Ei pitäisi olla niin kamalan hyväntahtoinen eihän? Ei sillä, koneiden kanssa on toisinaan ihan hauska säätää, siis ihan sitä asennuspuuhaa, mutta rajansa kaikella ja noiden wanhojen windowsien kanssa se raja tulee aika pian vastaan…

 

Kaikki siis alkoi siitä, kun kuulin, että lasteni päiväkodissa olisi kovasti tarvetta saada uusi pelikone muksuille. Noh, meillä lähti koneita vaihtoon duunissa, joten plokkasin sieltä yhden päiväkotia varten. Mies sai niinikään omalta työpaikaltaan poistuvan näytön. Paketti valmis, jee, vain käyttis puuttuu. Sitä kun ei tule päiväkodille kunnalta, kun kyse on lahjoituskoneesta. Se on oman onnensa nojassa.

 

No, onhan meillä noita käyttiksiä antaa. Valitaan pakasta: saiskos olla win95, 98 vai ME? Xp:stä ei ole lisenssiä luovuttaa, hyvä kun omiin tarpeisiin riittää laillisia versioita. Arvotaan pienin paha, siispä koneeseen winME. Sitten etsitään netistä uusi näytönohjain (kunhan on saatu tavattua kloonikoneen näytönohjainkortin valmistaja). Jee, jo näyttää paremmalta!

 

Mutta mitä kummaa, koneen kokoonpano näyttää, ettei siellä olisi äänikorttia? Ihan varmaan on? Vai mikä se keltainen mötikkä siellä emoon integroituna muka on? Juu-u. Tarkempi tutkimus osoittaa, että äänikorttipa hyvinkin. Sille siis ajuria. Kunhan ensin selvitetään, kuka on emolevyn valmistaja. Ja vielä irtokajarit koneeseen kiinni, sillä itegroitua sellaista ei koneesta löydy hakemallakaan!

 

Kiva kiva, kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Säädetäänpä vielä vähän näytön virkistystaajuutta, ettei se välky. Beep beep – bad move!!! Sammutetaan kone, mutta mitä nyt?! Blue screen ja virhekoodi, joka kevyen googletuksen jälkeen selviää näytönohjaimeen liittyväksi. Eikä onnistu korjaaminen sen paremmin vikasietotilassa kuin ilmankaan.

 

Muisti palailee pätkittäin. Lievä deja vu -kokemus. Been here, done this. Miten olis, jos kokeilis win95:ttä sittenkin, se voisi pelien kannalta olla kivempi muutenkin? Joo… Win95 ei halua buutata cd:ltä. Pienellä kaivamisella kätköistä löytyy asennuskorppu. Mutta eipä se kysele osoiointia, joten kokeillaan korvata vaan kaikki. Hyvin menee, kunnes ei enää menekään. Beep beep – bad move!

 

WinME takaisin, kiitos! Mutta eipä se halua korjata asennusta, tyhjää pitää olla. Eikä onnistukaan enää osiointi cd:ltä, pienellä kaivamisella löytyy sentään varastoista me:llekin tehty asennuskorppu. Ja pienellä säätämisellä päästään jopa dosiin ja ajamaan osiointi korpun avulla ja saadaan winME puhtaalle pöydälle uudestaan. Sitten eikun ajurit uusiksi näytölle ja äänikortille ja taas pelittää. Toivon. Toivon. Toivon.

 

Kun vaan vielä saan duunista biosin salasanan (thanks vaan kun sellainen on jätetty käyttöön!!!) niin ehkäpä saadaan vielä kone buuttaamaan suoraan kiintolevyltä eikä yrittämään ensin cd-asemaa, ja sammumaankin oikein (ettei se sitten aina buutin yhteydessä aja sitä scandiskiä)  – nyt kun windows sammuu, ei sammukaan kiintolevy, mutta muistaakseni sen saa säädettyä biosista jotenkin. Muistaakseni.

 

Kaikkeen sitä itsensä lykkää. En enää ikinä osta yhtään käytettyä konetta mistään enkä ainakaan kenellekään muulle, jos ei ne itse hommaa käyttiksiään ja asenna niitä! Saas kattoo, tuleeko tuosta peliä, jos ei jostain revitä xp:tä On se sentään windowsien aatelia.

