Tien päällä

5.10.2013 MarilkaLeave a comment

Viime työviikon aikana autoni on niellyt kilometrejä noin 1200 kilsan verran, ihan vain parista työmatkasta. Yleisesti ottaen kipurajani omalla autolla ajamisen suhteen on max pari tuntia suuntaansa. Sitä kauemmas hyppään mieluiten lentokoneeseen, sillä minulla on jokin selittämätön dislike juniin. En osaa määritellä mistä se johtuu, mutta vihaan junia. Eikä asiaa auta yhtään, että viimeksi junamatkalla muutama viikko sitten (ja ensimmäistä kertaa vuosiin) iPadini putosi penkkien välistä lattialle ja ruutu meni halki.

Näitä maakuntamatkoja on tälle syksylle jokunen kertynyt, erään koulutusprojektin myötä. Junalla matkasin silloin muutama viikko sitten kotiin Jyväskylästä, jonne en jaksanut ajella, vaan astelin aamulla lentokoneeseen ja palasin päivän päätteeksi junalla, sillä lentokoneella olisin päässyt himaan niin myöhään. Sen jälkeen olen lentänyt Ouluun ja takaisin päiväseltään (enkä muutaman päivän kuluttua edes enää muistanut piipahtaneeni siellä taas vaihteeksi), ja viime viikolla tiistaina oli Kouvola ja torstaina Kuopio.

Mieheni, jolla ei tällä hetkellä ole töitä, lähti mukaani kummallekin noista reissuista. Kuopioon en muuten olisikaan ajanutkaan! Onni oli onnettomuudessa, että Kuopion lentoja katsellessani oli torstain aamulento jo täyteen buukattu, joten olisin joka tapauksessa joutunut lähtemään matkaan edellisenä iltana; olisi jäänyt mahtis road trip tekemättä! Nimittäin kuultuaan minulle vähän extempore Kuopion-reissustani mies se ehdotti, että ajellaan sinne yhdessä.

Arvatenkin meillä oli siis viime viikko lapseton. Paluumatkalla Kouvolasta oltiin jo hyvän matkaa kotia kohti, kun Kotkan kyltit nähdessäni sain päähäni, että mehän voitais mennä illaksi sinne! Käännyttiin siis Kotka-Porvoo-Kouvola-triangelin etelä-sivulle ja ajettiin Loviisan ohi Kotkaan. Mitä hauskinta, että voi tehdä asioita välillä ihan ad hoc!

Käytiin katselemassa maisemia suljetun näköalatornin luona. Ajeltiin rantaan ja todettiin, ettei sillä puolen rantaa ole mitään nähtävää; kundien skeittipuisto ja leikkipuisto vain. Löydettin tiemme ihastuttavalle lampipuistolle venesataman viereen. Ajeltiin keskustassa etsiskelemässä kivaa ruokapaikkaa ja päädyttiin Kotkan aasialaiseen ravintolaan Tai Hingiin, missä ruoka oli taimaallista (ja kiinalaista 😉 ), joskin kovin suolaista.

Keskiviikkona kun ajeltiin Kuopioon, aurinko laski takanamme maalaten taivaanrannan oranssiksi. Siihen mennessä kun oltiin perillä hotellissa, oli kello noin kymmene ja ulkona jo ihan pimeää, vaikka oltiin lähdetty kotoa jo viiden aikaan – osaan tarvittaessa saada romppeet kasaan ja itseni ovesta ulos kymmenessä minuutissa, joten kun tulin töistä kotiin noin viideltä, 10 yli oltiin jo pihasta poissa autolla! Kyllähän siinä matkassa kestää, ja pysähdyttiin matkalla syömäänkin.

Oli kyllä ihmeellistä porukkaa taas liikenteessä. Puskurissaroikkujia, jotka suvaitsivat lähteä ohi vasta kun satasen alueella ohituskaistapätkällä annoin vauhdin tippua liki kuuteenkymppiin. Ohittelijoita, joista yksi meinasi ajaa meidän kanssa nokkakolarin. Rekka, joka motarilla sitä ohittaessani alkoi luisua meidän kaistalle ja jouduin kurvaamaan pientareen kautta ohi. Mutta hengissä selvittiin näistäkin reissuista.

