Prologi

Viime päivinä on tullut käytyä montakin mielenkiintoista keskustelua tyttärien kanssa. Etenkin esikoinen kohta 12vee alkaa selkeästi herätä tähän yhteiskuntaan, ottamaan kantaa ja muodostamaan mielipiteitä muustakin kuin äidin tarjoaman ruuan mausta tai aamulla puettavan puseron väristä. Tosikoinenkin kovaa vauhtia tulee perässä kyllä, mutta siinä pienessä päässä vielä enempi asuu konkretia, asiat, joita tapahtuu kotona tai koulussa tai kavereiden kotona ja elämässä.

Mutsi

Kovasti tuohtuneena tuossa eräänä päivänä tosikoinen selvitti sitä, miten jotkut luokkakaverit kutsuvat äitiään mutsiksi. Opettaja oli (en osaa päättää mitä mieltä itse olen asiasta, ope lienee muualta kotoisin 😉 ) lapsosia ojentanut, että mutsi ei ole sopiva sana käyttää äidistä. Tosikoinen tässä asiassa – kuten vielä varsin monessa – heijasteli opettajan mielipidettä, samalla kun pohdiskeli miksi se oikeastaan ei ole/olisi sopiva sana äidistä. Minä itse omaa äitiäni mutsiksi tituleeraavana selitin jotain siihen suuntaan, että monet kokevat sen olevan epäkunnioittava nimitys äidistä, eikä se ihan pienten lasten suuhun oikein sovi, äiti on kuitenkin äiti. Mutta ettei minulla ole mitään sitä vastaan, jos alkavat minua mutsiksi kutsua. Minä olen stadilainen. Äiti mikä mutsi.

Pari päivää myöhemmin istuttiin tosikoisen kanssa autossa matkalla tanssitunnille, kun jostain syystä puheeksi tulivat lävistykset. Tosikoinen pohti, että eikös esimerkiksi kielestä vuoda verta, jos se lävistetään, ja eikös se nyt satu aika kamalasti? Kieli- tai huuliläväreihin en osaa kantaa ottaa, mutta useimmathan noista mitkä ei korvissa ole, menevät aikalailla tuon pintanahan alla, selitin, sattuuhan se vähän, muttei vuoda mitenkään solkenaan niinkuin joku haava. “Äiti, sä olet aika ällöttävä, kun sulla on seitsemän korvista, nenäkoru ja napakoru. Muutama korvis on vielä ihan okei, mut toi on jo liikaa!” Parempi noin päin kuin olla hinkumassa lävistyksiä jo yhdeksän vanhana 😉

Välituntivalvonnasta

Sattumalta juuri tässä sen jälkeen kun olin viime perjantaina taas kiehahtanut uutisesta, että ysiluokkalainen poika oli hakannut koulun pihalla luokkakaverinsa toisen välkkävalvojan yrittäessä “sanallisesti pyytää poikaa lopettamaan” (olkoonkin että opettaja oli pienempi, tiedän ettei heillä ole velvollisuutta saattaa itseään vaaraan, ja toisaalta tämä meikäläinen koskemattomuus on mennyt jo liiankin pitkälle, mutta jos uhri olisi ollut minun lapseni, siinä olisi ollut tulta ja tappuraa opelle luvassa siitä ettei ottanut iskuja vastaan lapsen puolesta! Kuka heitä suojelee, jos ei aikuiset? Ja lopputuloksena vieläpä hakkaaja jatkoi koulua normaalisti, uhrista tehtiin urhi sitenkin että on nyt yksityisopetuksessa, sosiaalisesti eristyksissä!), alkoi esikoinen puhua välkkävalvojien edesottamuksista. Tuskin oli mainittua uutista lukenut, ja koko keskustelu itse asiassa sai alkunsa ihan muusta, kun tytöt juttelivat koulujutuista ja välkkäjutuista muutenkin.

