Vuosituhannen alkumetreillä, kolmetoista vuotta sitten, oli syyskuun alku melkein yhtä lämmin kuin tänä vuonna. Elokuun lopulla tuhersin itkua, kun en isolta mahaltani saanut trekking-sandaalien tarranauhoja kiinni, mutta syyskuun toinen päivä sain viimein suloisen pienen nyytin syliini. Esikoisella oli kiiltävänmustat hiukset, jotka olivat peikkomaisessa pörrössä. Peikkovauvani, pieni prinsessani 🙂

Pikkuisestani kasvoi isompi. Pohdiskeleva tyttönen, joka parin vanhana leikki sujuvasti mielikuvitusleikkejä maamon kanssa – ja muistaakin sen vielä! Tyttöni tummasilmä oppi varsin varhain puhumaan ja sen jälkeen puhetta onkin riittänyt 🙂 Mietintöjä, ajatuksia, pohdintoja ja huomioita. Tyttäreltä ei mene paljonkaan ohi, ja muisti on erinomainen (joskin vähän valikoiva 😉 ).

Esikoistyttöni mun, eläinrakas ratsastaja, monenlaisesta kiinnostunut pohtija. Haaveilija, erinomainen kirjoittaja, ilmaisutaidon lukiosta haaveileva ilmaisullisesti taitava tyttö. Oman tiensä kulkija, itsenäinen ajattelija, joka ei ole juurikaan koskaan välittänyt siitä mitä muut ajattelevat tai sanovat; tekee itseään koskevat päätökset enimmäkseen itsenäisesti. Ei auttanut kaverin esimerkki apupyöristä luopumiseen; ne jäi pois kun tytär ilmoitti olevansa siihen valmis. Ei haittaa se, ettei luokalla ole toista One Direction -fania, pää pystyssä kantaa silti fanipaitaa ja vinosti hymyillen (niin tuttu hymy, kuin peiliin katsoisi!) vastaa “onks yksdee se juttu vai?” -kyselyihin “ehKÄ”.

Ensimmäiseni, jo tuore teini. Myrskyisän viime talven jälkeen on seesteistä teinimyllerrysten edellä, ja tyttöseni viihtyy vieressäni, jutellen, välillä halaten, ihan vain oleskellen. Mitä olisikaan elämäni ilman ihanaa näsäviisastelevaa, älykästä ja huumorintajuista hassuttelija-tyttöäni? Elämästäni puuttuisi tumma suklaa.