Author: Marilka

Valokuvien kätköistä

MarilkaLeave a comment
Ei ne tytöt muistaneet, että oli ollut puhetta uimisesta. Muttei kyllä niiden huoneetkaan tulleet siivotuiksi, vaikka siitä oli puhetta ihan eilen ja tänä aamunakin vielä. Päinvastoin, täällä on taas entistäkin sekaisempaa… Kaivoin tänään esikoisen toiveesta valokuva-albumeja autotallista. Löysin lopulta vihoviimeisistä läpikäymistäni laatikoista (kuinkas muutenkaan…) lasten albumit, mutta yhä on jossain kateissa muutama albumi, mikä hämmentää minua suunnattomasti, koska olin käyvinäni läpi joka ikisen laatikon! Ehkä ne vielä jostain kuitenkin pulpahtaa esiin…
 
Siinä albumeja metsästäessäni osui käteen kaikkea muuta, kuten lasten pelejä ja kirjoja, maljakoita ja koriste-esineitä sekä minun kirjojani tietenkin – niitä on varmaan joka laatikossa jokunen, niitä kun on se nelisensataa nidettä… Tuotiin työhuoneeseen pari viimeistä kirjahyllyä ja toin osan kirjoistani hyllyyn. Vielä niitä kirjoja on siellä autotallissakin vaikka kuinka, tekisi kovasti mieli kaivaa sieltä ne kaikki esiin, jotta saisin nämä hyllyt oikeasti järjestykseen. Mutta en jaksa vielä. Vähän kerrassaan.
 
Samalla järkkäilin täällä vähän muutenkin ja tulin käyneeksi läpi vinon pinon vanhoja valokuvia. On ne vaan niin ihania! Sellaista nostalgiaa, että 🙂 Valokuvia ei voita mikään – siksi kai kuvaan niin paljon itsekin. Sieltä tuli vastaan mm. kuvia miehen ja mun alkuajoilta, meidän häistä, lasten vauva-ajoilta, omilta vauva- ja lapsuusajoilta, lapsuuden kavereista joista osa on kadonnut jonnekin, mutta itse asiassa useimpien kanssa on vielä jotain kontaktia, naamakirjassa jos ei muuten. Otin parhaista paloista kuvia – ja heittelin niitä sinne naamakirjaankin sitten asianosaisten ihailtaviksi myös 😉
 
Minä ja vastasyntynyt sisko         Pikkuruinen minä…
  
Minä luistelemassa     Bikini-siskokset
 
Minä ja äitini                              Nuoripari
 
Pikku-prinsessani       Minä lasken katolta alas
 
 
[Ja lisää kuvia tietty Flicrissä]

Englantilaisia paholaisia sun muuta

Marilka1 Comment
Meidät herätettiin tänä aamuna vaihteeksi luxus-aamiaisella. Ei sisällössä mitään ihmeempää luxusta, ihan normaalit kahvit ja leivät ja murot, mutta luxusta oli se, että esikoinen oli aamupalan valmistanut ja kantoi sen meille sänkyyn, herättäen meidät näin lempeästi noin yhdeksän aikaan. Toivat sitten tytöt omatkin aamupalansan meidän sänkyyn, omilla pienillä tarjottimilla, joten syötiin siinä sitten kaikki yhdessä meidän sängyssä.
 
Siitä saakka ovat nuo tyttäret harvinaisesti leikkineet yhdessä koko päivän. Parit normaalit rypyt on päivän aikana siloteltu, ainahan sitä känää jostain syntyy, mutta yhä vaan leikki jatkuu. Se taisi alkaa ihan vaan kotileikkinä, jossain välissä se muuntui kuninkaalliseksi ja nyt viimeiset tunnit täällä on majaillut kaksi noitaa. Viimeisin riita sai alkunsa, kun esikoinen pyysi tosikoista olemaan pahis, mutta sisko ei halunnut. Ihmettelin, miksei esikoinen itse voinut olla pahis, kun oli niin vankasti sitä mieltä, että leikki sellaisen tarvitsee, ja sain vastaukseksi: "no kun toi osaa tehdä pahisten juttuja niin paljon paremmin." She’s got a point 😛 mutta tosikoinen ei silti halunnut olla pahis, vaan keksi antaa roolin mielikuvitushahmoille, jotka nimesi englantilaisiksi paholaisiksi 😀
 
