina on lähdetty samoamaan peltojen reunoja, metsiä ja koskien äyräitä oikein kunnolla. Viime viikonloppuna tehtiin muutamakin kävelylenkki miehen kanssa, kuten jo kirjoitinkin, ja niistä inspiroituneena mies on viikolla kävellyt ja pyöräillyt polkuja moneen suuntaan.

Tänään lähdettiin tyttöjenkin kanssa vähän poluille patikoimaan, kunhan oli ensin saatu tosikoiselle kaupasta kunnolliset kengät kuluneiden tennareiden tilalle. Startattiin kotipihasta kohti Paloheinän mäkeä, ja kivuttiin huipulle saakka. Laskeuduttiin rinteen toiselle puolelle, tosikoinen juosten, keskimmäinen näyttäen yksisarviselta (esikoisen mukaan) ja me muut ihan rauhallisesti kävellen.

Siinä mäen juurella on kuntolaitteita, joille jäimme keikkumaan vähäksi aikaa. Eräs vanhempi rouva aikansa katseli meidän touhuja ja sanoi sitten: “Teillä on todella hienot tytöt! Ilo katsella heitä, kun ovat niin reippaita.” Niin ovatkin, todella hienoja tyttöjä 🙂 Vaikka välillä narisevatkin ja välillä on vaikea saada peppu ylös sohvalta ja katse irti iPadistä 😉

Tänäänkin saatiin kuulla sitä marinaa vähäsen, siinä kun oltiin kivuttu jyrkkä mäki takaisin huipulle, tehty pieni lenkki half-pipen ympäri ja käveltiin vielä kerran mäkeä ylös huippua kohti. Marinat kuitenkin loppuivat alamäkeen, ja mäen alla mies houkutteli tytöt kävelemään vähän pitemmän lenkin, aina Haltialaan saakka. Jätski-porkkanalla 😉

Kuljettiin ensin metsätietä seuraavalle kuntoilupaikalle saakka, missä pysähdyttiin jälleen vähän testailemaan laitteita, ja ihmettelemään koivumäntyä, tyvestään yhteen kasvaneita koivua ja mäntyä. Jatkettiin pellon poikki Pitkäkoskelle, kuljettiin joen rantaa niin pitkälle kuin rantapolkua riitti, ja sukellettiin metsiköstä jälleen pellon laitaa kulkemaan.

Jostain kaukaa lapsuudesta päähäni pätkähti “Käyn ahon laitaa, minä ilman paitaa…”, esikoisen laulellessa hassun laulun toisensa perään. Ilman paitaa ei tosin ollut yksikään meistä, mutta sää olisi senkin kyllä sallinut! Päivä oli aurinkoinen ja kuuma, ja etenkin siinä pellon laidalla helotti oikein toden teolla. Kynitystä heinäpellosta taisi nousta kosteutta ilmaan sen verran, että tuntui todella kuumalta.

Ruutinkosken kohdalla polku sukelsi takaisin metsän poikki joenrantaan. Seurailtiin jälleen jokea kunnes oltiinkin jo Haltialan peltojen ja laidunmaiden vierellä. Viimeisillä voimillaan tytöt tarpoivat Haltialaan, siinä vaiheessa jo vähän kuumasta valittaenkin, varjoa ja sitä luvattua jäätelöä kaivaten. Ja tosikoisella uudet kengät vähän hiersivät. Talk about breaking shoes in…

Jätskikiskalla oli melkoinen jono, muttei sentään enää neljän tunnin(!!!) jonoa, kuten kertoivat aiemmin päivällä olleen(!!!). Tytöt saivat jätskinsä, me haettiin itsellemme lonkerot, ja istuttiin nurmikolle puiden varjoon taukoa pitämään. Jalkapatikkaa oli takana jo reilut 9 kilsaa, mutta vielä oli kolmisen aurinkoista kilometriä kotiin jäljellä.

