Eilen illalla oli yritys nro2 mennä ajoissa nukkumaan. Tällä kertaa mieskin tuli jo ysin pintaan sänkyyn, ihan nukkuma-aikeissa. Mutta kuinkas kävikään? Ei, ei silleen 😀 Vaan silleen toisella tavalla. Eli alettiin jutella. Puhuttiin mm. kaveriporukkani pikkujouluista, joihin menen lauantaina. Meillä kun on ollut tapana aina viedä joku pikkuinen lahja mukana ja jakaa ne nimettöminä toisillemme. Viime vuonna lahjan piti alkaa koolla (k niinkuin kettu, älä edes kysy 😉 ) ja tänä vuonna ällällä, emännän nimen alkukirjaimen mukaan.

 

Mies alkoi pohtia mitä lahjoja sitä nyt ällällä löytää ja siinäpä sitä sitten hujahtikin hyvä tovi, kun lueteltiin ällällä alkavia "lahjoja". Lakanoita, laseja, liinoja, lusikoita, lutikoita, lampaita, lipokkaita, leinikkejä, liskoja… Suomenkielessäkin on aika paljon sanoja, ja aika moni niistä alkaa ällällä. On meilläkin harrastukset!

 

Eilen myös mittailin älliäni. Olen aina tykännyt kaikenmaailman testien ja kyselyiden täyttämisestä. Nyt en pitkään aikaan ole niitä netistä etsiskellyt, mutta eilen innostuin vaihteeksi hakemaan IQ-testejä. En muuten edes hogannut tsekata olisiko netissä jo suomenkielistä ÄO-testiä… Tein siis muutaman enkunkielisen testin. Älli on tallella, kyllä 🙂

 

Ja kyllähän sitä tässä työssänikin tarvitaan. Tämä on joskus niin hassu työ. Menen asiakkaalle, opettelen käyttämään heidän järjestelmäänsä (tai jotain yleistä ohjelmaa heidän tavallaan) ja sitten opetan sen heille. Vaikka oikeastaan sitähän tämä työni on kaiken kaikkiaan. Minä opettelen ja sitten opetan oppimani muille. Työkavereillanikin on kaikilla aikamoisesti sitä älliä päässään, siksi en aina tunnekaan itseäni täällä kovin kummallisen älykkääksi. Täällä on niin monta paljon älykkäämpääkin ympärillä.

 

Ihmettelin muuten paria testiä, kun "yleistieto"-kysymykset koskivat esim. jotain fysiikan (ei-ihan-perus)teorioita. Ei kait niitä tiedä, jos ei ole niistä lukenut? Ei sillä ole mitään tekemistä älykkyyden kanssa. Toinen lukee fysiikkaa, toinen jotain muuta. Tieto ei ole älyä kuin välillisesti. Älykäs pystyy omaksumaan ja hallitsemaan isojakin tietomassoja, mutta silti viime kädessä homma on kiinni siitä, mitä nuo tietomassat koskevat. Älyään kun voi käyttää niin moneen.

 

Tai olla käyttämättä 😉

…kuten esikoiseni sanoisi.

 

Maanantain vastaisena yönä menin nukkumaan vasta lähempänä yhtä. Nukuin kuin uppotukki. En edes herännyt (kuten yleensä) siihen, että nuorimmaiseni kömpi jossain vaiheessa yötä viereen. Näin unta, että paiailin jonkun selkää ja painoin poskeni jonkun päätä vasten (en kyllä enää muista, kenen siinä unessani…), kunnes lopulta tajusin, ettei se ollutkaan unta vaan vieressäni tuhisi oma pienoiseni. Aamulla heräsin herätyskelloonikin vain vaivoin, miehen kelloa en ollut edes kuullut (vaikka yleensä siihen herään).

 

Nukuin siis sen yön hyvin. Ja tiistain vastaisen yön samoin, mutta sekin jäi lyhyeksi, sillä olin nukkumassa vasta vähän ennen puolta yötä. Joten hyvistä yöunista huolimatta olin eilen aivan kamalan poikki. Päätin siis mennä ajoissa nukkumaan. Ja kuinkas siinä sitten kävikään?