Esikoinen kertoi insidentin, joka oli sattunut heidän välkällään tässä joku aika takaperin. Kundit olivat vähän ottaneet yhteen, ts. yksi villinpuoleinen vitonen oli vähän isompaansa  härnännyt tavalla joka nolasi tämän koko pihakatraan edessä, joten turpiinhan siitä tuli. Härnääjä oli ottanut muutaman iskun vastaan ja lähtenyt sitten haneen, en nyt muista oliko päässyt nujakasta itsekseen vai opettajan viimein puuttuessa asiaan. Esikoinen kuitenkin selvitti välkkävalvojien toimintaa minulle: “Ne pitää välkkää jonain omana juoruklubinaan, ei ne edes näe mitä pihalla tapahtuu! Nytkin niillä kesti pitkään ennenkuin tulivat paikalle, vaikka toinen hakkasi siellä toista.” Ja tosikoinen säesti: “Niinpä! Yleensä niitä pitää käydä nykimässä hihasta, että tajuavat puuttua johonkin!” Joku kuri ja järjestys se olla pitää, heidänkin mielestään.

Nuorten työnteosta

Maanantaina oltiin esikoisen kanssa matkalla ratsastustunnille, kun tytär laskeskeli viikkoja kesälomaan, ja minä puolestani lisäsin, että Kreikan matkaankin on enää 71 päivää. Johon näppärä tytär kommentoi: “Yhtä paljon siis kuin meillä on kesälomaa.” Aivan totta muuten. “Meneekö sun koko kesäloma siihen matkaan?” tyttö kysäisi. “Ei nyt ihan, mutta melkein. Loma alkaa pari päivää ennen, ja päättyy reilu viikko paluun jälkeen. Neljä viikkoa lomaa.” “Neljä viikkoa! Mä en ikinä kestäisi vuotta vain neljän viikon kesälomalla!” Jeh, sanos muuta 😉 Useimmiten minäkin olen pitänytkin 5-6viikkoa, mutta nyt sen normaalin neljä. Saas nähä… “Mut kuule, kun tuosta vähän kasvat, sun vuodet menee pahimmillaan ilman kesälomaa ollenkaan, kesätöissä. Minäkin tein kaiket kesät töitä 15-vuotiaasta saakka, kunnes aloin ansaita palkallisia kesälomia töistä.” Ja saman tien kun olin tämän sanonut, muistin, miten tyttöjen serkut ovat turhaan yrittäneet tehdä kesätöitä alle 18vuotiaina. Ei näytä onnistuvan.

Siitäpä pääsin vauhtiin. Turhahan sitä sinänsä oli esikoiselle asiasta vaahdota, mutta tulinpahan selvittäneeksi, miten minun ikäpolveni oppi työnteon teini-iässä, eikä siten solahtaminen työelämään aikuisena ollut mikään iso juttu. Miten minä pidän suunnattoman huolestuttavana kehityksenä sitä, etteivät alle 18vuotiaat näytä saavan tehdä töitä kuin pari viikkoa kesän aikana (“Pari viikkoa! Eihän siinä ajassa ehdi tehdä mitään!” hihkaisi siihen esikoinen), vaikka kuinka haluaisivat ansaita rahaa ja tehdä töitä (ja nyt on myönnettävä, etten tiedä johtuuko tämä lainsäädännöstä vai trendistä). Ja sitten ihmetellään nuorten syrjäytymistä työelämästä. Yhteiskunta nykyisellään syrjäyttää heidät jo siinä vaiheessa, kun heillä olisi motivaatio suurimmillaan aloitella työelämäänsä circa 16vuotiaina!

Tytär kuunteli tätä vaahtoamistani ja kysyi sitten minulta: “No mikset sä äiti ole esittänyt näitä ajatuksia jollekin [joka merkitsee]?” ja sai minut aivan hiljaiseksi. Minä en juuri kirjoittele yhteiskunnallisista asioista blogiini (joitain poikkeuksia lukuunottamatta). Minulta on jo kauan sitten mennyt usko siihen, että yhden ihmisen efforteilla olisi mitään merkitystä. Vielä merkityksellisemmin, minulta on mennyt usko tähän yhteiskuntaan yleensäkin. Kaverini kommentoi naamakirjassa The Voice of Finlandin jatkumisesta, että se on taas yksi hyvä syy paeta tältä planeetalta. EVVK. Ihan sama mitä reality-showta teeveestä tulee, sen voi pitää kiinni. Mutta on niin kovin monia asioita tässä yhteiskunnassa (minun mielestäni) vinksallaan, että pahaa tekee. Eräs toinen kaveri sarkastisesti kommentoi minulle: “Kyllä, kaikissa muissa maissa ovat asiat toisin,” kun olin mennyt sanomaan haluavani paeta tästä maasta näiden epäkohtien vuoksi. Totta turisi. Ihmiskunta on.

