Huippuhauskan Steph Plumin kirjoittaja Janet Evanovich on epäilemättä yksi suosikkikirjailijoistani. Pidän monenlaisesta kirjallisuudesta, kevyestä huumorista dekkareiden kautta suspenceen ja aina raskaampaan asiaan asti. Evanovichin kanssa kärkijoukossa on sellaisia nimiä kuin John Grisham, Leon Uris, Patricia Cornwell, Tess Gerritsen ja James Patterson. Aika bestsellervoittoista, tiedän, mutta kun ne vaan ON hyviä!

 

Anyway, ongelmakseni on muodostunut se, että luen nopeammin kuin nämä (ja muutama muu) kykenevät suoltamaan kirjoja markkinoille ja sitten on taas kuukausia, ettei ole mitään luettavaa. Patterson on tosin kieltämättä aika tuottelias, mutta kun hänen tuotannostaan en sitten taas ihan kaikesta pidä. Menee osa vähän jo tusinakirjoiksi.

 

Evanovich osoittautuisi tämän ongelman ratkaisijaksi ainakin osittain. Hänellä kun on sellaista joskus muinoin julkaistua tuotantoa, joka on nyt uusintakierroksella. Niitä saa Suomesta tosin kovin kitsaasti. Joten eilen surffailin taas Amazonille katselemaan, jospa vaikka sieltä tilaisin pari kirjaa. Postimaksut on vaan niin huikeat.

 

Amazonilla edessäni oli kuitenkin aivan uusi ongelma! Evanovichin vanhoja kirjoja oli tarjolla niin runsaasti, ettei budjettini mitenkään antaisi myöten tilata niitä kaikkia. Millä ihmeellä minä sieltä sitten muka valkkaisin vain osan tilaukseen? Nuh-uh, no can do. Asia vaan on niin, että sieltä jos tilaan, pitää saada kaikki. Toinen vaihtoehto on siis se, millä olen kituuttanut tähänkin asti, että odotan kiltisti, että kirjat tippuvat yksi kerrallaan Akateemiseen kirjakauppaan. Niin poistan siististi itseltäni valinnanvaikeuden ja päätösvallan, siirrän sen Akateemiselle 😀

 

Tahtoo siis Stadiin! Siellä niitä voisi vaikka taas ollakin (Jumbossa ja Itiksessä kun ei)! Jaa, mutta eikös silläkin ole nettikauppa? Haa 🙂

 

[P.S. Due to Akateemisen verkkokaupan toivoton hitaus ynnä muut palvelinongelmat otin sittenkin ohjat omiin käsiini (it’s my life anyway, nuh?) ja tilasin Amazonilta ne neljä, jotka on paperbackinä saatavana. Hardcoverit saa vielä odottaa.]

Meillä oli ennen tässä samassa rakennuksessa, missä toimipisteeni on, sopimusruokala, josta sai kohtuullista lounasta kohtuulliseen hintaan. Siellä siis tuli syötyä oikeastaan melkein aina.

 

Kesällä se teki konkurssin eikä sitä enää ole – eikä ketään muutakaan lounaantarjoajaa samalla paikalla. Tässä talossa on yksi lounasruokala kyllä, mutta sen ruoka on niin kehnoa, etten mitenkään viitsi kantaa lounareitani sinne ja lähteä pois pahoilla mielin. Lähimmät kunnolliset lounaspaikat ovat pienen kävelymatkan päässä ja mikäs siinä on kävellessä mukavalla ilmalla. Mutta sateessa ja tuulen tuiverruksessa ei paljon kiinnosta.

 

Mutta onhan meillä se kiinalainen tuolla alakerrassa. Siellä on ihan hyvää ruokaa, ainakin yleensä. Siellä siis usein käydäänkin. Mutta kun ei siinä oikeasti ole mitään vaihtelua! Samanlaisia kastikkeita riisin kanssa, mausteet vaan vähän vaihtelee kastikkeittain. Ja ne "pallerot" eli friteerattua broiskua. Välillä chilinuudeleita ja välillä kevätkääryleitä. Ja siinäpä se.