 

Varttia vaille yhdeksän olin jo pessyt hampaani ja ajattelin hetken kirjoitella päiväkirjaani (sitä paperista ja henkilökohtaista) ennen kuin alan nukkua. Yhdeksän pintaan sammutin valot ja yritin nukahtaa. Ja yritin nukahtaa. Ja yritin… niin, nukahtaa. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Laitoin "unilääkkeeni" silmilleni, eli sellaisen silmälapun, tiedättehän, jollaisia markkinoidaan lähinnä lentokoneessa nukkumista varten. Se silmilläni nukahdan melkeinpä aina, jos en muuten meinaa unta saada.

 

Ja vaivuinhan minä uneen. Nukuinkin kai jonkin aikaa ihan hyvin, sillä en havahtunut siihenkään, kun mies tuli nukkumaan myös. Jossain vaiheessa yötä heräsin kuitenkin siihen, että lappu alkoi jo ahdistaa ja otin sen pois. Jatkoin kyllä uniani, mutta hyvin hyvin levottomasti. Näin unta windows95:stä ja peleistä ja whatnot – niin, asennettuani illalla kolmannen vai neljännen kerran sen päiväkotiin menevän koneen uusiksi ja vihdoin hyvällä menestyksellä. 95 siihen siis lopulta tuli ja nyt toimii hienosti.

 

Puoli neljän aikaan heräsin levottomasta unestani esikoisen itkuiseen huhuiluun; oli nähnyt pahaa unta. Menin lohduttamaan häntä, siinä meni tovi. Ja kun palasin sänkyyni, arvatkaapa mitä – en saanutkaan unta. Pyörin ja hyörin enkä löytänyt mukavaa asentoa, edes lappu silmillä. Kävin välillä juomassakin jotain ja jatkoin pyörimistä. Viimeisen kerran vilkaisin kelloa melkein puoli viideltä. Sitten viimein nukahdin.

 

Jotain hyvin outoa unta näin vielä sen viimeisenkin unipätkän, joulusta ja sikareita polttavista miehistä ja uimisesta ja kaikenlaisesta kummallisesta. Ja kellon soidessa varttia vaille seitsemän olin umpisikeässä unessa. Olisin nukkunut vielä monta tuntia ihan ongelmitta. Ei reiluu! Joten tässä sitä ollaan, YHÄ väsyneenä.

 

[Tsekkasin muuten eilen netistä, styrox ei ole myrkyllistä, vaikka minulle aina niin lapsena sanottiin. Voin siis olla rauhassa, vaikka tiedänkin – neiti itse vahvisti asian – tyttäreni pureksivan styroxia hoidossa.]

 

Nykyisin ei enää purkka maistu, mutta yhä työnnän mielelläni kaikkea suuhuni, pureskelen asioita. Varsinkin muoveja. Ja itse asiassa, jäystän minä kynsiänikin yhä, mutten pure rikki. Lempikuulakärkikynäni päästä voi erottaa hampaiden tekemiä naarmuja. Pureskelun tarve on erityisen suuri silloin kun aivoni yrittävät työskennellä. Kun pohdin ja mietin asioita. 

 

Muutenkin kyllä pistän mielelläni hampaani töihin. Lapsenikin tietävät, että jos ei ole saksia lähettyvillä ja jotain – vaikkapa uuden vaatteen tai lelun lappu – pitää saada poikki tai irti jostain, äiti kyllä puree narut ja muovit poikki. Ja kun kädet eivät riitä, käytän suutani. Vaikkapa kynien, naulojen ym. pitelemiseen.

 

Suuhan on ihmiselle kuin ihmiselle herkkä alue. Miksi muuten suudeltaisiin? Tarve imeä ja myöhemmin tarve purra on ihmiselle eloonjäämisenkin kannalta välttämätöntä. Lapsen kehitykseen kuuluu nk. oraalinen vaihe, jolloin kaikki kulkee sen suun kautta. Toisille se ilmeisesti jää vähän päälle 😉 Minä ja nuorimmaiseni taidetaan kuulua siihen joukkoon. Mutta parempi kai sekin, kuin että anaalinen vaihe jäisi päälle 😛

Huippuhauskan Steph Plumin kirjoittaja Janet Evanovich on epäilemättä yksi suosikkikirjailijoistani. Pidän monenlaisesta kirjallisuudesta, kevyestä huumorista dekkareiden kautta suspenceen ja aina raskaampaan asiaan asti. Evanovichin kanssa kärkijoukossa on sellaisia nimiä kuin John Grisham, Leon Uris, Patricia Cornwell, Tess Gerritsen ja James Patterson. Aika bestsellervoittoista, tiedän, mutta kun ne vaan ON hyviä!