Tyttöjen leikkiessä on mies ehtinyt aloittaa meidän saunan rakentamista ja piipahtaa rautakaupassa hakemassa jotain puuttuneita juttuja. Ruokapöydässä mies vitsaili lapsille, että illalla päästän jo saunaan, eihän siellä tarvitse kuin lauteet laittaa kiinni ja kiuas paikalleen. Jolloin tosikoinen lisäsi hyvin tärkeän seikan: "niin ja sit pitää löytää vielä se kiulu." Niin ilman sitähän ei voi saunoa 😉 Totuus on tietenkin varsin toisenlainen, on putkea ja panelointia ja – oh bummer! – sähkötöitäkin. Voisin veikata, että sen jälkeen kun sauna on muuten valmis, menee vielä vuosi ennen kuin kiuas on seinässä… Ellei vähitellen saada hommattua uutta sähkäriä meille.
 
Minä olen tänään enimmäkseen ollut tässä koneella – latailin esikoisen uuteen kännykkään soittoääneksi Anna Abreuta ja sen jälkeen olen duunaillut tosikoisen synttärikutsuja – kunhan ensin selvisin keittiösulkeisista. Normaalin ruuanlaiton ja siivouksen lisäksi tein meille jälkkäriksi tänään suklaatäytteisiä kakkusia (kohokkaita l. paistettua sokerikakkutaikinaa, joiden väliin laitoin suklaalevitettä ja koristelin tomusokeripäällysteellä – niille tarvisi keksiä nimi!), vähän niinkun testimielessä sillä ajattelin tehdä sellaisia tosikoisen synttäreille (ovat meinaan hyviä! idis lähti jostain mitä toin kanarialta mukanani).
 
 
Ihanaa kun on leppoisa viikonloppu ilman menoja. Onhan näitä leppoisia viikonloppuja nyt sentään ollutkin, pitää nauttia näistä sen aikaa kun niitä riittää. Nimittäin myöhemmin keväästä on kyllä taas luvassa viikonloppujuoksujakin, millon perheen kesken, milloin ihan omiani. Huomiseksi olen vähän niinkun luvannut typyille uimahallireissua, mutta katsotaan nyt… Siitä on jo aikaa, kun lupasin, ei ne varmaan muista 😉

Sälätystä

Marilka1 Comment
Onpa ollut jotenkin säläntäyteinen alkuviikko. Hirveän monta pientä juttua muistettavana ja hoidettavana. Enkä minä ole ollenkaan hyvä sellaisessa. Olen aivan Outlookin ToDo-listan armoilla sellaisessa pyörityksessä – onneksi se on olemassa!

Mutta jollei joku asia ole siellä, sille käy kuten maanantaina aamupäivällä sitten kävi, että asiakas joutui hätyyttelemään minua, kun olin kaiken keskellä vallan unohtanut erään asian. Ja sitten voi kiireessä käydä niinkin, että sählää sähköpostit ja vastaa väärälle ihmiselle. Ja niinkin että loiskauttaa tomaattikeitot päälleen juuri ennen kuin on lähdössä asiakkaalle. Eikä muuten ollut edes hyvää tomaattikeittoa!

Eilen helpotusta kiireeseen toi kyseinen tomaattikeittoisilla housuilla hoidettu asiakaskäynti – se kun sattui sellaiseen kellonaikaan, että saatoin siitä hyvällä omalla tunnolla painella suoraan himaan, kerrankin ajoissa. Päivät töissä tahtovat yhä vähän venyä, vaikka juuri lekurille väitin päivällä, etten paina enää samaa tahtia kuin syksyllä. Enkä ihan samaa tahtia painakaan, pysyn melkein normaalissa viikkotuntimäärässä sentään. Suunnilleen. Ehkä. Mutten paina viittäkymmentä tuntia viikossa kuitenkaan. Noin 40+toisinaan muutama.

Kuitenkin. Eilen siis tein lyhyemmän päivän asiakaskäynnin ansiosta ja painuin uhkarohkeasti tyttöjen kanssa jälleen Jumboon naurattamaan lisää myyjiä. Soneran myymälässä ainakin nuori kundimyyjä näytti saaneen päivän hupipläjäyksen, kun seilattiin kymmenen neliön myymälää likkojen kanssa, skouttaillen esikoiselle sitä uutta kännykkää. "Miten olis tää Samsung?" "Ei, kun mä haluun nokkarin." "Tyttö, sä olet kahdeksan, sä et vielä voi olla nokia-fiksoitunut!" "Mut mä vaan oon ja mä haluan nokkarin." Ja sitten huhuili tosikoinen: "Mä haluun tällasen miniläppärin! Äiti, laita mut nettiin tässä!"