Tauon jälkeen lähdettin taas matkaan. Tosikoista alkoivat kengät ja vähän kai väsymyskin rassata, isommat painelivat menemään miehen “erakkokepin” kanssa, kuten he tuon vaellussauvan nimesivät. Taival taittui nopsaan ja oltiin himassa ennen kuin huomattiinkaan. Väsyneinä ja nälkäisinä, mutta kävelylenkki teki todella hyvää!

Himassa laitettiin grilli kuumaksi ja syötiin bratwursteja ja krakovia ja juustonakkeja pihalla. Vielä ei terassin pöytää sovi piilottaa varastoon!

Yöt ovat kuitenkin muuttuneet jo kylmiksi. Niin kylmiksi, ettei päivän paisteesta huolimatta tomaatit enää oikein kypsy ulkona. Niinpä keräsin tänään nuo vihreät pienet tomaatit talteen, sisälle kypsymään loppuun, ja napsaisin viimeisen kesäkurpitsan ja kolme kurkkuakin jääkaappiin ennen kuin etanat, jotka ovat nyt syksyn tullen vallan villiintyneet, syö kurkkuja kokonaan.

Pestoa tein eilen toisen litran satsin, basilikaa jäi vieläkin kasvamaan, mutta saa nähdä kuinka kestää näitä kylmiä öitä.

 

Lauantaina tuntui jo todella todella syksyiseltä. Tuuli, satoi, oli kylmä. Olin jo aivan sitä mieltä, että se on syksy nyt. Niinpä en eilen osannut ollenkaan pukeutua sopivasti, kun kesä yllättäen tuli, ja aurinko porotti lähes pilvettömältä taivaalta niin kuumana, että olin kuolla farkkujeni ja pitkähihaisen paidan sisään. Tänään satoi aamupäivän, mutta nyt aurinko paistaakin taas täydeltä terältä. Tässä vaiheessa vuotta jokainen sateeton ja lämmin hetki tuntuu lahjalta.

Illat ovat jo alkaneet pimentyä ja lämpimänkin päivän jälkeen viilentyä. Eilisiltaa lukuunottamatta ollaan jo viikko ihan järestään syöty taas sisällä, enimmäkseen myös kokattu sisällä. Koko kesän poissa ollut pöytäliina peittää taas ruokapöytää. Kynttilät ovat löytäneet tiensä laatikosta pöydälle. Illallisella ne saakin jo sytyttää tunnelmaa luomaan. Villasukat on myös jo täytynyt kaivaa esiin laatikosta, vilpoisten ilmojen myötä.

Luonnossa syksyn merkit näkyvät kypsyvinä omenoina ja viljapeltoina, paalattuna heinänä, marjoista raskaina roikkuvina pihlajan oksina, maan sisästä tupsahtaneina sieninä. Samaan aikaan niityt ovat vielä kukkia täynnään, puiden lehdet vielä raikkaan vihreitä, kukkakärpäset ja mehiläiset ahertavat vielä ahkerina lennelleen kukasta kukkaan. Sammakot loikkivat sateen kostuttamissa ryteiköissä, etanat ovat intoutuneet ulkoilemaan ja popsimaan kosteita lehtiä. Loppukesä, alkusyksy. Sama asia. Kuljetaan taas kohti talvea.

Vietettiin miehen kanssa viikonlopusta hyvä siivu ulkona kävelemässä. Kuljettiin tuolla peltojen laitoja (mitäs me stadilaiset peltojen äärellä eläjät?) katsellen ja kuvaten muuttuvaa luontoa. Hanhiparvet olivat lauantaina vallanneet jo leikatun heinäpellon sekä viereisen golfkentän lammikoiden laitamat, yhdessä sorsien kanssa. Parvet pyrähtelivät ilmaan vaihtaakseen välillä paikkaa, ja kaakattivat kovaäänisesti suunnitellesaan pakoaan alati jäähtyvästä Suomesta. Iltasella kaikki parvet yhdessä pyrähtivät ilmaan ja lensivät pois, seuraavalle etapilleen.