Autoilusta

Tuosta omasta autostani ja sen ihanuudesta tulin kirjoittaneeksi pitkätkin pätkät ihan tovi sitten. Tiedostan toki jättäväni jälkeeni melkoisen hiilijalanjäljen, mutta me kaikki tehdään valintamme. Jotenkin tämä autoilun epäekologisuus tuli tyttären kanssa puheeksi paluumatkalla sieltä ratsastustunnilta, ja typy siitä jotain minulle kommentoi, miten olisi parempi kulkea pyörällä kuin autolla. Kysyin, haluaisiko alkaa pyöräillä tuon parikymmentä kilsaa tallille (kun ei ole halunnut vaihtaa lähempänä olevalle tallille). Tytär tuumasi, että ei nyt ehkä, mutta pääseehän sinne bussillakin, “nytkin siitä meni ohi kaksi bussia meidän tunnin aikana.” Paikasta A (=Vantaalla kohta jossa kulkee yksi bussi yhteen suuntaan yhtä harvoin kuin dösät Klaukkalasta) matka bussilla paikkaan B (=talli Nurmijärvellä keskellä peltoja) kestäisi vähintään kolme kertaa kauemmin kuin autolla, veikkasin, sillä suoria linjojahan ei ole ja selitin miten nuo bussilinjat ja kävelyt ja vaihdot ja aikataulut suunnilleen menee. “Haluatko kokeilla joku kerta?” “En. Auto on mukava.” Jep. Se siitä ekologisuudesta.

Epilogi

Olen iloinen, että tytöt pohtivat. Ei kaikkea pidäkään syödä sellaisenaan. Minä olen, tai siis minä ja tyttöjen isä tietenkin, kasvattanut tyttäreni pohtimaan asioita itse ja kyseenalaistamaan asioita, käyttämään omaa järkeään pienestä pitäen kyselemällä mielipiteitä ja juttelemalla heidä kanssaan kaikenlaisista asioista. Välillä se on vähän lyönyt nilkoillekin, kun etenkin tosikoinen tytöistä itsepäisempänä on haastanut vanhempiaan perustelemaan myös ihan kasvatuksellisia komentoja tyyliin “en tee, ellet kerro mulle miksi pitäisi!” eikä välillä meinaa mennä jakeluun, että lapselle perusteluksi riittää myös se, että äiti tai isä katsoo että niin on oikein, piste. Käyn kuitenkin nuo taistot läpi ihan mielelläni, kun samalla näen, miten tytöistä kasvaa itsenäisesti ajattelevia mahtavia persoonia!

Minä lienen vähän vanhanaikainen tai jotain, mutten voi olla kysymättä vastaan “miksi? miksi meidän pitäisi kysyä miksi?”, kun Maija Aalto Hesarin kolumnissaan kysyy miksi me kysymme lapsen sukupuolta tai miksi me närkästymme siitä, jos sukupuolta ei eroteta ulkonäön perusteella. Miksi meidän pitäisi olla jotain sukupuolettomia neutreja? Ja mitä siitä oikeastaan seuraa, jos sellaisiksi ryhdytään?

Ruotsalaiset ovat tunnetusti tässä asiassa edelläkävijöitä. Ja toisaalta pidän ihan terveenä sitä, että poikia ja tyttöjä kannustetaan keskenään samanlaisiin leikkeihin, eikä ohjata vain tyttöjä kotileikkeihin tai vain pokia autoleikkeihin. As long as it comes natural to the child, eikä ketään pakoteta suuntaan tai toiseen. Mutta että hävitetään sukupuoli, kieltämällä sen olemassaolo suorastaan, sanomalla ettei ole tyttöjä tai poikia vaan ainoastaan lapsia? C’moon!