Oltiin itse asiassa oikeasti hakemassa esikoiselle toppista, onnenonkijamaisesti maaliskuussa. Ei muuten, mutta kun maanantaiaamuna kiireessä ompelin mitä-ne-olikaan pistoja rotsin revenneisiin saumoihin;vetelee takki-parka viimeisiään. Mutta eipähän sellaista enää mistään löytynyt – onneksi kohta on kevät. Siinä samalla sitten harhailtiin muissakin kaupoissa ja mm. sitten matkaan lähti se esikoisen uusi kände, sininen Nokian slide-malli, tosikoiselle vaaleanpunainen pipo ja minulle vaihteeksi yhdet kengät, tennarit joissa on ikäänkuin vähän korkoa. Welcome back, ysäri. Tennareista kyllä olen aina tykännytkin!

Tänään työpäiväni katkaisi se lekurikäynti heti alkuunsa. Ehdin sitä ennen peräti käydä läpi yhden Microsoftin ah niin ihanista nettiproseduureista, jolla uusin yhden Microsoftin titteleistäni, don’t ask. Reippailin kävellen lääkäriin, etten menetä parkkipaikkaani tallissa – siellä on aivan liian vähän paikkoja – ja sain meidän södeltä työpaikkalääkäriltä (nuori kundi kuin mikä) B-lausunnon sekä vinon hymyn saattelemana luvan tupakoida satunnaisesti – "ei tuo määrä [n. 2-5 tupakkaa viikossa] vaikuta mihinkään, saahan sitä jokaisella joku pahe olla."

Astmani on nyt virallinen sitten. Aika hassulta tuntuu, olen aina ollut perusterve, voinut joka lomakkeeseen ruksia, ettei ole mitään perussairauksia. Mutten enää. Nyt minulla on krooninen sairaus, jossa on pysyvä lääkitys. Sinänsä lievä rasitusastma, joka näyttää pysyvän kurissa minimi-kortisoniannoksella, mutta kuitenkin on. Ja haittaakin jossain määrin elämää toki, esimerkiksi kylmää ilmaa eivät keuhkoni siedä oikein ollenkaan jos hengästyn. Sekin tuli taas viime lauantain lenkkiyrityksellä testattua, siitäkin puhuin lääkärille ja sain asiaa paremmin auttavan avaavan lääkkeen. Urheilijoilla paljon käytetyn lääkkeen 😉

Loppupäivän töissä taas säädin lisää sälää. Se on oikeasti vaikeaa, en meinaa osata keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kun kaikki pitäisi tehdä yhtaikaa, noin niinkun muka. Kun kaikki pitää saada saman päivän aikana valmiiksi ja kaikilla on sama prioriteettiarvo. Mutta luulen ainakin saaneeni kaiken kuntoon, loppuviikon kun olen kiinni ammattitapahtumassa.

Kovan onnen Paloheinä

Marilka2 Comments
Viimeksi kun joskus tammikuussa oltiin Paloheinässä hiihtämässä, lähdettiin reippaina 4 kilsan lenkille ja palattiin väsyneinä parin tunnin hiihdon jälkeen 8 kilsan lenkiltä. Huonot reittimerkinnät ohjasivat meidät ladulle, joka vei kohti Haltialan kartanoa. Kun lopulta tajuttiin olevamme aivan vikapaikassa, oli jo melkein neljä kilometriä hiihdettynä ja vaihtoehdot palata samaa tylsää peltolatua takaisin tai hiihtää neljä kilsaa Pitkäkosken kautta Paloheinään. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto. Tytöt jaksoivat uskomattoman upeasti, vaikka esikoisella suu koko matkan kävikin, kun tapansa mukaan jurputti kaiken aikaa.
 
Tänään arvelin löytäväni lasten kanssa oikean ladun vähän helpommin – en kai nyt sentään samaa virhettä toista! – joten lähdin tyttöjen kanssa (mies jäi tekemään raksahommia) Paloheinään hiihtämään ja mäkeä laskemaan, viimeksi kun viimeksi mainittu jäi väliin kokonaan tuplaantuneen lenkin vuoksi. Ja kyllähän me ihan helposti oikealle ladulle tällä kertaa löydettiinkin. Valittiin reitti, jolla pääsi kiertämään valinnan mukaan 3km tai 1,8km ja tytöt äänestivät lyhyemmän puolesta. Ok.
 
