Isänpäivän tienoilla lapsilta aina kysellään, millainen heidän isä on. Vastaukset on aika hauskoja monesti, sellaisia kuin parrakas, voimakas, iso sun muuta konkreettista, niinkuin nyt lasten maailmassa kaikki on.

 

Viime sunnuntaina oli isänpäivä. Oltiin koko perhe meidän landella viettämässä sitä yhdessä isäni kanssa. Erittäin monet isääni liittyvät assosiaatiot liittyvät juuri landeen, tai muuhun ulkoilmaelämään. Veneretkiä ja puiden hakkaamista. Savuntuoksuisia erävaatteita. Metsässä patikointia ja puukkoja. Nuotioita ja tervaskantoja.

 

Minulla on hyvä isä. Ei täydellinen, kukapa olisi? Mutta hyvä. Lapsena joskus tuntui, että isä olisi voinut leikkiä tai pelata enemmän meidän kanssa. Lapsena joskus kyllästytti käydä museoissa, joskus kyllästytti metsäretketkin. Isä teki kotona arki-iltaisin paljon omia hommiaan suljetun oven takana. Mutta kyllä isä meidänkin kanssa oli. Ennen kaikkea hän vei meitä kaikenlaisille retkille. Opetti meille kaikenlaista luonnosta ja historiasta. Osa jäi mieleen, osa ei 😉

 

Aina en nähnyt isääni kovin hyvässä valossa. Vanhempieni eron jälkeen oli jonkin aikaa isälleni katkera, niinkuin vain lapsi – tai oikeastaan teini – voi olla. Enhän mitenkään voinut ymmärtää asioita kunnolla. Jossain alitajunnassa koin isän hylänneen minut ja se vaikutti tietenkin siihen, miten isääni suhtauduin. Etäännyimme. Tajusin sen erään kerran jo aikuisena, kun isäni kanssa vaihteeksi jutellessani huomasin olevani vieraskorea!

 

Pohja isäsuhteellani on kuitenkin hyvä. Tunsin lapsena olevani rakastettu, tunsin isäni turvalliseksi. Otin kerran – siis sen hvaintoni jälkeen -itseäni niskasta kiinni ja juttelin isän kanssa tunteistani ja vähän kaikenlaisesta. Se avasi oven suhteen eheytymiseen ja esikoiseni syntymä joudutti sitä entisestään. Mielenkiintoista miten paljon oman lapsen syntymä lähentää suhdetta omiin vanhempiin. Ainakin minulla se teki niin.

 

Isä on minulle tärkeä. On aina ollut, välillä vain suljin hänet elämästäni. Mutta nykyisin kaikki on välillämme taas hyvin. Ja minusta on ihanaa, että isäni tykkää niin olla lasteni kanssa. Että hänellä on suhde minun lapsiini. Minun isäni ja minun lapseni.

Näin koko viime yön unta taloista ja pohjapiirustuksista.

 

Me saatiin eilen alustava talosuunnitelma. Siihen tarvii vielä tehdä muutama muutos, sitten se on sellainen, josta voi pyytää tarjouksen. Siinä on muutosten jälkeen 155-160neliöä. Kolme makuuhuonetta, työhuone, kirjasto/vierashuone, olohuone, keittiö kodinhoitohuone, pesuhuone, sauna, wc, wc-pesuhuone (meidän makkarin yhteydessä). Kahden auton talli, josta varaston kautta pääsy sisälle. Noin 1100neliön tontilla. Olis se aika unelma.

 

Sen verran unelma, että sitä melkeinpä pelästyy. Dream on baby, ei meillä kuitenkaan ole siihen varaa. Se on kuitenkin aivan liian kallis. Se menee kuitenkin yli villeimpienkin budjettien. Ei siitä mitään voi kuitenkaan tulla.

 

Ja silti, meillä voisi olla siihen mahdollisuus, oikeasti. Kallista se on, mutta olisihan se sen väärti. Lainaa joutuisi ottamaan paljon lisää, kuukausikustannukset siltä osin nousisivat. Mutta se olisi sen väärti. Uskaltaisiko sitä? Uskaltaisiko ottaa sen loikan. Uskaltaisiko ottaa sen riskin. Uskaltaisiko alkaa rakentaa. Uskaltaisiko ottaa lisää lainaa. Mitä jos kaikki meneekin puihin?