Ensimmäinen kello soi aivan liian aikaisin. En edes vaivaudu katsomaan kuinka aikaisin. Omani ei ole vielä soinut, joten kyllä, aivan liian aikaisin. Hetken jo kerään voimia noustakseni sängystä sammuttamaan kellon, mutta sitten se viimein loppuu, ilman minun apuani. Huudan tyttärelleni – kumman ikinä kello se olikin – että jatkaa vielä uniaan, ettei vielä ole aika nousta. Turhaan, luultavasti, sillä hän ei todennäköisesti edes herännyt kelloon oikeasti vaan sammutti sen unissaan. Omatkin silmäni painuvat kiinni ja vaivun takaisin uneen.

 

Seuraava kello soi joskun vähän puoli seitsemän jälkeen. Mies kurottaa kättään sängyn yläpuolella olevalle hyllylle ja napsauttaa häiritsevän pirinän kiinni. Jälleen voimme jatkaa uniamme rauhassa.

 

Seuraavaksi soi toisen tyttären kello. Nyt joudun nousemaan sammuttamaan sen, sillä nuorimmainen ei sormeaan heilauta, ei edes havahdu, vaikka kello soi sinnikkäästi sängyn päädyssä. Sammutan kellon (pienellä vaivalla, sen kellon herätysnappi on oikeastaan aika ylivoimainen namikka puoliuniselle), vilkaisen syvässä unessa nukkuvaa tytärtäni ja tallustan vielä takaisin sänkyyni.

 

Lopulta, vain muutaman minuutin kuluttua, soi oma kelloni. Varttia vaille seitsemän. Tänään ei ole kiirettä töihin, ei tiettyä kellonaikaa johon pitäisi ehtiä. Siunattu liukuva työaika! Nappaan siis kellon käteeni sammutettuani sen ja säädän sisäisen kelloni herättämään minut tasalta. Ja niin se tekeekin. Kahta vaille seitsemän avaan silmäni ja tarkistan ajan – kellon valolla, vielä on sysipimeää.

 

Raahaudun sängystäni ja menen herättämään tyttäriäni. Samalla katsastan, mihin aikaan esikoisen kello minut oikein herätti. Herätysviisari osoittaa hilkkua vaille kuutta! Kukahan sitä taas on mennyt käpälöimään, vaikka aina yritän katsoa, että se on säädetty noin viittä vaille seitsemään?

 

Minkähän ihmeen vuoksi meillä oikeastaan soi kaikki nämä kellot? Kukaan ei niihin nouse kuitenkaan. Riittäisi, että minun kelloni soisi, minä se yleensä sieltä sängystä kömmin ensimmäisenä kuitenkin ja herätän kaikki muut. Mieskään ei omaansa nouse, mutta ehkä se on ihan hyvä varoitussoitto, olen siihen jotenkin jo ehdollistunut.

 

Tyttäret haluavat kumpikin oman kellonsa. Haluaisivat herätä itsenäisesti. Tosikoinenkin tänään taas, kun menin häntä herättämään, vikisi, että haluaa herätä kelloonsa, ettei se ole vielä soinut. Laitoin sen hetkeksi uudestaan soimaan ja aamu oli pelastettu 😀 Ressukat tytöt ovat vanhempiensa tavoin niin toivottoman aamu-unisia, ettei siihen heräämiseen oikein mikään auta. Ei edes illalla aikaisemmin nukkumaan meneminen, kun ei se uni illanvirkulle-aamuntorkulle silmään tule sen aikaisemmin vaikka yrittäis.

 

No, joku diili tässä täytyy tehdä. Ei siinäkään mitään järkeä ole, että kuudesta lähtien soi kello toisensa perään ja minä olen ainoa, jonka uneen se vaikuttaa. Minäkin haluan nukkua oman kelloni soittoon asti rauhassa!

Tämän päivän lapsi, etenkin kaupunkilaislapsi, kohtaa oikeassa elämässä kuoleman hyvin harvoin. Kaikilla ei ole lemmikkejä, jotka tulisivat vanhoiksi ja kuolisivat pois, saati että eläimiä olisi farmillinen. Lasten käsitys kuolemisesta muodostuu varmaan lähinnä saduista ja elokuvista. Mutta kuka niissä kuolisi ns. luonnollisen kuoleman? Ei siis varmaan pitäisi ihmetellä kysymyksiä, joita lapseni tänä aamuna esittivät katsellessamme vanhoja kuvia, joista myös jo edesmenneitä ihmisiä ja eläimiä bongattiin.