 

Anyway, ongelmakseni on muodostunut se, että luen nopeammin kuin nämä (ja muutama muu) kykenevät suoltamaan kirjoja markkinoille ja sitten on taas kuukausia, ettei ole mitään luettavaa. Patterson on tosin kieltämättä aika tuottelias, mutta kun hänen tuotannostaan en sitten taas ihan kaikesta pidä. Menee osa vähän jo tusinakirjoiksi.

 

Evanovich osoittautuisi tämän ongelman ratkaisijaksi ainakin osittain. Hänellä kun on sellaista joskus muinoin julkaistua tuotantoa, joka on nyt uusintakierroksella. Niitä saa Suomesta tosin kovin kitsaasti. Joten eilen surffailin taas Amazonille katselemaan, jospa vaikka sieltä tilaisin pari kirjaa. Postimaksut on vaan niin huikeat.

 

Amazonilla edessäni oli kuitenkin aivan uusi ongelma! Evanovichin vanhoja kirjoja oli tarjolla niin runsaasti, ettei budjettini mitenkään antaisi myöten tilata niitä kaikkia. Millä ihmeellä minä sieltä sitten muka valkkaisin vain osan tilaukseen? Nuh-uh, no can do. Asia vaan on niin, että sieltä jos tilaan, pitää saada kaikki. Toinen vaihtoehto on siis se, millä olen kituuttanut tähänkin asti, että odotan kiltisti, että kirjat tippuvat yksi kerrallaan Akateemiseen kirjakauppaan. Niin poistan siististi itseltäni valinnanvaikeuden ja päätösvallan, siirrän sen Akateemiselle 😀

 

Tahtoo siis Stadiin! Siellä niitä voisi vaikka taas ollakin (Jumbossa ja Itiksessä kun ei)! Jaa, mutta eikös silläkin ole nettikauppa? Haa 🙂

 

[P.S. Due to Akateemisen verkkokaupan toivoton hitaus ynnä muut palvelinongelmat otin sittenkin ohjat omiin käsiini (it’s my life anyway, nuh?) ja tilasin Amazonilta ne neljä, jotka on paperbackinä saatavana. Hardcoverit saa vielä odottaa.]

Meillä oli ennen tässä samassa rakennuksessa, missä toimipisteeni on, sopimusruokala, josta sai kohtuullista lounasta kohtuulliseen hintaan. Siellä siis tuli syötyä oikeastaan melkein aina.

 

Kesällä se teki konkurssin eikä sitä enää ole – eikä ketään muutakaan lounaantarjoajaa samalla paikalla. Tässä talossa on yksi lounasruokala kyllä, mutta sen ruoka on niin kehnoa, etten mitenkään viitsi kantaa lounareitani sinne ja lähteä pois pahoilla mielin. Lähimmät kunnolliset lounaspaikat ovat pienen kävelymatkan päässä ja mikäs siinä on kävellessä mukavalla ilmalla. Mutta sateessa ja tuulen tuiverruksessa ei paljon kiinnosta.

 

Mutta onhan meillä se kiinalainen tuolla alakerrassa. Siellä on ihan hyvää ruokaa, ainakin yleensä. Siellä siis usein käydäänkin. Mutta kun ei siinä oikeasti ole mitään vaihtelua! Samanlaisia kastikkeita riisin kanssa, mausteet vaan vähän vaihtelee kastikkeittain. Ja ne "pallerot" eli friteerattua broiskua. Välillä chilinuudeleita ja välillä kevätkääryleitä. Ja siinäpä se.

 

Tänään hain sieltä ruokaa take-awayna ylös toimistoon. Niitä nuudeleita, riisiä, kasviksia, valkosipuliporsasta ja sataykanaa. Ihan hyvää ruokaa. Paitsi että se oli vähän bambuvoittoista, kanaa taas ei juurikaan seasta löytynyt. Itse asiassa lounaan loppumetreillä alkoi tulla sellainen fiilis, että jos vielä palankin syön bambua, muutun luultavasti pandaksi.

 

No, pandat on somia.