Kuopiossa koulutuksessa kerroin olevani neljännekseltäni savolaista verta. “Osanottomme,” naureskelivat kurssilaiset, “mutta sittenhän kieli on tuttua.” “Eh, no joo. Mutta muistan kyllä kuinka muksuna oli noloa, kun jouduin aina iskältä kysymään mitä mulle oikein sanottiin,” virnuilin takaisin.

Matkalla Kuopiosta kotiin päin ajettiin ensin Tervoon, missä saatiin torimyyjältä viimeinen paketti paistettuja muikkuja, joita popsittiin siinä järven rannalla maisemia ihaillen. Niin rapeita ja herkullisia muikkuja en muista milloin viimeksi syöneeni! Ehkä toissakesänä Tinoksella?

Siitä jatkettiin matkaa sukulaisteni lehmätilalle. Aurinko alkoi juuri laskea, kun lähdettiin sisältä kahvilta kävelemään vähän rantaan ja laitumelle lehmiä moikkaamaan. Maailma hohti upean oranssisena. Jokasyksyistä pakomatkaansa suunnittelevat joutsenet uiskentelivat lammella uusien tulokkaiden saapuessa kohtauspaikalle parin-kolmen joutsenen ryhmissä muutaman minuutin välein.

Ennen kotiin suuntaamista käytiin vielä katsastamassa tilan navettakin parin kilsan päässä. Siellä oli lehmät lisääntyneet sitten viime näkymän – edellisestä tilalla vierailustani oli kulunut jo yli kolme vuotta, ja silloin viimeksi tuo uusi isompi navetta oli vasta juuri otettu käyttöön. Silloin navetta oli vielä vajaakäytössä, mutta nyt sitä asuttaa yhteensä parisen sataa lypsylehmää.

Lähdettiin kotimatkalle joskus seitsemän jälkeen, pysähdyttiin pari kertaa tekniselle tauolle ja oltiin kotona nipin napin ennen puolta yötä. Hankasalmen Jari-Pekassa käydessämme totesimme, että tuolla kiertoreissullamme onnistuttiin ajamaan jokikisen Jari-Pekan ohi. Ei sillä, eihän niitä nyt olekaan kuin kolme. Mutta sattuivatpa reitin varrelle kaikki. Hankasalmella pihassa oli vanhoja traktoreita.

Vettä kengässä

28.9.2013 MarilkaLeave a comment

“You are the most accident prone person I have ever known,” sanoi mieheni minulle huuhdellessaan vaelluskenkääni suolammikossa, minun putsatessani mutaa ja sammalta jalastani ja housunlahkeistani. “Somehow I have the recollection of having heard that before,” naureskelin, varpaideni lämmitellessä auringossa. “At least my life is never boring. Or your's either,” jatkoin, ja mietin kuinka paljon geeneillä mahtaa olla osuutta asiaan.

Isoäitini on varmasti vielä tapaturma-alttiimpi kuin minä, ja tosikoinen vähintään yhtä paha.

Parikymmentä minuuttia aiemmin oltiin jätetty auto parkkipaikalle Lopen Luutalammen rantamille, ja lähdetty samoamaan Samo-polkua pitkin. Syksyn kauniit värit loistivat ympärillämme, entisöintipoltettu metsä törrötti matkan varrella aavemaisena, erilaisia hassuja sieniä kasvoi siellä täällä, monet niistä jo vallan decay-puolella. Sitten puiden lomasta pilkotti lampi. Lähdin rämpimään kohti lammenrantaa, kun mies huikkasi kolmen metrin päästä: “Hey, here's a trail to the pond.” “Okay…” ja tarvoin polulle.

Noin sadan vuoden päästä lampea ei ehkä enää ole. Se vajoaa (voiko lampi vajota?) suohon as we speak. Katoaa, sammaloituu. Sammalsaarekkeita kelluilee lammessa muutama siellä täällä, ja sen rannat ovat märkää suosammalta. “There's even a hole with water here too,” osoitteli mieheni maassa olevaa koloa, noin metrin päässä siitä missä kuvailin yhtä sammalsaarelmaa. “Right-o!” sanoin, ja ihan oikeasti kuulin mitä mies sanoi.

Huomioni kiinnittyi lammen peilinä hohtavaan pintaan, auringon pilkistäessä pilvien lomasta. Peräännyin etsimään parasta kuvakulmaa ja “Damn!” “Are you ok?” kysyi mies minun ollessani rähmälläni märässä maassa. “NO! Could you you hold my camera, please,” ojensin kamerani miehelle, joka kysyi huolissaan: “Is your ankle broken?” “No, just stuck.”