Kaikki menikin jonkin aikaa oikein hyvin – kunnes tajuttiin kiertävämme ympyrää, kun jo toistamiseen tultiin samaan latujen risteykseen. Latu looppasi kunnon do-while -lausetta ilman breakia. Missään ei ollut kylttiä, joka olisi kertonut, mistä pääsee takaisin Paloheinän majalle! Joten kun oltiin toistamiseen noustu reitin pahin mäki (jossa tokalla nousulla tosikoinen suosiolla kantoi sukset ylös, sillä haarakäynti ei vielä oikein suju kovin hyvin) ylös ja näköpiirissä oli jälleen risteys, jonka arvelin oikeaks, kysyttiin vaihteeksi neuvoa – ja päästiin majalle.
 
Ulkoilumajan edessä on sellainen pieni treenimäki, jossa etenkin lapset tykkäsivät laskea suksilla. Tietenkin meidänkin neidit halusivat kokeilla. Kaatuivat ensimmäiset laskut, mutta siitä se sitten alkoi sujua. Minäkin kokeilin kerran laskea – ja totta kai aikuisen ylimieliseen tapaan päätin vähän hypätä laskun pienessä kumpareessa ja tömähdin maahan pepulleni. Tärähdys sattui päähän ja kankussa lienee mustelma. Eräs äiti-ihminen siinä lähellä nauroi minulle, etten suinkaan ollut ensimmäinen aikuinen, jolle kävi siinä noin 😀
 
Lapset eivät edes yrittäneet hyppiä, mutta kaatuilivat silti laskunsa aina silloin tällöin. Eikä se mitään, mutta kävipä sitten niinkin, että esikoisen polvi vääntyi erään kaatumisen seurauksena. Mäenlasku suksilla loppui siltä erää siis siihen ja autoin itkevän linkuttavan lapsen ulkoilumajan kahvioon kaakaolle ja pullalle. Kipu jalassa hellitti sen verran, että esikoinen oli sitä mieltä, että pystyy laskemaan vielä pulkkamäkeäkin. Ja kun jotenkin sillä jalalla pystyi kulkemaankin ja pulkkaa vetämään, suostuinkin ja mentiin mäkeen parin pulkan ja yhden stigan kera.
 
 
Minä oikeastaan vihaan pulkkamäkeä. Pulkkamäki = selkä, naama ja kengät täynnä lunta ja vaatteet märkinä ja peppu kipeänä. Joten pyrin pysyttelemään mäen alla katsomassa tyttöjeni mäenlaskua. Suostuin kuitenkin lopulta molempien kanssa laskemaan kerran. Ja esikoisen kanssa se menikin mallikkaasti, mutta tosikoisen kanssa ei ihan niin. Tosikoinen halusi laskea kanssani stigalla ja se olisikin ollut ihan jees, jollei mäki olisi ollut niin pahuksen pomppuinen! Mutta pomppuinen kun oli, pomputtivat pomput minut lopulta pois stigan selästä, jolloin tosikoinen menetti sen ohjauksen, meni mukkelis makkelis ja löi päänsä.
 
 
 
Silloin minä olin jo sitä mieltä, että lähdetään kotiin, kun jokainen oli itsensä satuttanu. Mutta lapset halusivat vielä jatkaa laskemista niistä vähän pienemmistä mäistä, joten okei, vielä jonkin aikaa. Puolisentoista tuntia siinä loppujen lopuksi oltiin, laskin vielä kummankin kanssa niistä pienemmistä mäistäkin ja kaikki meni ihan hyvin. Paitsi että minulla oli kylmä, varsinkin selästä. Ihmettelin miten olin saanut selkääni niin paljon lunta stigasta pudotessani, että tuntui peppuun ja reisiin asti märältä.
 
Kunnes siinä vaiheessa kun olin jo kerännyt tytöt pulkkajunaan ja valmistauduin vetämään heidät autolle tajusin, että syy olikin vuotavan vesipullon! Tai no, ensin vain aavistin, mutta repun avaaminen ja märän kameran osuminen käteen vahvisti aavistukseni. Katsoin vesipulloa, jonka suutin oli nähtävästikin stigasta pudotessani avautunut ja totesin, että selkääni pitkin oli siis valunut nelisen desiä vettä. Ei ihme, että oli kylmä – selkänihän oli kirjaimellisesti jäässä! Vedin lapset autolle pikakävelyä, mutta olin silti niin jäässä, että hädin tuskin pystyin ajamaan.
 
