Viimeksi kun joskus tammikuussa oltiin Paloheinässä hiihtämässä, lähdettiin reippaina 4 kilsan lenkille ja palattiin väsyneinä parin tunnin hiihdon jälkeen 8 kilsan lenkiltä. Huonot reittimerkinnät ohjasivat meidät ladulle, joka vei kohti Haltialan kartanoa. Kun lopulta tajuttiin olevamme aivan vikapaikassa, oli jo melkein neljä kilometriä hiihdettynä ja vaihtoehdot palata samaa tylsää peltolatua takaisin tai hiihtää neljä kilsaa Pitkäkosken kautta Paloheinään. Valittiin jälkimmäinen vaihtoehto. Tytöt jaksoivat uskomattoman upeasti, vaikka esikoisella suu koko matkan kävikin, kun tapansa mukaan jurputti kaiken aikaa.
Tänään arvelin löytäväni lasten kanssa oikean ladun vähän helpommin – en kai nyt sentään samaa virhettä toista! – joten lähdin tyttöjen kanssa (mies jäi tekemään raksahommia) Paloheinään hiihtämään ja mäkeä laskemaan, viimeksi kun viimeksi mainittu jäi väliin kokonaan tuplaantuneen lenkin vuoksi. Ja kyllähän me ihan helposti oikealle ladulle tällä kertaa löydettiinkin. Valittiin reitti, jolla pääsi kiertämään valinnan mukaan 3km tai 1,8km ja tytöt äänestivät lyhyemmän puolesta. Ok.
Kaikki menikin jonkin aikaa oikein hyvin – kunnes tajuttiin kiertävämme ympyrää, kun jo toistamiseen tultiin samaan latujen risteykseen. Latu looppasi kunnon do-while -lausetta ilman breakia. Missään ei ollut kylttiä, joka olisi kertonut, mistä pääsee takaisin Paloheinän majalle! Joten kun oltiin toistamiseen noustu reitin pahin mäki (jossa tokalla nousulla tosikoinen suosiolla kantoi sukset ylös, sillä haarakäynti ei vielä oikein suju kovin hyvin) ylös ja näköpiirissä oli jälleen risteys, jonka arvelin oikeaks, kysyttiin vaihteeksi neuvoa – ja päästiin majalle.
Ulkoilumajan edessä on sellainen pieni treenimäki, jossa etenkin lapset tykkäsivät laskea suksilla. Tietenkin meidänkin neidit halusivat kokeilla. Kaatuivat ensimmäiset laskut, mutta siitä se sitten alkoi sujua. Minäkin kokeilin kerran laskea – ja totta kai aikuisen ylimieliseen tapaan päätin vähän hypätä laskun pienessä kumpareessa ja tömähdin maahan pepulleni. Tärähdys sattui päähän ja kankussa lienee mustelma. Eräs äiti-ihminen siinä lähellä nauroi minulle, etten suinkaan ollut ensimmäinen aikuinen, jolle kävi siinä noin 😀
Lapset eivät edes yrittäneet hyppiä, mutta kaatuilivat silti laskunsa aina silloin tällöin. Eikä se mitään, mutta kävipä sitten niinkin, että esikoisen polvi vääntyi erään kaatumisen seurauksena. Mäenlasku suksilla loppui siltä erää siis siihen ja autoin itkevän linkuttavan lapsen ulkoilumajan kahvioon kaakaolle ja pullalle. Kipu jalassa hellitti sen verran, että esikoinen oli sitä mieltä, että pystyy laskemaan vielä pulkkamäkeäkin. Ja kun jotenkin sillä jalalla pystyi kulkemaankin ja pulkkaa vetämään, suostuinkin ja mentiin mäkeen parin pulkan ja yhden stigan kera.
Minä oikeastaan vihaan pulkkamäkeä. Pulkkamäki = selkä, naama ja kengät täynnä lunta ja vaatteet märkinä ja peppu kipeänä. Joten pyrin pysyttelemään mäen alla katsomassa tyttöjeni mäenlaskua. Suostuin kuitenkin lopulta molempien kanssa laskemaan kerran. Ja esikoisen kanssa se menikin mallikkaasti, mutta tosikoisen kanssa ei ihan niin. Tosikoinen halusi laskea kanssani stigalla ja se olisikin ollut ihan jees, jollei mäki olisi ollut niin pahuksen pomppuinen! Mutta pomppuinen kun oli, pomputtivat pomput minut lopulta pois stigan selästä, jolloin tosikoinen menetti sen ohjauksen, meni mukkelis makkelis ja löi päänsä.
Silloin minä olin jo sitä mieltä, että lähdetään kotiin, kun jokainen oli itsensä satuttanu. Mutta lapset halusivat vielä jatkaa laskemista niistä vähän pienemmistä mäistä, joten okei, vielä jonkin aikaa. Puolisentoista tuntia siinä loppujen lopuksi oltiin, laskin vielä kummankin kanssa niistä pienemmistä mäistäkin ja kaikki meni ihan hyvin. Paitsi että minulla oli kylmä, varsinkin selästä. Ihmettelin miten olin saanut selkääni niin paljon lunta stigasta pudotessani, että tuntui peppuun ja reisiin asti märältä.
Kunnes siinä vaiheessa kun olin jo kerännyt tytöt pulkkajunaan ja valmistauduin vetämään heidät autolle tajusin, että syy olikin vuotavan vesipullon! Tai no, ensin vain aavistin, mutta repun avaaminen ja märän kameran osuminen käteen vahvisti aavistukseni. Katsoin vesipulloa, jonka suutin oli nähtävästikin stigasta pudotessani avautunut ja totesin, että selkääni pitkin oli siis valunut nelisen desiä vettä. Ei ihme, että oli kylmä – selkänihän oli kirjaimellisesti jäässä! Vedin lapset autolle pikakävelyä, mutta olin silti niin jäässä, että hädin tuskin pystyin ajamaan.
Kotimatkalla soitin miehelle (heti kun sain sormet toimimaan niin paljon, että pystyin käyttämään kännykkääni…), että laittaa takan päälle, tulossa on vähän syväjäätynyttä väkeä. Joten himaan päästyämme linnoittauduttiin itse kukin takan ääreen defrostautumaan. Tai esikoinen linnoittautui. Tosikoisella ei ollut yhtään kylmä ja minä vaihdoin ensin kuivaa ja lämmintä ylleni sekä pelastin märän kameran takanreunukselle kuivumaan, ja asetuin sitten minäkin takan ääreen. Lämmintä ruokaa, lämmintä dooleys-venäläistä ja vähitellen alkoivat luutkin sulaa.
Myöhemmin tsekkasin kameraa – ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin: kamera toimi kylvyn ansiosta jopa paremmin kuin ennen sillä vesi oli liottanut pois kaiken mehun, joka viime äitienpäivänä oli kameran mekanismeihin jumittunut 😀
System Failure for the Masses 