 

Tänään hain sieltä ruokaa take-awayna ylös toimistoon. Niitä nuudeleita, riisiä, kasviksia, valkosipuliporsasta ja sataykanaa. Ihan hyvää ruokaa. Paitsi että se oli vähän bambuvoittoista, kanaa taas ei juurikaan seasta löytynyt. Itse asiassa lounaan loppumetreillä alkoi tulla sellainen fiilis, että jos vielä palankin syön bambua, muutun luultavasti pandaksi.

 

No, pandat on somia.

Ei pitäisi olla niin kamalan hyväntahtoinen eihän? Ei sillä, koneiden kanssa on toisinaan ihan hauska säätää, siis ihan sitä asennuspuuhaa, mutta rajansa kaikella ja noiden wanhojen windowsien kanssa se raja tulee aika pian vastaan…

 

Kaikki siis alkoi siitä, kun kuulin, että lasteni päiväkodissa olisi kovasti tarvetta saada uusi pelikone muksuille. Noh, meillä lähti koneita vaihtoon duunissa, joten plokkasin sieltä yhden päiväkotia varten. Mies sai niinikään omalta työpaikaltaan poistuvan näytön. Paketti valmis, jee, vain käyttis puuttuu. Sitä kun ei tule päiväkodille kunnalta, kun kyse on lahjoituskoneesta. Se on oman onnensa nojassa.

 

No, onhan meillä noita käyttiksiä antaa. Valitaan pakasta: saiskos olla win95, 98 vai ME? Xp:stä ei ole lisenssiä luovuttaa, hyvä kun omiin tarpeisiin riittää laillisia versioita. Arvotaan pienin paha, siispä koneeseen winME. Sitten etsitään netistä uusi näytönohjain (kunhan on saatu tavattua kloonikoneen näytönohjainkortin valmistaja). Jee, jo näyttää paremmalta!

 

Mutta mitä kummaa, koneen kokoonpano näyttää, ettei siellä olisi äänikorttia? Ihan varmaan on? Vai mikä se keltainen mötikkä siellä emoon integroituna muka on? Juu-u. Tarkempi tutkimus osoittaa, että äänikorttipa hyvinkin. Sille siis ajuria. Kunhan ensin selvitetään, kuka on emolevyn valmistaja. Ja vielä irtokajarit koneeseen kiinni, sillä itegroitua sellaista ei koneesta löydy hakemallakaan!

 

Kiva kiva, kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Säädetäänpä vielä vähän näytön virkistystaajuutta, ettei se välky. Beep beep – bad move!!! Sammutetaan kone, mutta mitä nyt?! Blue screen ja virhekoodi, joka kevyen googletuksen jälkeen selviää näytönohjaimeen liittyväksi. Eikä onnistu korjaaminen sen paremmin vikasietotilassa kuin ilmankaan.

 

Muisti palailee pätkittäin. Lievä deja vu -kokemus. Been here, done this. Miten olis, jos kokeilis win95:ttä sittenkin, se voisi pelien kannalta olla kivempi muutenkin? Joo… Win95 ei halua buutata cd:ltä. Pienellä kaivamisella kätköistä löytyy asennuskorppu. Mutta eipä se kysele osoiointia, joten kokeillaan korvata vaan kaikki. Hyvin menee, kunnes ei enää menekään. Beep beep – bad move!

 

WinME takaisin, kiitos! Mutta eipä se halua korjata asennusta, tyhjää pitää olla. Eikä onnistukaan enää osiointi cd:ltä, pienellä kaivamisella löytyy sentään varastoista me:llekin tehty asennuskorppu. Ja pienellä säätämisellä päästään jopa dosiin ja ajamaan osiointi korpun avulla ja saadaan winME puhtaalle pöydälle uudestaan. Sitten eikun ajurit uusiksi näytölle ja äänikortille ja taas pelittää. Toivon. Toivon. Toivon.