Kotimatkalla soitin miehelle (heti kun sain sormet toimimaan niin paljon, että pystyin käyttämään kännykkääni…), että laittaa takan päälle, tulossa on vähän syväjäätynyttä väkeä. Joten himaan päästyämme linnoittauduttiin itse kukin takan ääreen defrostautumaan. Tai esikoinen linnoittautui. Tosikoisella ei ollut yhtään kylmä ja minä vaihdoin ensin kuivaa ja lämmintä ylleni sekä pelastin märän kameran takanreunukselle kuivumaan, ja asetuin sitten minäkin takan ääreen. Lämmintä ruokaa, lämmintä dooleys-venäläistä ja vähitellen alkoivat luutkin sulaa.
 
Myöhemmin tsekkasin kameraa – ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: kamera toimi kylvyn ansiosta jopa paremmin kuin ennen sillä vesi oli liottanut pois kaiken mehun, joka viime äitienpäivänä oli kameran mekanismeihin jumittunut 😀

Mobiili-elämän eskalaatio

Marilka1 Comment
Minä täytän muutaman kuukauden kuluttua 34. Olen siis sinänsä vielä varsin nuori, vaikka aika usein tunnen itseni hyvinkin vanhaksi tämän hyvin keski-ikäisen elämäni keskellä. Ja vielä vanhemmaksi aina kun pysähdyn miettimään teknologiaa minun lapsuudessani ja vertaamaan sitä siihen, mitä se on nyt omien lapsieni elämässä. Etenkin kun näen lasten ilmeet aiheesta puhuttaessa ja kuulen epäuskoiset kommentit "siis eiks teil todella ollu…?!"

Teini-iän kynnyksellä suurin haaveeni oli saada oma puhelin huoneeseeni. Siis ei mitään omaa linjaa, sehän olisi ollut hulluutta! Vaan ihan vaan mahdollisuus puhua omassa huoneessa yhteisen hallin sijaan. Kuudentoista vanhana puhuin ensimmäistä kertaa matkapuhelimella – soitin jonkun NMT-jötikällä mutsille, kun systeri oli katkaissut jalkansa mäessä partion lapinreissulla. Luuri oli tuttuun tapaan langan päässä, mutta hämmästyttävästi se mötikkä ei. Sillä voi soittaa vaikka bussista. Vau!

Muutama vuosi siitä eteenpäin, ja meillä oli miehen kanssa langaton kotiluuri. Se toi jo aivan huikean vapaudentunteen puhelimessa puhumiseen himassa. Vähän samanlaisen kuin tämä langaton verkko ja pieni ja kevyt mutta akkukestävyydeltään hyvä miniläppäri -yhdistelmä nyt netin suhteen. Alkuun minäkin tein tuttavuutta netin kanssa yliopiston atk-luokassa, mutta me hommattiin modeemi melko varhaisessa vaiheessa kyllä. Tai no, oli siinä jo ehtinyt vuoden päivät radiosta kuulua mainosten perässä weeweeweitä, joista ei oikein tajunnut ensin mitään.

28-kiloinen modeemi vaihtui hyvin pian 56-kiloiseksi, mutta noin satanen ISDN-linja tuntui utopialta. Kunnes hankittiin ns. laajakaista, jossa laajaa oli vain nimi. Ensimmäisen ADSL-yhteytemme nopeus taisi olla 256kiloa ja tuumattiin, ettei sen kummempaa tarvitakaan. Valtavaa oli jo se, että linja oli käytettävissä koko ajan! Mikä huikea uusi vapaus jälleen! Ei tarvinnut miettiä kuinka pitkään netissä roikkui, vaan kiinteällä maksulla sai netin ulottuvilleen 24/7.

Siinä välissä oli ehditty niitä kännyköitäkin ostaa, joten ADSL:n myötä tehtiin silloin hurjalta tuntunut päätös lopettaa lankapuhelinliittymä kokonaan. Ihan ensimmäinen kännykkä, jonka ostoon osallistuin, oli näytötön NMT, joka ostettiin appiukolle synttärilahjaksi, vähän tosin myös kaikkien lainattavaksi mökkireissuille. Pari vuotta siitä, ja meillä oli jo oma GSM, yhteinen tietty, oma tuntui ihan älyttömältä alkuun. Mutta vuoden päästä kännyn ostosta ei enää, ja minulle ostettiin 2110i, tuo Nokian helmi, jossa soi Säkkijärven polkka eikä pelkkää pirinää!