Siellä Ruotsissakin on nyt alettu herätä kysymään, joko homma on mennyt liian pitkälle. Joku minulle tästä linkistä satavarmana älähtää, että taas ne kristityt hälisee, ainako pitää yrittää estää kehitystä?! Unohdetaan kyseenalaistuksesta uutisoiva taho, jooko, ja mietitään aihetta hetki, ihan vaan.

Mieheys, naiseus. Meillä on erilainen biologia, erilaiset geenit, historiallisesti erilaiset roolit. Ottamatta kantaa homokeskusteluun, biologisena faktana kaksi saman sukupuolen edustajaa ei voi synnyttää lasta. Ihminen ei ole luonnostaan sukupuoleton, saati kaksineuvoinen. Pelkästään jo lajin säilymisen kannalta on oleellista, että meitä on kahta sukupuolta, ja että naaras tunnistaa uroksen ja toisinpäin, ja että naaras pitää urosta sopivana parittelukumppanina ja toisinpäin.

Henkilökohtaisesti näen, että miehen tulee olla Mies ja naisen Nainen. Sukupuoli-identiteetti on tärkeä osa ihmisen kokonaisidentiteettiä, ja jos se, siitä seuraa ongelmia. En tarkoita tällä stereotypioita, tarkoitan tällä sitä, että ihminen on sinut sukupuolensa kanssa. Sitä että naisen ei tarvitse kokea tarvetta yrittää olla mies menestyäkseen töissä, tai että miehen ei tarvitse kokea tarvetta todistaa miehisyyttään tavalla tai toisella voidakseen osallistua kotitöihin. If you get what I mean.

Jos minulta kysytään, tätä koko sukupuolikysymystä lähestytään nyky-yhteiskunnassa tasa-arvon nimissä aivan väärästä suunnasta. Sen sijaan että tuettaisiin naisten naiseutta ja miesten mieheyttä, sen sijaan että annettaisiin molemmille sukupuolille samat mahdollisuudet työelämässä ja kotona, ja opittaisiin ammentamaan meidän erilaisuudesta, hyödyntämään kummankin vahvuuksia, täydentämään toisiamme, yritetäänkin koko sukupuolisuus kieltää, puskea kummallekin samat vahvuudet, luoda joku sukupuoleton superihminen.

Seksuaalisuus on osa ihmisyyttä, ja kuten kirjoitin jo, sukupuolisuus, miehisyys, naiseus, kuuluu oleellisesti seksuaalisuuteen – seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Poistamalla kasvavilta lapsilta sukupuolitietoisuus, -identiteetti, luodaan vain hämmentyneitä aikuisia, jotka eivät tiedä mitä he ovat ja miksi. Naisia, jotka eivät osaa olla naisia, miehiä, jotka eivät osaa olla miehiä. Jos ei tunne itseään, on vaikea luoda järjellistä parisuhdetta.

Hyväähän näissä sukupuolineutraaleissa kasvatusajatuksissa alunperin kai on tarkoitettu. Koitetaan päästä irti stereotypioista. Minihameisiin ja 10cm piikkikorkoihin pukeutuvana IT-alalla työskentelvänä naisena, joka lukee mieluummin tekniikkauutisia kuin koskeekaan muotilehteen, I couldn’t agree more with this goal. Mutta, senkin uhalla että toistan itseäni, lähestymistapa on nurinkurinen. Miksi ei voida vain opettaa ymmärtämään, että tekniikasta tai autoista tykkääminen ei vähennä naiseutta tai ruuanlaitosta ja sisustamisesta tykkääminen ei vähennä mieheyttä?

Sillä miehiä ja naisia me ollaan, tavalla tai toisella, ja yksilöinä erilaisia. Naiselta ei pidä viedä lupaa olla täysillä nainen – ja olla kiinnostunut juuri niistä asioista kuin on – ja miesten osalta tietenkin samat sanat. Ei lapsia pidä tasapäistää, jotta joku feministinen (en ole muuten kovin monen miehen kuullut tästä paasaavan) illuusio samanlaisuudesta toteutuisi. Ei, me kun emme ole samanlaisia. Sukupuolisuutta ei pidä kieltää, siitä on syytä olla ylpeä! Vain silloin voi rohkeasti myös olla juuri sitä mitä on ja unohtaa stereotyyppiset roolitukset terveesti.