Riuhdoin jalkaani kuopasta. Hetken aikaa tuntui siltä, ettei jalka kertakaikkisesti tule sieltä ulos, kengän kantapään ollessa liian iso kulmikas este. Mutta pienellä väännöllä sain kuin sainkin jalkani kolosta, kenkä tiukasti jalassa. Kumisaapas olisikin varmasti jäänyt koloon jalan luiskahtaessa ulos, mutta ei vaelluskenkäni. Sen verran tiukkaan vedän nauhat nilkkaa myöti kiinni.

Nilkutin jalka märkänä vähän matkan päässä sijaitsevalle penkille, ja riisuin kengän jalastani. Repussa oli onneksi paketillinen Nessuja, joten miehen ravistaessa pahimmat pois sukastani ja huuhdellessa gore-tex kenkäni lammessa, minä pyyhin koivestani kaikenlaista matkaan tarttunutta. Onneksi aurinko oli valinnut juuri tuon lammenrantahetken tullakseen ulos pilvien takaa. Ei ollut mikään kylmä edes siinä varpaita heilutellessa ja reissaria syödessä, kengän ja sukan vähän kuivatellessa.

“Well,” aloitin, kun reissarini oli syöty ja sen aiheuttama hikka taltutettu vedellä, “I guess those won't get any drier really, so I might as well pull them back on.” Irvistin vetäessäni kylmän märän teknisen vaellussukkani jalkaani. Irvistin uudestaan vetäessäni kosteutta hörpänneen kenkäni sukan päälle. Irvistin kolmannen kerran ottaessani ensimmäiset kosteat askeleet takaisin Samo-polulle.

“These socks are just amazing!” herkesin ylistämään sukkiani käveltyämme eteenpäin vain vähän matkaa. Lidlistä ostettuja viiden euron teknisiä vaellussukkia, jotka ovat lunastaneet lupauksensa korkojen kera. Olen ennenkin huomannut jalkojen pysyvän ihastuttavan kuivina kuumana kesäpäivänäkin, jalkojen satavarmasti hiotessa kengissä. Tänään sain todeta sukan pitävän jalkani kuivana jopa sen jälkeen kun kenkä on hörpännyt vettä sisäänsä. Koko loppu-hiken aikana ei jalkani tuntunut yhtään märältä eikä epämukavalta.

“My feet look like I'd have non-matching shoes,” totesin kengänkärkiäni katsellessani, jossain siellä metsän keskellä. “Like I accidentally picked out one dark brown and one light tan shoe.” “Don't worry, it'll dry out.” “Yeah, I guess.” Eikä siitä sen enempää. Kiivettiin ylös harjanteita, laskeuduttiin takaisin alas, ihmeteltiin suppoja (siis suppa-kuoppia), hämmästeltiin kummallisia puita ja sieniä. Löysin eräältä aukealta jännittävän näköisen muurahaispesän ja siihen johtavan muurahaisten valtatien.

Polku päätyi tielle, jota pitkin talsittiin jonkin matkaa kohti parkkipaikkaa. “According to the map, the trail should continue by the lake side. I don't know if we missed it,” mietin ääneen, muistellessani edellisen viikonlopun retkeämme tyttöjen kanssa Lemmenlaaksoon, missä polun jatkuminen tiepätkän jälkeen oli niin huonosti merkattu, että missattiin se, ja käveltiin tietä pitkin autolle saakka. “Oh, hey, there it is!”

“Haha, duckboards!” hihkaisin, kun käännyttiin polulle, missä pitkospuut johtivat kohti Luutalammen rantaa. Se on minusta ehkä yksi hauskimmista englannin sanoista. “Yeah, I remember seeing them on that luontoon.fi web site. I like that site,” mies vastasi. Pysähdyin lukemaan jälleen yhtä plakaattia; reitin varrella on infotauluja siellä ja täällä, kertomassa ympäröivästä luonnosta.

“Look at that räme!” huudahdin miehelle, huomatessani taulun takaa puiden lomasta pilkottavan rämealueen. “The what?” “Räme. That watery swamp there.” “Ah, yeah,” mies vastasi minun jo pomppiessani mättäillä hakemassa hyvää kuvauskohtaa.