 

Esikoinen löysi kuvan, jossa isoisäni tekee saunavihtaa. Isoisäni kuoli pari vuotta sitten kesällä ja tosikoinen muisteli: "Eiks nii, että vaarin iss… sun isoisä on kuollut?" Vahvistin että kyllä vaarin isä eli minun isoisäni kuoli pari vuotta sitten. Seuraavaksi tosikoinen kysyi: "Kuka sen tappoi?" Melkein aloin nauraa, mutta tajusin saman tien, että kysymys oli oikeastaan ihan validi. Mistä vajaa nelivuotias sitä voisi tietää, miten vanha ihminen kuolee?

 

Hetken kuluttua esikoinen löysi kuvan, jossa minä istuin mättäällä vieressäni ensimmäiselle pupulleni rakentamani koppihäkkyrä, pupun kurkistellessa sen oviaukosta. Esikoinen ihmetteli koppia ja kun kerroin mikä se oli, kysyi tytär: "Räsähtikö se sen pupun päälle ja se kuoli sinne alle?" Ilmeisesti koppi näytti vähän heiveröiseltä 😉 ja olisihan se ollut hyvä selitys pupun kuolemalle. Mutta ei, pupuni ei kuollut koppionnettomuudessa vaan sairastuttuaan pahasti.

 

Väittäisin silti, että kuolema – ei ehkä "jokapäiväisenä" osana elämää, mutta tapahtumana kuitenkin – on lapsille normaalimpi asia kuin ajatellaan. Jollain tavalla se vastaan tulee kuitenkin. Saduissa kuollaan (ok, useimmiten tullaan tapetuiksi, mutta kuitenkin) ja varmasti ainakin joskus puhutaan ihmisistä, jotka ovat jo kuolleet. Ajatus omasta kuolemasta tai vanhempien kuolemasta on varmasti pelottava asia, niinhän se on aikuisillekin. Ihmiseen on istutettu valtava elämänhalu. Ei me täällä muuten selvittäisikään.

 

Mutta kuolema ei ole lapselle sen enempää tabu kuin mikään muukaan ellei aikuiset siitä sellaista tee. Mistä tabu syntyy? Siitä, että jostain asiasta ei puhuta, että siitä kuiskitaan hyssytellen ja salamyhkäisesti. Minun pyrkimykseni on, ettei kuolemasta tai mistään muustakaan aiheesta koskaan tulisikaan lapsilleni tabuja. Kysyä siis saa. Ja minä yritän muistaa olla nauramatta, vaikka kysymykset joskus vähän absurdeilta minusta tuntuvatkin. Siitä ne tieto ja maailman- ja elämänkuva karttuvat.

 

Ehkäpä lapseni nyt muistavat, ettei kuolemaan aina tarvita tappajaa tai onnettomuutta.

Isänpäivän tienoilla lapsilta aina kysellään, millainen heidän isä on. Vastaukset on aika hauskoja monesti, sellaisia kuin parrakas, voimakas, iso sun muuta konkreettista, niinkuin nyt lasten maailmassa kaikki on.

 

Viime sunnuntaina oli isänpäivä. Oltiin koko perhe meidän landella viettämässä sitä yhdessä isäni kanssa. Erittäin monet isääni liittyvät assosiaatiot liittyvät juuri landeen, tai muuhun ulkoilmaelämään. Veneretkiä ja puiden hakkaamista. Savuntuoksuisia erävaatteita. Metsässä patikointia ja puukkoja. Nuotioita ja tervaskantoja.

