Kannanottoja

Prologi

Viime päivinä on tullut käytyä montakin mielenkiintoista keskustelua tyttärien kanssa. Etenkin esikoinen kohta 12vee alkaa selkeästi herätä tähän yhteiskuntaan, ottamaan kantaa ja muodostamaan mielipiteitä muustakin kuin äidin tarjoaman ruuan mausta tai aamulla puettavan puseron väristä. Tosikoinenkin kovaa vauhtia tulee perässä kyllä, mutta siinä pienessä päässä vielä enempi asuu konkretia, asiat, joita tapahtuu kotona tai koulussa tai kavereiden kotona ja elämässä.

Mutsi

Kovasti tuohtuneena tuossa eräänä päivänä tosikoinen selvitti sitä, miten jotkut luokkakaverit kutsuvat äitiään mutsiksi. Opettaja oli (en osaa päättää mitä mieltä itse olen asiasta, ope lienee muualta kotoisin ;) ) lapsosia ojentanut, että mutsi ei ole sopiva sana käyttää äidistä. Tosikoinen tässä asiassa – kuten vielä varsin monessa – heijasteli opettajan mielipidettä, samalla kun pohdiskeli miksi se oikeastaan ei ole/olisi sopiva sana äidistä. Minä itse omaa äitiäni mutsiksi tituleeraavana selitin jotain siihen suuntaan, että monet kokevat sen olevan epäkunnioittava nimitys äidistä, eikä se ihan pienten lasten suuhun oikein sovi, äiti on kuitenkin äiti. Mutta ettei minulla ole mitään sitä vastaan, jos alkavat minua mutsiksi kutsua. Minä olen stadilainen. Äiti mikä mutsi.

Pari päivää myöhemmin istuttiin tosikoisen kanssa autossa matkalla tanssitunnille, kun jostain syystä puheeksi tulivat lävistykset. Tosikoinen pohti, että eikös esimerkiksi kielestä vuoda verta, jos se lävistetään, ja eikös se nyt satu aika kamalasti? Kieli- tai huuliläväreihin en osaa kantaa ottaa, mutta useimmathan noista mitkä ei korvissa ole, menevät aikalailla tuon pintanahan alla, selitin, sattuuhan se vähän, muttei vuoda mitenkään solkenaan niinkuin joku haava. “Äiti, sä olet aika ällöttävä, kun sulla on seitsemän korvista, nenäkoru ja napakoru. Muutama korvis on vielä ihan okei, mut toi on jo liikaa!” Parempi noin päin kuin olla hinkumassa lävistyksiä jo yhdeksän vanhana ;)

Välituntivalvonnasta

Sattumalta juuri tässä sen jälkeen kun olin viime perjantaina taas kiehahtanut uutisesta, että ysiluokkalainen poika oli hakannut koulun pihalla luokkakaverinsa toisen välkkävalvojan yrittäessä “sanallisesti pyytää poikaa lopettamaan” (olkoonkin että opettaja oli pienempi, tiedän ettei heillä ole velvollisuutta saattaa itseään vaaraan, ja toisaalta tämä meikäläinen koskemattomuus on mennyt jo liiankin pitkälle, mutta jos uhri olisi ollut minun lapseni, siinä olisi ollut tulta ja tappuraa opelle luvassa siitä ettei ottanut iskuja vastaan lapsen puolesta! Kuka heitä suojelee, jos ei aikuiset? Ja lopputuloksena vieläpä hakkaaja jatkoi koulua normaalisti, uhrista tehtiin urhi sitenkin että on nyt yksityisopetuksessa, sosiaalisesti eristyksissä!), alkoi esikoinen puhua välkkävalvojien edesottamuksista. Tuskin oli mainittua uutista lukenut, ja koko keskustelu itse asiassa sai alkunsa ihan muusta, kun tytöt juttelivat koulujutuista ja välkkäjutuista muutenkin.

Esikoinen kertoi insidentin, joka oli sattunut heidän välkällään tässä joku aika takaperin. Kundit olivat vähän ottaneet yhteen, ts. yksi villinpuoleinen vitonen oli vähän isompaansa  härnännyt tavalla joka nolasi tämän koko pihakatraan edessä, joten turpiinhan siitä tuli. Härnääjä oli ottanut muutaman iskun vastaan ja lähtenyt sitten haneen, en nyt muista oliko päässyt nujakasta itsekseen vai opettajan viimein puuttuessa asiaan. Esikoinen kuitenkin selvitti välkkävalvojien toimintaa minulle: “Ne pitää välkkää jonain omana juoruklubinaan, ei ne edes näe mitä pihalla tapahtuu! Nytkin niillä kesti pitkään ennenkuin tulivat paikalle, vaikka toinen hakkasi siellä toista.” Ja tosikoinen säesti: “Niinpä! Yleensä niitä pitää käydä nykimässä hihasta, että tajuavat puuttua johonkin!” Joku kuri ja järjestys se olla pitää, heidänkin mielestään.