“Don't sprain your ankle, be careful there!” mies huuteli minulle. “I won't, I promise. I'm looking where I'm stepping. That was my mistake, you know, backing up without looking,” selvitin kuvatessani rämettä. “Sorry you need to worry about me,” sanoin miehelle astellessani takaisin slippery when wet -pitkospuille. Naurahdus.

Jatkettiin matkaa pitkoksia pitkin, ja saavuttiin Luutalammen rantaan. “Terve,” kuului nuotion äärestä tervehdys saapuessamme grillauspaikalle. Luonnossa suomalaisetkin puhuvat vieraille ihmisille. Meillä ei tällä kertaa ollut makkarapakettia mukana, joten ei notskille sen pitemmäksi aikaa pysähdytty, vaan jatkettiin järvenrantaa pitkin kohti retkemme loppua.

Autolle päästyämme meillä oli jo melkoinen nälkä ja mieleen tupsahti “Lopen uupuneet”. Kello oli vähän yli viisi, joten todettiin ehtivämme vielä Lopen S-markettiin ostamaan jauhelihaa. Ajatus kuumasta tulisesta chilistä täytti mielen, kun vilu hiipi autossa ytimiin lämmityksestä huolimatta. Vasen jalkakin alkoi tuntua märältä ja inhalta kun en enää kävellyt, ja vedinkin kengän ja sukan kotimatkan ajaksi pois jalasta kokonaan.

Back at home mies laittoi padallisen parilla oman pihan bhut jolokialla höystettyä chiliä porisemaan. Sitä kun söi lautasellisen, ei enää ollut kylmä.

Luonto pukeutuu syksyyn

9.9.2013 MarilkaLeave a comment

Lämpimistä päivistä huolimatta – en muista milloin viimeksi olisin syyskuussa pukeutunut pieniin farkkushortseihin ja teepaitaan tai hihattomaan mekkoon – yöt ovat jo viilenneet niin että koivut ovat alkaneet kellastaa lehtiään, naapurin vaahteran latva punertaa ja aamuisin peltojen ja niittyjen yllä leijuu usva.

Auton ikkunat olivat aamukasteiset, kun tänään lähdin seitsemän aikaan ajelemaan kohti Tamperetta. Aurinko nousi usvaverhon takaa, taivas oli oranssia ja purppuraa. Hämeenlinnan kohdilla Vanajavesi oli peilityyni, pieni sumukerros luikerteli pintaa pitkin, rannan talot ja puut heijastuivat usvaisina järven pintaan. Se oli niitä hetkiä, kun harmittelen moottorietietä ja kiirettä päästä perille; olisin niin halunnut pysähtyä, kaivaa kameran (jota ei ollut mukana) esiin ja kuvata!

Hesari tänään uhkaili, että tänään vielä saadaan nauttia lämpimästä säästä (tai siis kuka nauttii, kuka ei, itsehän olen sisätiloissa töissä koko päivän), sen jälkeen viilenee ja tulee ne syyssateet. Onneksi viikonloppu oli niin upea vielä! Meillä juhlittiin 12- ja 13-vuotissynttäreitä, ja varmaan ensimmäistä kertaa oli niin lämmin, että pihallakin tarkeni istua vielä iltasellakin 🙂 Tai ehkä joku kerta on vieraat viihtyneet partsillakin näillä synttäreillä, kauan kauan aikaa sitten.

Minusta on siis viikko sitten tullut teinin äiti. Melko hämmentävää. Esikoiseni ihanaiseni onkin tässä syksyn alkaessa ottanut melko harppauksen eteenpäin kasvussaan, ei siis fyysisesti niinkään enää, johan hän on minun kokoiseni! vaan henkisesti. Itsenäistymistä, mutta samalla lähentymistä. Meillä taitaa tällä hetkellä olla tyyntä myrskyn edellä, ja nautin siitä täysin siemauksin 🙂

Lauantaina meillä oli lastenkutsut. Ei esikoisen, vaan 12-vuotta tänään täyttävät keskimmäisen. Viisi kaveria juhlimassa, joista kaksi jäi yöksi. Varsinaisten bileiden jälkeen synttärisankari kavereineen sekä tosikoinen painuivat alakerran telkkarihuoneeseen katsomaan Harry Potteria. Esikoinen jäi yläkertaan tuumaten: “Täällä on sivistyneempää seuraa.”