Lomaltapaluustani on aikaa nyt pari viikkoa, tyttöjen koulun alkamisesta huomenna viikko. Kaikki harrastukset ovat pyörähtäneet käyntiin, arki on taas arkea. Meillä tosin eletään nykypäivän mittapuun mukaan melko hidasta arkea. Tyttärillä on harrastus tyttöön; yksi ratsastaa, kaksi tanssii, jokaisella yksi harrastuskerta viikossa. Minulla on yksi tanssituntini. Kaikkeen ei tarvita enää kuskaamista, onneksi.

Eräässä FB-ryhmässä oli juttua näistä harrastusjutuista, ja monia listoja lukiessani minä suorastaan hengästyin. Siitä virisikin sitten se uusi keskustelu elämän hidastamisesta. Kirjoittelin itse siihen lyhykäisesti näin:

“Jokainen itse määrittää sen mikä stressaa, mikä ei, mikä on hidastamista mikä ei. minä en enää jaksaisikaan juosta joka ilta harrastuksissa – en omissa sen paremmin kuin ravata kuskaamassa lapsia. Minulle on tärkeää saada olla kotona, käydä kävelyllä, laittaa ruokaa – tehdä noita kaikkia miehen ja tyttöjen kanssa. Panostaa yhdessäoloon sen sijaan että sinkoillaan kuka mihinkin suuntaan joka ilta. Toki tytöillä on kaverinsa ja viettävät aikaa heidän kanssaan, mutta viihtyvät kaikki hyvin myös kotosalla vaan.”

Tuohon voisin vielä lisätä, että olen yrittänyt minimoida kaikki “pakot”. Mahdollisimman vähän pakollisia menoja, mahdollisimman vähän pakollisia tekemisiä. Kodin pitäminen kunnossa, työt, ruuanlaitto, peruselämä tuntuu hyvältä kun ei ole kiire ja stressi *kaikesta*. Yhtenä tähän liittyvänä asiana pyrin tekemään töitä etänä, kotona, mahdollisimman paljon. Kodin stressitön ilmapiiri on minulle huomattavasti parempi työskentely-ympäristö (kaikkein parasta on kun aurinko paistaa ja voi istua pihalla; tänäänkin vietin siellä aikaa yhden palaverin verran!) kuin toimisto. Sielläkin tosin toki vietän viikosta vähintään 1-2 päivää, riippuen.

Tämän alkusyksyn tuomaa on myös tämänhetkinen flunssainen olotilani. En osaa oikein päättää johtuuko tukkoinen pääni, kirvelevät silmäni ja hivenen koholla oleva lämpö heinästä/siitepölystä, vai olenko tosiaan jo kerinnyt haalia itselleni jostain syksyn ensimmäisen flunssapöpön. Lievä kuumeilu puoltaisi pöpöä 😦 Ei kiva. Lauantaina kun palattiin kävelyltä märkinä, sateen yllättäminä, laitoinkin jo itselleni syksyn ensimmäisen rommi-hunaja-teen. Kesällä juotiin jääteetä, syksyyn kuuluu lämmin tee. Tähän on tultu. Aurinkoteetäkin olisi tosin saanut vielä eilen aikaiseksi.

Silti, mitä ikinä tämä tukkoisuus onkin, se ei estänyt minua lähtemästä tanssitunnille. Tunnilla jo jopa tuntui siltä, että tanssin tukkoisuuden pois, mutta himaan palattuani palasi sekin. Kyllä tämä pää tästä taas! Joka tapauksessa nyt on olo ainakin tanssitunnin verran parempi kuin ennen sitä 😉

 

Kouluviikko pyörähti käyntiin, joskaan ei tyttöjen koulu vielä tänään alkanut vaan sitten huomenna. Minä vietin asiakkaan kanssa päivän yrittäen keksiä ratkaisuja pariin visaisenpuoleiseen pulmaan. Kellon lyödessä 15:55 oli break through -hetki, tietenkin, ja jos olisin voinut, olisin jäänyt testaamaan ratkaisua for as long as it would take. But as it was, tein pikaiset muistiinpanot, pakkasin tavarani ja pinkaisin ratikkapysäkille.