 

Minulla on hyvä isä. Ei täydellinen, kukapa olisi? Mutta hyvä. Lapsena joskus tuntui, että isä olisi voinut leikkiä tai pelata enemmän meidän kanssa. Lapsena joskus kyllästytti käydä museoissa, joskus kyllästytti metsäretketkin. Isä teki kotona arki-iltaisin paljon omia hommiaan suljetun oven takana. Mutta kyllä isä meidänkin kanssa oli. Ennen kaikkea hän vei meitä kaikenlaisille retkille. Opetti meille kaikenlaista luonnosta ja historiasta. Osa jäi mieleen, osa ei 😉

 

Aina en nähnyt isääni kovin hyvässä valossa. Vanhempieni eron jälkeen oli jonkin aikaa isälleni katkera, niinkuin vain lapsi – tai oikeastaan teini – voi olla. Enhän mitenkään voinut ymmärtää asioita kunnolla. Jossain alitajunnassa koin isän hylänneen minut ja se vaikutti tietenkin siihen, miten isääni suhtauduin. Etäännyimme. Tajusin sen erään kerran jo aikuisena, kun isäni kanssa vaihteeksi jutellessani huomasin olevani vieraskorea!

 

Pohja isäsuhteellani on kuitenkin hyvä. Tunsin lapsena olevani rakastettu, tunsin isäni turvalliseksi. Otin kerran – siis sen hvaintoni jälkeen -itseäni niskasta kiinni ja juttelin isän kanssa tunteistani ja vähän kaikenlaisesta. Se avasi oven suhteen eheytymiseen ja esikoiseni syntymä joudutti sitä entisestään. Mielenkiintoista miten paljon oman lapsen syntymä lähentää suhdetta omiin vanhempiin. Ainakin minulla se teki niin.

 

Isä on minulle tärkeä. On aina ollut, välillä vain suljin hänet elämästäni. Mutta nykyisin kaikki on välillämme taas hyvin. Ja minusta on ihanaa, että isäni tykkää niin olla lasteni kanssa. Että hänellä on suhde minun lapsiini. Minun isäni ja minun lapseni.

Näin koko viime yön unta taloista ja pohjapiirustuksista.

 

Me saatiin eilen alustava talosuunnitelma. Siihen tarvii vielä tehdä muutama muutos, sitten se on sellainen, josta voi pyytää tarjouksen. Siinä on muutosten jälkeen 155-160neliöä. Kolme makuuhuonetta, työhuone, kirjasto/vierashuone, olohuone, keittiö kodinhoitohuone, pesuhuone, sauna, wc, wc-pesuhuone (meidän makkarin yhteydessä). Kahden auton talli, josta varaston kautta pääsy sisälle. Noin 1100neliön tontilla. Olis se aika unelma.

 

Sen verran unelma, että sitä melkeinpä pelästyy. Dream on baby, ei meillä kuitenkaan ole siihen varaa. Se on kuitenkin aivan liian kallis. Se menee kuitenkin yli villeimpienkin budjettien. Ei siitä mitään voi kuitenkaan tulla.

 

Ja silti, meillä voisi olla siihen mahdollisuus, oikeasti. Kallista se on, mutta olisihan se sen väärti. Lainaa joutuisi ottamaan paljon lisää, kuukausikustannukset siltä osin nousisivat. Mutta se olisi sen väärti. Uskaltaisiko sitä? Uskaltaisiko ottaa sen loikan. Uskaltaisiko ottaa sen riskin. Uskaltaisiko alkaa rakentaa. Uskaltaisiko ottaa lisää lainaa. Mitä jos kaikki meneekin puihin?

 

Oma tontti, oma talo. Iso talo, jossa voisi asua sitten lopun elämäänsä – jollei jossain vaiheessa nimenomaan halua pienempään. Talo juuri meidän toiveiden mukaan. The whole nine yards. Onko se suuruudenhullua? Välillä tuntuu siltä. Mutta silti, silti. Unelma elää.

 

Mikähän se on se oikea sana ihmisille, joille on merkitystä sillä, että koti on juuri sellainen kuin itse haluaa? Jotka eivät halua muuttaa vanhaan taloon, jossa moni asia on vähän sinne päin. Jotka haluavat uutta, itse valittua. Joilla on selkeä käsitys siitä, mistä pitävät ja miten asioiden pitää olla. Jotka ovat tarkkoja vaatteidensakin suhteen, ei vain miltä ne näyttävät vaan myös millaisia ne ovat pitää. Meidän perheessä sellaisia on neljä.

 

Realisoidaanko me unelmamme? Se jää vielä nähtäväksi.

 

*To be continued*