 

Kun vaan vielä saan duunista biosin salasanan (thanks vaan kun sellainen on jätetty käyttöön!!!) niin ehkäpä saadaan vielä kone buuttaamaan suoraan kiintolevyltä eikä yrittämään ensin cd-asemaa, ja sammumaankin oikein (ettei se sitten aina buutin yhteydessä aja sitä scandiskiä)  – nyt kun windows sammuu, ei sammukaan kiintolevy, mutta muistaakseni sen saa säädettyä biosista jotenkin. Muistaakseni.

 

Kaikkeen sitä itsensä lykkää. En enää ikinä osta yhtään käytettyä konetta mistään enkä ainakaan kenellekään muulle, jos ei ne itse hommaa käyttiksiään ja asenna niitä! Saas kattoo, tuleeko tuosta peliä, jos ei jostain revitä xp:tä On se sentään windowsien aatelia.

Ensimmäinen kello soi aivan liian aikaisin. En edes vaivaudu katsomaan kuinka aikaisin. Omani ei ole vielä soinut, joten kyllä, aivan liian aikaisin. Hetken jo kerään voimia noustakseni sängystä sammuttamaan kellon, mutta sitten se viimein loppuu, ilman minun apuani. Huudan tyttärelleni – kumman ikinä kello se olikin – että jatkaa vielä uniaan, ettei vielä ole aika nousta. Turhaan, luultavasti, sillä hän ei todennäköisesti edes herännyt kelloon oikeasti vaan sammutti sen unissaan. Omatkin silmäni painuvat kiinni ja vaivun takaisin uneen.

 

Seuraava kello soi joskun vähän puoli seitsemän jälkeen. Mies kurottaa kättään sängyn yläpuolella olevalle hyllylle ja napsauttaa häiritsevän pirinän kiinni. Jälleen voimme jatkaa uniamme rauhassa.

 

Seuraavaksi soi toisen tyttären kello. Nyt joudun nousemaan sammuttamaan sen, sillä nuorimmainen ei sormeaan heilauta, ei edes havahdu, vaikka kello soi sinnikkäästi sängyn päädyssä. Sammutan kellon (pienellä vaivalla, sen kellon herätysnappi on oikeastaan aika ylivoimainen namikka puoliuniselle), vilkaisen syvässä unessa nukkuvaa tytärtäni ja tallustan vielä takaisin sänkyyni.

 

Lopulta, vain muutaman minuutin kuluttua, soi oma kelloni. Varttia vaille seitsemän. Tänään ei ole kiirettä töihin, ei tiettyä kellonaikaa johon pitäisi ehtiä. Siunattu liukuva työaika! Nappaan siis kellon käteeni sammutettuani sen ja säädän sisäisen kelloni herättämään minut tasalta. Ja niin se tekeekin. Kahta vaille seitsemän avaan silmäni ja tarkistan ajan – kellon valolla, vielä on sysipimeää.

 

Raahaudun sängystäni ja menen herättämään tyttäriäni. Samalla katsastan, mihin aikaan esikoisen kello minut oikein herätti. Herätysviisari osoittaa hilkkua vaille kuutta! Kukahan sitä taas on mennyt käpälöimään, vaikka aina yritän katsoa, että se on säädetty noin viittä vaille seitsemään?

 

Minkähän ihmeen vuoksi meillä oikeastaan soi kaikki nämä kellot? Kukaan ei niihin nouse kuitenkaan. Riittäisi, että minun kelloni soisi, minä se yleensä sieltä sängystä kömmin ensimmäisenä kuitenkin ja herätän kaikki muut. Mieskään ei omaansa nouse, mutta ehkä se on ihan hyvä varoitussoitto, olen siihen jotenkin jo ehdollistunut.

 

Tyttäret haluavat kumpikin oman kellonsa. Haluaisivat herätä itsenäisesti. Tosikoinenkin tänään taas, kun menin häntä herättämään, vikisi, että haluaa herätä kelloonsa, ettei se ole vielä soinut. Laitoin sen hetkeksi uudestaan soimaan ja aamu oli pelastettu 😀 Ressukat tytöt ovat vanhempiensa tavoin niin toivottoman aamu-unisia, ettei siihen heräämiseen oikein mikään auta. Ei edes illalla aikaisemmin nukkumaan meneminen, kun ei se uni illanvirkulle-aamuntorkulle silmään tule sen aikaisemmin vaikka yrittäis.