Niinpä nökötettiin meidän pienellä yläkerran sohvalla, minä, esikoinen ja mies, jutellen ja soittaen musaa Youtubesta, jokaisen vuorollaan valitessa biisejä. Saatiin aikaan hyvä kirjo – esikoinen enimmäkseen valikoi tietenkin One Directionia (eikä meillä mitään sitä vastaan, ei se huonoakaan ole!), minä vaihtelevasti kasaria ja vähän uudempaa (pitihän ne oman nuoruuteni “yksdeet” eli Wham etc. esitellä 😉 enkä edes kerinnyt Bon Joviin saakka!), mies vaihtelevasti kaikenlaista laidasta laitaan. Ihana ilta!

Eilen oli tuplasynttärit kummankin tytön sukulaisille. Tämä uusperhe-elämä on niin hauskaa: meillä oli minun isä ja isoäiti sekä sisko perheineen, ja äiti Skypen kautta, esikoisen ja tosikoisen täti ja serkkupojat (isänsä sisko poikineen) sekä keskimmäisen eno ja kummit (äitinsä veli ja täti miehensä kanssa). Kaikki sulassa sovussa 🙂 Ihan mahtavaa 🙂 Ja sitten katselitiin digitoitua kaitafilmiä, jossa teinin äiti oli 2-5v. Heh, faija ❤

Tässä alkavan syksyn kunniaksi ostin viime viikolla itselleni uuden fillarin. Toissakesänähän edellinen pyöräni varastettiin, ja siitä asti olen ollut ilman. Latiakaanhan en saanut vakuutusyhtiöltä korvausta, pyöräni oli liian vanha, joten uuden ostaminen sitten jäi. Ja kun ei miehelläkään ollut, ja kun ei asuttu vielä yhdessä mutta elettiin yhdessä ja… En sitä fillaria niin paljon kaivannutkaan; tyttöjen kanssa fillarireduilla joko ihan vaan kävelin tai rullaluistelin, ne muutamat kerrat kun kolmisin enää mitään tehtiin.

Nyt mies tuossa muutama viikko sitten kunnosti oman vanhan fillarinsa ja minun pyöräkuumeeni nousi heti! Joten nyt on liila 24-vaihteinen trekking-pyörä pihassa minullakin, ja pari kertaa on ajeltu pientä lenkkiä miehen kanssa. Paljon ei vielä ole ehtinyt, kaikkien näiden synttäreiden myötä. Keskimmäinen vielä tarvitsisi uuden fillarin, sitten voitaisiinkin lähteä koko perheen voimin pyöräilemään.

Päivän aikana aurinko meni pilveen ja kotimatkallani paikoin satoi rankasti ja tuuli rajusti. Kotipihaan oli päivän aikana pudonneet ensimmäiset keltaiset koivunlehdet. Syksy on täällä.

Tummaa suklaata

9.9.2013 MarilkaLeave a comment

Vuosituhannen alkumetreillä, kolmetoista vuotta sitten, oli syyskuun alku melkein yhtä lämmin kuin tänä vuonna. Elokuun lopulla tuhersin itkua, kun en isolta mahaltani saanut trekking-sandaalien tarranauhoja kiinni, mutta syyskuun toinen päivä sain viimein suloisen pienen nyytin syliini. Esikoisella oli kiiltävänmustat hiukset, jotka olivat peikkomaisessa pörrössä. Peikkovauvani, pieni prinsessani 🙂

Pikkuisestani kasvoi isompi. Pohdiskeleva tyttönen, joka parin vanhana leikki sujuvasti mielikuvitusleikkejä maamon kanssa – ja muistaakin sen vielä! Tyttöni tummasilmä oppi varsin varhain puhumaan ja sen jälkeen puhetta onkin riittänyt 🙂 Mietintöjä, ajatuksia, pohdintoja ja huomioita. Tyttäreltä ei mene paljonkaan ohi, ja muisti on erinomainen (joskin vähän valikoiva 😉 ).