 

Oma tontti, oma talo. Iso talo, jossa voisi asua sitten lopun elämäänsä – jollei jossain vaiheessa nimenomaan halua pienempään. Talo juuri meidän toiveiden mukaan. The whole nine yards. Onko se suuruudenhullua? Välillä tuntuu siltä. Mutta silti, silti. Unelma elää.

 

Mikähän se on se oikea sana ihmisille, joille on merkitystä sillä, että koti on juuri sellainen kuin itse haluaa? Jotka eivät halua muuttaa vanhaan taloon, jossa moni asia on vähän sinne päin. Jotka haluavat uutta, itse valittua. Joilla on selkeä käsitys siitä, mistä pitävät ja miten asioiden pitää olla. Jotka ovat tarkkoja vaatteidensakin suhteen, ei vain miltä ne näyttävät vaan myös millaisia ne ovat pitää. Meidän perheessä sellaisia on neljä.

 

Realisoidaanko me unelmamme? Se jää vielä nähtäväksi.

 

*To be continued*

Se on mielenkiintoinen juttu, se media joka meitä pyörittää ja jota me oletettavastikin pyöritetään takaisin lukemalla ja ostamalla. Tai no, kuka pyörittää, kuka ei. 

 

Yhtenä päivänä iltiksessä (ihan turha kysyä kummassa, minulle ne ovat yksi ja sama) kerrotaan sensaatiomaisella otsikolla kuinka Jani Sievinen viimeinkin puhuu tunteistaan jotain ruotsalaista missiä kohtaan – ehkä pari kuukautta sen jälkeen kun ensin oli raportoitu Janin ja missien villistä yöstä hotellissa. Mikä onkaan jutun sisältö? "Jani myöntää olevansa ihastunut missiin." Wow! Oiskohan sitten seuraavana päivänä tai sitä seuraavana, kun on sitten saatu ko. missikin langan päähän ja seuraa jälleen sensaatiouutinen. Missi myöntää: "Olen ihastunut Janiin." Wow!

 

Ja sitten eräänä päivänä Maajussi-Jussin morsmaikut valittavat huonosta kohtelusta. Ja toisena päivänä kerrotaan, kuinka maajussi-Jussin lapsi kuoli (vuosia sitten but who cares if it’s old news?). Ja taas toisena, miten maajussi-Jussin vaimo lähti naapurin isännän mukaan (no, jos kohteli vaimoaan samalla tavalla kuin morsianehdokkaat valittivat, en paljon ihmettele 😉 ). Ja sitten maajussi-Anssi ja Miia selvittävät iltiksen sivuilla kuumaa yötään: "Miia nukkui vieressäni." "Sitten mentiinkin jo k18-puolelle." "No ei nyt kyllä ihan k18." Evvk?

 

Niin, minä siis EN edes lue näitä stooreja. Riittää että silmäilen iltisten uutisotsikoita netistä toisinaan (uutisten, en juorujen vuoksi). Mutta oikeasti monesti mietin, mikä meitä ihmisiä vaivaa, että ollaan todella niin uteliaita kanssaihmisten elämästä, että iltikset myyvät päivästä toiseen noilla julkkisjuoruilla. Tai että seiskaa tai ohoa oikeasti ostetaan ja tilataan. Tai että katso!n oikeasti kannatti muuttaa konseptinsa tv-lehdestä juorulehdeksi. Sen verran useimpia peeping-johneja hävettää, että aika harva tunnustaa niitä lukevansa ihan mielikseen. "Satuin näkemään kampaajalla…" Jotkut – ja aika monet – niitä kuitenkin tilaavat, kun ne niin hyvin menestyvät!