 

No, joku diili tässä täytyy tehdä. Ei siinäkään mitään järkeä ole, että kuudesta lähtien soi kello toisensa perään ja minä olen ainoa, jonka uneen se vaikuttaa. Minäkin haluan nukkua oman kelloni soittoon asti rauhassa!

Tämän päivän lapsi, etenkin kaupunkilaislapsi, kohtaa oikeassa elämässä kuoleman hyvin harvoin. Kaikilla ei ole lemmikkejä, jotka tulisivat vanhoiksi ja kuolisivat pois, saati että eläimiä olisi farmillinen. Lasten käsitys kuolemisesta muodostuu varmaan lähinnä saduista ja elokuvista. Mutta kuka niissä kuolisi ns. luonnollisen kuoleman? Ei siis varmaan pitäisi ihmetellä kysymyksiä, joita lapseni tänä aamuna esittivät katsellessamme vanhoja kuvia, joista myös jo edesmenneitä ihmisiä ja eläimiä bongattiin.

 

Esikoinen löysi kuvan, jossa isoisäni tekee saunavihtaa. Isoisäni kuoli pari vuotta sitten kesällä ja tosikoinen muisteli: "Eiks nii, että vaarin iss… sun isoisä on kuollut?" Vahvistin että kyllä vaarin isä eli minun isoisäni kuoli pari vuotta sitten. Seuraavaksi tosikoinen kysyi: "Kuka sen tappoi?" Melkein aloin nauraa, mutta tajusin saman tien, että kysymys oli oikeastaan ihan validi. Mistä vajaa nelivuotias sitä voisi tietää, miten vanha ihminen kuolee?

 

Hetken kuluttua esikoinen löysi kuvan, jossa minä istuin mättäällä vieressäni ensimmäiselle pupulleni rakentamani koppihäkkyrä, pupun kurkistellessa sen oviaukosta. Esikoinen ihmetteli koppia ja kun kerroin mikä se oli, kysyi tytär: "Räsähtikö se sen pupun päälle ja se kuoli sinne alle?" Ilmeisesti koppi näytti vähän heiveröiseltä 😉 ja olisihan se ollut hyvä selitys pupun kuolemalle. Mutta ei, pupuni ei kuollut koppionnettomuudessa vaan sairastuttuaan pahasti.

 

Väittäisin silti, että kuolema – ei ehkä "jokapäiväisenä" osana elämää, mutta tapahtumana kuitenkin – on lapsille normaalimpi asia kuin ajatellaan. Jollain tavalla se vastaan tulee kuitenkin. Saduissa kuollaan (ok, useimmiten tullaan tapetuiksi, mutta kuitenkin) ja varmasti ainakin joskus puhutaan ihmisistä, jotka ovat jo kuolleet. Ajatus omasta kuolemasta tai vanhempien kuolemasta on varmasti pelottava asia, niinhän se on aikuisillekin. Ihmiseen on istutettu valtava elämänhalu. Ei me täällä muuten selvittäisikään.

 

Mutta kuolema ei ole lapselle sen enempää tabu kuin mikään muukaan ellei aikuiset siitä sellaista tee. Mistä tabu syntyy? Siitä, että jostain asiasta ei puhuta, että siitä kuiskitaan hyssytellen ja salamyhkäisesti. Minun pyrkimykseni on, ettei kuolemasta tai mistään muustakaan aiheesta koskaan tulisikaan lapsilleni tabuja. Kysyä siis saa. Ja minä yritän muistaa olla nauramatta, vaikka kysymykset joskus vähän absurdeilta minusta tuntuvatkin. Siitä ne tieto ja maailman- ja elämänkuva karttuvat.

 

Ehkäpä lapseni nyt muistavat, ettei kuolemaan aina tarvita tappajaa tai onnettomuutta.