Esikoistyttöni mun, eläinrakas ratsastaja, monenlaisesta kiinnostunut pohtija. Haaveilija, erinomainen kirjoittaja, ilmaisutaidon lukiosta haaveileva ilmaisullisesti taitava tyttö. Oman tiensä kulkija, itsenäinen ajattelija, joka ei ole juurikaan koskaan välittänyt siitä mitä muut ajattelevat tai sanovat; tekee itseään koskevat päätökset enimmäkseen itsenäisesti. Ei auttanut kaverin esimerkki apupyöristä luopumiseen; ne jäi pois kun tytär ilmoitti olevansa siihen valmis. Ei haittaa se, ettei luokalla ole toista One Direction -fania, pää pystyssä kantaa silti fanipaitaa ja vinosti hymyillen (niin tuttu hymy, kuin peiliin katsoisi!) vastaa “onks yksdee se juttu vai?” -kyselyihin “ehKÄ”.

Ensimmäiseni, jo tuore teini. Myrskyisän viime talven jälkeen on seesteistä teinimyllerrysten edellä, ja tyttöseni viihtyy vieressäni, jutellen, välillä halaten, ihan vain oleskellen. Mitä olisikaan elämäni ilman ihanaa näsäviisastelevaa, älykästä ja huumorintajuista hassuttelija-tyttöäni? Elämästäni puuttuisi tumma suklaa.

All bogged down

1.9.2013 MarilkaLeave a comment

Out for another hike. My husband has been out and about in our neighborhood quite a lot lately, and visiting some other places too a couple times, like hiking in Karkali, Lohja, last week on day when I was visiting a customer at Lohja. After that he started to look for a nice place not too far away, to go both hiking and camping for the night, and came up with the Torronsuo National Park, most of which is bog (Torronsuo = the bog of Torro).

Friday after I was home from work, we went to the stores to get me a proper sleeping bag as I only had one that was good for indoor usage; it’s been so long since I last went camping, that I was actually using my dad’s down sleeping bag back then… We were also looking for a waterproof jacket for me, but in the end, I decided to borrow one of my husband’s, as big as it was for me.

Back at home we started to pack our stuff into our backpacks. We gathered our clothes and knives and water bottles, a small first aid kit, dry snacks, rubber boots – it was said that if you go off duckboards ankle-high hiking boots won’t be high enough – and I even dug out my compass. We attached the sleeping mattresses and sleeping bags to the backpacks, making everything as ready as possible for the next morning.

There was no alarm going off in the morning, but we were awake by 8:30 and padded downstairs for a cappucino, some bacon and eggs and a shower. I made us some rye sandwiches and my husband packed a couple packages of sausages in his backpack and we were good to go with our 15-18kg backpacks. Maybe a bit of an overkill, but we had no idea what we really needed and what not.

We started out towards Forssa, not exactly certain where we were supposed to go, so we had two initial stops in mind. #1 an Alko in Forssa (original plan was to get a bottle of wine for the evening by the fireplace, but settled on a couple of ciders after all), #2 the Häme Visitor Center for some maps and other info on the National Park.

First thing we noticed as we approached Forssa was a Citymarket. Quite certain we’d find an Alko (the government owned liqour store, the only one allowed to sell wine, booze and such) there, we cruised to the parking lot and got out of the car. And true enough, there it was, the Alko. But first we took a turn in the Citymarket, where I found myself that waterproof jacket, one that I actually liked, that is.

With my new jacket and the ciders added to the other stuff in the trunk of our car, we turned our wheels toward the general direction of the Visitor Center. Not knowing exactly where it was, I was googling for an address and accidentally found the Siri-copy on my Lumia: press the window button down for a few secs and a “talk to me” app launches. So I tried “Search for Häme Visitor Center” and got “Search for Turkey Hampton”.

As soon I managed to stop laughing, I returned to Google and found the place and navigated us there. After inspecting the maps on the walls of the archway to the center that was some 300 meters down a walk path, we decided we had enough info to continue straight to the Kiljamo parking lot and take off hiking there. We still had no clue as to where the cabin was that we intended to stay for the night in, but figured it would reveal itself eventually.

Sticking to that plan, we first climbed the Kiljamo bird watch tower and then headed down the forest trail on to the duckboards and accross the bog. Beautiful colors! A symphony of different shades of red, white, green and yellow. Cotton grass and cranberries were all over the moss, some lingonberries could be found here and there, but cloudberry season is already over. Marsh tea made the air thick, mingling to the other scents of the bog.

We came to the edge of the bog, entering the forest on the far side of the National Park. Half a kilometer of footpaths took us to an old granite mining site. Another half a kilometer and we were out of the forest on a dirt road behind the Park area. We turned right, wondering where we should actually be going and where the h*ck was that cabin we were supposed to find. A few hundred meters later we saw the sign of the “Ilves reitti” – the Lynx path – point us back to the forest.