Aurinko paistoi upeasti. Tiet on jo sulat joskin vielä hiekkaiset, mutta esikoinen oli nähnyt harjauskoneita liikkeellä. Ajateltiin, että on mainio hetki korkata pyöräilykausi. Tsekata kumit ja pumpata ne täyteen viime kesänä hankitulla hienolla pumpulla, jonka ansiosta ei enää koskaan tarvitse roudata fillareita millekään huoltsikoille kumien täyttöön. Vedettiin siis ulkoilureleet niskaan ja lähdettiin pihalle.

Tai siis tytöt vetivät ulkovaatteet päällen ja minä vähän jälkijunassa. Tyyliin: missä mun takki? Ai, esikoisen päällä – oma vastaavansa sattui olemaan isänsä luona. Missä mun lenkkarit on? Ai, esikoisen jalassa – omansa ovat liian pienet. Vaatekaapistani ja kenkävarastostani on yhtäkkiä viime vuoden aikana tullut yleistä riistaa esikoiselle. Toisaalta, ei se minua kovin haittaa, lainatkoon vaan. Löysin minä nytkin vaihtoehtoista päälle- ja jalkaanpantavaa, sillä ei voi sanoa, että ko. varastoni olisi kovin pieni…

Tytöt haki pyöränsä kellarista, minä vain otin pumpun mukaani ja ryhdyin pumppaamaan. Oma pyöränihän varastettiin viime kesänä (mitä en ymmärrä laisinkaan: olin keväällä pannuttanut sillä pahasti, sen toinen jarru oli rikki, se oli muutenkin kyseisestä kaatumisesta kolhiintunut ja varmaan kellarin vanhimpia pyöriä, ja kahdella lukolla kiinni), enkä ole vielä saanut hommattua uuttaa tsygää.

Vähän tuntui ilma hyisenpuoleiselta siinä kumeja pumpatessani, mutta lähdettiin silti tekemään edes pieni lenkki, tytöt polkien ja minä vierellä kävellen. Otin kuvia tytöistä pyöräilemässä lumikasojen ohi. Noin puolen kilsan päässä himasta alkoi taivaalta tiputella lumihiutaleita. Hyinen tuuli oli jo pakastanut korvani – en ollut ymmärtänyt tarvitsevani pipoa, eikä hupusta ollut paljon suojaa. Päätettiin siis ihan vaan kurvata sieltä kävelytien päästä takaisin kotia kohti.

Tosikoinen tyylilleen uskollisena marisi siitä(kin, kuten oli marissut ensin uloslähtemisestä), valitti, että lenkki oli aivan liian lyhyt. Sanoin, että saahan hän jäädä pyöräilemään, mutta minä menen kotiin, ja siskonsa myös. Kun puolentoista kilsan lenkistämme oli jäljellä noin 200 metriä, totesi tyttö, että kyllä hänkin sittenkin tulee kotiin meidän kanssa. “Onhan nää munkin korvani aika jäässä,” tuo myönsi.

Esikoinen paineli tuon viimeiset parisataa metriä edeltä himaa kohti, tosikoinen meinasi mennä perässä, mutta pysähtyikin odottamaan minua. “Juokse nyt vähäsen!” komensi tyttö minun tuumiessani, että kotiin oli vielä aivan liian pitkä matka, saatan jäätyä patsaaksi matkalla. Pinkaisinkin siitä siis juoksuun. “Kumpi eka kotona!” ja painelin menemään. Tytär polki vierellä ja minä kiihdytin jaloistani irti kaiken mikä lähti. Tultiin kotipihaan rintarinnan.

Tulipahan vähän lämpimämpi minullekin. 

Laitettiin pyörät kellariin ja palattiin himaan. Missä se kevät oikein on? Esikoinen aikoo kaikesta huolimatta alkaa kulkea kouluun jo pyörällä, ja tosikoinen taas harmitteli jälleen, että vasta kolmannella luokalla (ensi syksynä) hänkin voi pyöräillä kouluun.