 

Ei siinä mitään sinänsä, onhan se hauska joskus lukea jonkun julkkiksen kuulumisia lehdestä. Sehän on vähän niinkuin update ystävän elämästä, jos vaikkapa muutenkin on ko. henkilön uraa seurannut. Mutta medialla ei tänä päivänä ole häpyä. Kirjoitetaan mitä vaan, kaikki revitään auki oli syytä tai ei ja moraalisesti oikein tai ei. Ja jos ei löydy mitään oikeasti sensaationaalista, keksitään sellaista.

 

Ja jokainen taviskin haluaa oman varttinsa julkkiksena, joten hyvä, lisää realityä telkkariin. Ja sitten voidaan revitellä sitä lehdissä. Tajuaakohan ne reality-tavikset edes mitä ne tekee lähtiessään johonkin isoveljeen tai maajusseiluun mukaan? Mihin ne joutuu OIKEASTI. Jee, pääsin telkkuun ja jopa lehtien palstoille, vau! Mutta ainoa, mitä heistä kirjoitetaan on lokaa. Ja mitä jää jäljelle? No fame, only shame. Jos osaavat sitä enää tuntea. Ja ne, joista ei lehdet kirjoita? Kateellisia, kateellisia. Koska siksihän he sinne telkkariin lähtivät!

 

Mutta ainahan sitä voi paljastaa olevansa Vesa Keskisen salarakas.

Minä en yleensä pilaannu helposti. Yleensä on hauskaa lukea tv-sarjan juonta vähän eteenpäin ja tietää, mitä odottaa. Kirjoistakin luen usein viimeiset pari sivua, jos en heti alkuun niin ainakin sitten joskus puolenvälin paikkeilla ollessani. Jännitystäni ei yleensä mitenkään vähennä se, että tiedän kuka on bad guy tai että tiedän viimeisen juonenkäänteen. Yleensä se vain lisää jännitystä – miten moiseen lopputulokseen oikein päästään? Ennakkotieto tulevista tapahtumista vie myös terän pahimmalta addiktiokäyttäytymiseltä. Millään tavalla se tieto ei minulta vie kuitenkaan sitä lukemisen tai katsomisen nautintoa pois.

 

Nyt tein Moonlightingin kanssa sen, minkä siis yleensäkin kaikkien tuollaisten kanssa eli luin netistä tulevista (as in verrattuna siihen, missä olen itse menossa) episodeista. Luin neljännen ja viidennen (viimeisen) tuotantokauden tapahtumista. Ja pilaannuin pahasti. En siksi, että minua haittaisi tietää tulevista tapahtumista yleisesti ottaen – kuten edellä on jo kirjoitettu – vaan siksi, etten tällä kertaa lainkaan pidä siitä mitä on tulossa!

 

Miten voidaan pilata hyvä sarja niin ikävillä käänteillä? Mitä kirjoittajien mielessä oikein on liikkunut? – Ja nyt, jos aiot katsoa sarjaa, etkä halua pilaantua, älä lue eteenpäin.

 

Sehän on selvää, että joskus sen pääparin pitää sinne lakanoidenkin väliin päätyä. Ja sarjassa, joka perustuu pääparin väliseen jännitteeseen siinä määrin kuin Moonlighting perustuu, on selvää myös, että sen "horisontaalimambon" tapahduttua sarja ei enää ole entisensä. Tekipä kirjoittajatiimi oikeastaan ihan mitä vaan, ollaan jo no-win-tilanteessa. Terä on poissa.

 

Tavallaan on ymmärrettävää siis, että sitä terää lähdetään hakemaan uudestaan extreme-käänteistä, kuten Maddien naimisiinmenosta ja muusta sarjan alkuperäiseen luonteeseen kuulumattomasta. Ja vaikka minua ärsyttääkin se, että juoneen tulee tahallista(kin) toisen emotionaalista satuttamista, ei se silti ole niin paha kuin se, että lopussakaan ei tilannetta korjata.

 

Nimittäin varmaan useimmat katsojat – vaikka kuinka tietävät, että Maddien ja Davidin suhde on liki mahdoton yhtälö – uskovat ja toivovat viimeiseen asti, että he jotenkin saisivat sen toimimaan. Että kirjoittajat jotenkin laittaisivat sen toimimaan. Hehän kuuluvat toisilleen! Pääpari siis, ei kirjoittajat. Mutta ei. Ei niin ei. Ja se minua sapettaa jo nyt.