Nuorten työnteosta

Maanantaina oltiin esikoisen kanssa matkalla ratsastustunnille, kun tytär laskeskeli viikkoja kesälomaan, ja minä puolestani lisäsin, että Kreikan matkaankin on enää 71 päivää. Johon näppärä tytär kommentoi: “Yhtä paljon siis kuin meillä on kesälomaa.” Aivan totta muuten. “Meneekö sun koko kesäloma siihen matkaan?” tyttö kysäisi. “Ei nyt ihan, mutta melkein. Loma alkaa pari päivää ennen, ja päättyy reilu viikko paluun jälkeen. Neljä viikkoa lomaa.” “Neljä viikkoa! Mä en ikinä kestäisi vuotta vain neljän viikon kesälomalla!” Jeh, sanos muuta ;) Useimmiten minäkin olen pitänytkin 5-6viikkoa, mutta nyt sen normaalin neljä. Saas nähä… “Mut kuule, kun tuosta vähän kasvat, sun vuodet menee pahimmillaan ilman kesälomaa ollenkaan, kesätöissä. Minäkin tein kaiket kesät töitä 15-vuotiaasta saakka, kunnes aloin ansaita palkallisia kesälomia töistä.” Ja saman tien kun olin tämän sanonut, muistin, miten tyttöjen serkut ovat turhaan yrittäneet tehdä kesätöitä alle 18vuotiaina. Ei näytä onnistuvan.

Siitäpä pääsin vauhtiin. Turhahan sitä sinänsä oli esikoiselle asiasta vaahdota, mutta tulinpahan selvittäneeksi, miten minun ikäpolveni oppi työnteon teini-iässä, eikä siten solahtaminen työelämään aikuisena ollut mikään iso juttu. Miten minä pidän suunnattoman huolestuttavana kehityksenä sitä, etteivät alle 18vuotiaat näytä saavan tehdä töitä kuin pari viikkoa kesän aikana (“Pari viikkoa! Eihän siinä ajassa ehdi tehdä mitään!” hihkaisi siihen esikoinen), vaikka kuinka haluaisivat ansaita rahaa ja tehdä töitä (ja nyt on myönnettävä, etten tiedä johtuuko tämä lainsäädännöstä vai trendistä). Ja sitten ihmetellään nuorten syrjäytymistä työelämästä. Yhteiskunta nykyisellään syrjäyttää heidät jo siinä vaiheessa, kun heillä olisi motivaatio suurimmillaan aloitella työelämäänsä circa 16vuotiaina!

Tytär kuunteli tätä vaahtoamistani ja kysyi sitten minulta: “No mikset sä äiti ole esittänyt näitä ajatuksia jollekin [joka merkitsee]?” ja sai minut aivan hiljaiseksi. Minä en juuri kirjoittele yhteiskunnallisista asioista blogiini (joitain poikkeuksia lukuunottamatta). Minulta on jo kauan sitten mennyt usko siihen, että yhden ihmisen efforteilla olisi mitään merkitystä. Vielä merkityksellisemmin, minulta on mennyt usko tähän yhteiskuntaan yleensäkin. Kaverini kommentoi naamakirjassa The Voice of Finlandin jatkumisesta, että se on taas yksi hyvä syy paeta tältä planeetalta. EVVK. Ihan sama mitä reality-showta teeveestä tulee, sen voi pitää kiinni. Mutta on niin kovin monia asioita tässä yhteiskunnassa (minun mielestäni) vinksallaan, että pahaa tekee. Eräs toinen kaveri sarkastisesti kommentoi minulle: “Kyllä, kaikissa muissa maissa ovat asiat toisin,” kun olin mennyt sanomaan haluavani paeta tästä maasta näiden epäkohtien vuoksi. Totta turisi. Ihmiskunta on.

Autoilusta

Tuosta omasta autostani ja sen ihanuudesta tulin kirjoittaneeksi pitkätkin pätkät ihan tovi sitten. Tiedostan toki jättäväni jälkeeni melkoisen hiilijalanjäljen, mutta me kaikki tehdään valintamme. Jotenkin tämä autoilun epäekologisuus tuli tyttären kanssa puheeksi paluumatkalla sieltä ratsastustunnilta, ja typy siitä jotain minulle kommentoi, miten olisi parempi kulkea pyörällä kuin autolla. Kysyin, haluaisiko alkaa pyöräillä tuon parikymmentä kilsaa tallille (kun ei ole halunnut vaihtaa lähempänä olevalle tallille). Tytär tuumasi, että ei nyt ehkä, mutta pääseehän sinne bussillakin, “nytkin siitä meni ohi kaksi bussia meidän tunnin aikana.” Paikasta A (=Vantaalla kohta jossa kulkee yksi bussi yhteen suuntaan yhtä harvoin kuin dösät Klaukkalasta) matka bussilla paikkaan B (=talli Nurmijärvellä keskellä peltoja) kestäisi vähintään kolme kertaa kauemmin kuin autolla, veikkasin, sillä suoria linjojahan ei ole ja selitin miten nuo bussilinjat ja kävelyt ja vaihdot ja aikataulut suunnilleen menee. “Haluatko kokeilla joku kerta?” “En. Auto on mukava.” Jep. Se siitä ekologisuudesta.

Epilogi

Olen iloinen, että tytöt pohtivat. Ei kaikkea pidäkään syödä sellaisenaan. Minä olen, tai siis minä ja tyttöjen isä tietenkin, kasvattanut tyttäreni pohtimaan asioita itse ja kyseenalaistamaan asioita, käyttämään omaa järkeään pienestä pitäen kyselemällä mielipiteitä ja juttelemalla heidä kanssaan kaikenlaisista asioista. Välillä se on vähän lyönyt nilkoillekin, kun etenkin tosikoinen tytöistä itsepäisempänä on haastanut vanhempiaan perustelemaan myös ihan kasvatuksellisia komentoja tyyliin “en tee, ellet kerro mulle miksi pitäisi!” eikä välillä meinaa mennä jakeluun, että lapselle perusteluksi riittää myös se, että äiti tai isä katsoo että niin on oikein, piste. Käyn kuitenkin nuo taistot läpi ihan mielelläni, kun samalla näen, miten tytöistä kasvaa itsenäisesti ajattelevia mahtavia persoonia!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.