We followed the path in and out of the forest, on and off of the duckboards. After an especially tough uphill we sat down for a little break, still wondering if we’d even find that cabin at all. We had a tent in the car as a backup plan, so it wasn’t that big of a deal, but it was a matter of curiosity, if nothing else, since we’d read that it was somewhere there!

Just a couple hundred meters after our break we finally stumbled upon that lean two we had been sort of looking for. There were a couple of girls in their early twenties just finishing their picnic, and they pointed us to the cabin, which was just around the bend from the lean two with the fire place. We were going to leave our backpacks there and go back to the bog without them, when we noticed that people were actually driving their cars up the to lean two!

While we were grilling our sausages at the fireplace we decided to go get our car back to the cabin. I hitched a ride from a family who’d pulled up to the lean two right as we were getting settled at the cabin. They took me to Kiljamo, and I drove our car back to the cabin. We locked our stuff into the car, thinking that it would’ve been good if we’d understood to drive the car there in the first place, but we couldn’t know.

We took off the way we’d come, through the forests and back to the bog as the sun was slowly making its way down towards the horizon. The evening was cooling down quite a lot and the scents of the bog were changing as the temperature dipped. Whenever the sun shone through the clouds, the colors of the bog grew even brighter and more intense. An awesome sight toghether with the intriguing smells!

Making sure we were out of the forest before sundown at 20:30, we headed back to the log cabin and lean two and made a fire again in the fire pit. Sitting there by the fire, with the evening getting darker, we were sipping our ciders and talking about what a peculiar thing that bog is. Ancient, and more than ten meters deep. You could easily dispose of a cow there and nobody would ever find it. And who knows what kind of swamp monster lives underneath of all that moss?

As the darkness fell and the air got cool, I pulled my husband’s army poncho liner – a wonderfully warm lightweight blanket – around me and lay down and fell asleep right there on the hard wood floor of the lean two. I was exhausted from the day!

When the fire was out, my man woke me up and we walked the short distance to the cabin, wondering about the absolute quiet of the place. We hadn’t seen or heard any birds all day. There were practically no mosquitoes around. The only living thing we’d seen apart from other hikers & their dogs was a frog when coming back from the bog earlier. We were truly a lone duo in the wilderness (with a road winding right up to the cabin ;D ).

We spread our mattresses and sleeping bags and settled for the night. I fell asleep immediately, but woke up a few hours later, feeling quite claustrophobic, tangled up in my sleeping bag with the hood down to my face, in pitch black darkness. Fighting away the beginnings of a panic attack, I loosened the sleeping bag hood and tried to make myself comfortable (on the hard wood, with minimal softness from the mattress) and against my anticipation, fell back asleep as soon as I was done adjusting the bag.

In the morning I pretty much remembered why I hadn’t been camping in ages. Every part of my body hurt from the uncomfortable sleep on the wooden platform. My man had already ventured out the the early morning and was back from his little walk at 8:30 when I finally decided to open my eyes and sit up. I was sitting there trying to convince myself to get out of the warmth of the sleeping bag – it really had kept me warm – for a good fifteen minutes before finally getting on some day clothes and climbing out of the cabin into the dreary drizzly morning.

In the evening we had planned on doing a full hike around the bog, following the Ilves reitti, but the weather made us think twice and revise our plans. First off, we drove to Forssa in search of a cappucino. A little bit too much to hope, I grant you, in a place like Forssa, at least on a Sunday morning. Nothing was open yet at 9:30. Finally we found a gas station with a little cafe, that was actually open.

So we parked the car next to some other one and stepped inside. A tablefull of local 60+ guys turned their eyes on us. We walked to inspect the coffee situation and decided on hot chocolate over the regular coffee. I felt like a guy ordering milk at a bar, with the eyes of the patrons boring into my back as I pushed the button of the hot chocolate machine. Good thing I had my “you don’t mess around with slim” -man with me 😉

With our hot chocolates, we drove back to Kiljamo, parked the car and hiked to the bog again. First thing I noticed was that it had a different smell again, after the rainy night. We had some drizzle every now and then, but the overall weather wasn’t too bad. But a couple kilometers down the duckboards, when the dark storm clouds were rolling in towards us, we turned around and returned to the car and headed back home.