 

Melkein meni ilo näidenkin jaksojen katsomisesta, kun tiedän, ettei luvassa olekaan "onnellista loppua", ainakaan sellaisena kuin minä sen haluaisin. Melkein tekisi mieli olla ostamatta 4. ja 5. tuotantokautta ollenkaan. Mutta tunnen itseni ja tiedän haluavani tietää, miten sarjassa päädytään siihen mihin päädytään. Se jopa saattaa saada minut ajattelemaan asiasta toisin. Ehkä. Sarjan ongelman ydin: se alkoi keskittyä liiaksi vain siihen päähenkilöiden suhteeseen sen sijaan että sen olisi annettu vain kehittyä tarinoiden osana – kuten aluksi.

 

Jälkiviisautena silti, ei olisi pitänyt tällä kertaa lukea spoilereita!

 

[I can’t believe I did this! I wrote a whole entry – no, TWO entries! – about a tv series. I’m in too deep… But I’ll make it out of it. Promise!]

On vähän pelottavaa olla niin addiktoituva ihminen. Tai ehkä meissä on kaikissakin se potentiaali, mutta vähän pelottavaa se silti on. Ja minä olen muutenkin vähän sellainen kaikki-tai-ei-mitään -ihminen, joten kai se lisää addiktioherkkyyttä?

 

Kun aloitan hyvän kirjan, en saa sitä käsistäni. Saatan kulkea antamassa lapsille ruokaa, auttamassa iltapesuissa, huolehtimassa millon mistäkin kirja kauniisti auki toisessa kädessä, silmät kirjassa. Tai kun luen novelleja netistä, saatan kulkea – samoissa touhuissa – läppäri käsissäni. Lasken sen millon millekin tasolle, mutta mukana käy.

 

Vastikään ostin Moonlightingin (Konnankoukkuja kahdelle, muistatteko sen Bruce Willisin ja Cybill Shepherdin tähdittämän dekkari-komedia-sarjan 80-luvun puolivälistä?) kolmannen tuotantokauden, vihdoinkin! Jo sitä puolisen vuotta ehdin odottaakin… Ja katsoin heti eilen kolme ekaa jaksoa, koneelta kaiken lisäksi, kun en viitsinyt telkkarista lasten ollessa vielä hereillä.

 

Moonlighting on hauskempi kuin muistinkaan – ehkä siksi, että kun aikoinaan sitä katsoin olin noin 10 enkä tajunnut puoliakaan vitseistä 😉 Sehän perustuu enemmän pääparin kemiaan ja keskinäiseen suhteeseen (kuten boxin takakansi sanoo: they love to hate each other) kuin niinkään nokkeliin juoniin. Pikemminkin voisi sanoa, että juoni on monessa jaksossa aika köykäinen, mutta Brucen ja Cybillin sanailu ja toilailu sitäkin hauskempaa.

 

Minä en pidä tekstitystä päällä, mutta eilen kyllä melkein jossain vaiheessa olisi tehnyt mieli hetkeksi laittaa (mutta koneella se olisi ollut liian monen mutkan takana 😉 täytyy laittaa joku kerta kun katson telkusta), ihan vain tsekatakseni, miten suomentaja on selvinnyt kohdista joissa "David" ja "Maddie" pajattavat satasta toistensa päälle! Tuli ihan mieleen Katherine Hepburnin vuodatus Bringing up babyssa, joskin KH puhui yksin (puhelimeen) eikä yhtaikaa toisen kanssa.

 

Nyt on tuskallista olla töissä. Ja sitten on tuskallista olla kotona ja odottaa, että lapset ovat nukkumassa. Odotan vain, että pääsen katsomaan lisää. Pateettista. Ja sitten se onkin jo loppu taas, ja hetken aikaa haahuilen (ainakin kuvaannollisesti) ihmetellen, että mitäs nyt. Sitten pitää taas keksiä jotain uutta, johon olla koukussa. En osaa olla ilman jotain addiktiota. How sad is that?