Siihen mennessä kun meiltä se lankaliittymä lakkautettiin, oli kännykkäni jo vaihtunut kerran tai parikin, syytä en tosin enää muista (paitsi ehkä koko), sillä monen muun tapaan muistelen 2110:aa yhä tietyllä nostalgisella haikeudella – siihen sai vielä erikoismaalattuja ihania kuoriakin ja minun kännyäni koristi värikäs akvaario. Sittemminkin kyllä vielä hankin joka kändeen jotkut kivemmat kuoret aina siihen asti, kun puhelimeni alkoivat olla noita persoonattomia bisnespuhelimia.

Silti, en vaihtaisi enää takaisin. On ne toiminnallisuudet ehdottomasti kuoria tärkeämpiä! En enää todellakaan vaihtaisi pois puhelinta, joka on melkein enemmän jotain ihan muuta kuin vain puhelin. Puhelinta, jolla pääsen nettiin, voin lukea sähköpostini, ottaa kuvia, mesettää… U name it. Ei ole mokkulaa, jotta voisi tämän miniläppärin saada nettiin missä vaan ja koska vaan, joten tuo minitietokone-kännyni on nettiriippuvaiselle aivan korvaamaton!

Neljän vuoden takainen kännyni, se joka vaihtui reilu pari vuotta sitten Nokian E70 malliin, oli jo edistyksellinen edeltäjiinsä verrattuna. Sillä pääsi lukemaan vähän uutisia ja sillä sai jotenkuten Exchangen meilit tsekattua, joskaan sitä ei todella jaksanut veivata kuin hätätapauksessa 😉 E70 sen sijaan oli jo aivan sensaatio! Täysi qwerty-näppäimistö, meilit suoraan kännyyn siivosti ja helposti – löysin meilit ennen kuin keksin mistä löytyy osoitteisto 😀 – kamerakin ihan toista kuin edellisessä ja naamakirjat, blogit, flickrit olivat ulottuvilla puhelimen kautta. Wow.

Mutta ei sekään vielä mitään! Nyt minulla on tuo HTC. Siinä on huonot puolensa ja se saa minut välillä repimään hiuksia päästäni. Mutten vaihtaisi pois. Olen tykästynyt siihen, että minulla on mobiili pieni tietokone koko ajan mukana, sellainen, jossa on ihan oikea  qwerty-näppis ja jolla voi ihan oikeasti surffata netissä ja ihan oikeasti postata blogientryjä tänne tarvittaessa.

Nyt alkaa kännyni olla viilattu nimittäin aika hyvään kuntoon jo, kun eilen tosiaan laitoin siihen sen ShoZu:n (jolla siis onnistuu kuvien ja tekstien lataaminen eri palveluihin joustavasti) ja tänään vielä gmail-clientin. Niin, ja sain viimein laitteen myös ymmärtämään hands freeni ja keskustelemaan duuniläppärini kanssa, joten se toimii tarvittaessa modeemina sille (saisikohan sen juttelemaan tämän miniläppärinkin kanssa? win mobile ja linux… i don’t think so…). Niin, eikä enää tietty tarvitse kuunnella säkkijärvenpolkkaa, eikä edes ladata kalliita "soittareita" netistä vaan puhelimeni soi Shinedownia ja Def Leppardia ja Mötley Crüeta, niin ja Dazen Tamagotchia esikoisen soittaessa 😀

Sinänsä mielenkiintoista, miten merkitykselliseksi asiaksi on noussut se, ettei ole kommunkaatiossaan paikkaan sidottu. Sellaista osannut kuvitella edes mahdolliseksi kymmene-kaksikymmentä vuotta sitten, ja nyt se on ihan elinehto 😉 Ai niin, OCS:n mobiiliversio pitäisi muuten asentaa käyttöön vielä myös – se siis yrityksen sisäinen live meetingin sisältävä mesen-vastine.

Mitähän kaikkea on silloin, kun omat tyttäreni ovat päälle kolmenkymmenen? Nyt heille on itsestäänselvää, että äiti voi surffata netissä takan ääressä, ja että google on paras tiedon lähde, ja että googlemapsilla voi katsella maailmaa kotisohvalla istuen – siitä nyt puhumattakaan, että jokaisella on henkilökohtainen puhelin, joka mahtuu taskuun ja että musaa voi ladata mp3-soittimeen vaikka kuinka paljon ja kuunnella missä vaan. "Ai mitkä on korvalappustereot? Ai yks kasetti kerrallaan? Niinku cd-soittimessa vai?" Niitä silmälappuvideoita odotellessa…