Ysi meni nenän edestä, mutta toisaalta, se menee vähän sivuun muutenkin. Kuutosen kohdalla taulussa luki, että seuraava ratikka tulisi ~1 minuutin päästä. Ja sitä seuraava 9 minuutin päästä. Seitsemän minuuttia ja yhden kolmosen ja yhden ysin verran myöhemmin kuutosen kohdalla taulussa oli lukemat ~1 ja 7. Wtf? Onko HSL tilannut valotaulunsa Microsoftilta?

Toiset seitsemän minuuttia ja yksi kolmonen, ja taulussa oli ~1 ja 4. Kävin mielessäni läpi vaihtoehdot kävellä lähimmälle dösärille (liian pitkä matka, pelkkään kävelyyn suuntaan tai toiseen kuluisi yli viisi minuttia), kävellä tanssitunnille asti (olisi pitänyt lähteä matkaan heti), painua metroon (jos menisinkin, se kuutonen tulisi kuitenkin just silloin ja menettäisin aikaa). Joten odotin vaan.

Kului vielä viitisen minuuttia, ja sitten viimein kolisteli kuutonen pysäkille. Kello oli 16:25, tanssitunnin alkuun viisi minuuttia. Great. Surkuhupaisuuden huipuksi minuuttia ennen kutosen saapumista luin pysäkkitaulussa rullanneen ilmoituksen: “1, 1B, jadajada, 3 ja 9 kulkevat tänään poikkeusreittiä pitkin Hämeentietä.” Olisin siis päässyt millä tahansa sporalla perille. Jibii.

Päästyäni Kaikukadulle saakka totesin kellon olevan 16:33 ja porttikonkien remontin vuoksi suljettuja. Siinä vaiheessa pistin juoksuksi kreikkalaisissa sandaaleissani ja lähdin kiertämään taloa. Ei maailman mukavimmat juoksujalkineet, mutta tulipahan alkuverryteltyä 😉

Tanssitunnilla oli jo alkulämpät hyvässä vauhdissa, vaikka kuinka olin yrittänyt lohduttautua sillä, että on syksyn ensimmäinen kerta ja aina se on vähän hässäkkää ja ilmoitusasioita ja whatnot. Ilmeisesti enempikin not. Vastaanotosta minut huiskittiin tunnille mukaan – olin juuri ja juuri 10 min. thresholdin sisällä – pienen “syksyn eka tunti ja heti myöhässä” -irvailun saattelemana. Vanhat tutut lasin takana 😉

Tanssitunti oli ihana 🙂 Melkein kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan. Melkein, siis. Jutut oli tuttuja, mutta aivojen ja kropan kääntäminen tanssiasentoon parin vuoden tauon jälkeen voi kestää kerran tai pari. Mutta oli hieno huomata, miten varsin moni juttu meni myös samalla rutiinilla kuin ennenkin. Ja kun opena on Wanha Hirwi, ei voi kuin olla hauskaa, tanssin lomassa!

Tiedän jo valmiiksi, että ainakin yksi tanssitunti nyt syksyllä jää väliin työreissun takia. Toivottavasti ei muita. Tunnit on mannaa niin sielulle kuin ruumiille, joka etenkin joutui kosteankuumassa tanssisalissa saman tien töihin. Taitaa kuntoni olla vähän rapistunut, samalla kun lantiolle on tullut pari ylimääräistä kiloa, jotka eivät millään tahdo poistua.

Hikisenä mutta iloisena poistuin salista tunnin päätteeksi, käväisin pikaisessa suihkussa ja aloin kiskoa kesän aikana muutenkin vähän nafteiksi käyneitä farkkuja (vrt. ne pari extrakiloa) nahkeisiin jalkoihini ja mietin, miten hyvältä tuntuukaan käydä tunneilla taas. Vaikka vain kerran viikossa ja ihan ilman sen suurempia tavoitteita. Vain siksi että se on HAUSKAA! Kehonhuollon lisäksi 😉