Se venekyyti ei sillä kertaa ollut kovin nopea. Veneen akku oli tyhjä, joten kyytiä ei sillä veneellä olisi ollut ollenkaan, jollei isäntä olisi ottanut venettä hinaukseen. Se oli melkoinen urakka sille pienehkölle moottorille, vetää toinen vene, jossa kolme aikuista, koira ja pari painavaa reppua, saarelle. Mutta se selviytyi siitä hienosti. Oli vain vähän erilainen venekyyti se.

Oli lauantai-iltapäivä, ja me oltiin ajettu Tammisaaren kautta satamaan. Ensin jätskit ja viimeinen kauppareissu Tammisaaressa – Meggiekin sai vähän vaniljaa omaan kippoon – ja sitten autolla venesatamaan. Isäntäpariskunta tuli vastaan sillä pienemmällä veneellä ja yllättyi itsekin, kun joutuivatkin hinaamaan isomman paremman veneensä saareen.

Saaressa odotteli pariskunnan koiravanhus. Niin oli kuuma, että seniori hakeutui mahdollisimman viileään vaan makoilemaan. Meggie sen sijaan pinkaisi heti pelastusliivistä vapauduttuaan tutkimaan paikkoja. Se juoksenteli aikansa ympäriinsä, hätyytteli välillä rannoilla istuskelleita joutsenia, ja jolkotteli taas meidän seuraan.

Vietettiin iltapäivä rauhaksiin kahvitellen ja jutellen, myöhemmin emännän pojankin saavuttua saareen vaimonsa ja Jackie-koiransa kanssa grillaillen, syöden ja saunoen. Meggiellä ja Jackiellä synkkasi heti! Jackie on pieni “sekarusseli”-poika, aivan kuin russeli, mutta musta kuin dobermanni. Se onkin russelin ja kääpiö-pinserin sekoitus. Ja se rakasti uimista, ja ui aina vuoron perään jokaisen luo tarkistamaan, että kaikki oli hyvin siellä vedessä.

Meggie ei siitä uimisesta niin piittaa, että tulisi itse veteen. Ei se sitä pelkääkään, mutta lähtee kyllä hyvää kyytiä haneen huomatessaan, että saattaa olla uintireissu tulossa. Sen verran kuuma päivä oli, että Meggienkin piti välillä kuitenkin vilvoitella.

Tällä kertaa ei saatu ukkosta niskaan siellä saarella, kuten viimeksi pari vuotta sitten, vaan saatiin nauttia upeasta tyynestä illasta meren äärellä, saunasta ja auringonlaskusta. Istuskelin saunan jälkeen hämärtyvässä illassa puutarhakeinussa lukemassa, miesten saunoessa. E-kirjojen ainoa huono puoli on, että lukeminen loppuu vähäksi aikaa, kun laitteesta loppuu virta. Minulla ei ollut kuin kännykkä mukanani.

Ennen saunaa grillattiin gamboja – valkosipulissa marinoituja tiikerirapuja – ja saunan jälkeen entrecote-pihvejä. Sunnuntaina vielä porsaanfileetä. Täytyy sanoa, että kotimatkalla oli sellainen tunne, ettei viikkoon tarvitse syödä 😀 Kummasti vaan silti tänäänkin tuli nälkä 😉

Heräsin sunnuntaiaamuun jo kuuden pintaan. Vierasmajassa oli melko kuuma, joten hipsin pulahtamaan mereen pienelle vilvoittelulle ja otin pari valokuvaa upeasta aamuauringosta meren yllä. Palasin kuitenkin sänkyyn ja silmäluomet painuivat kiinni vielä muutamaksi tunniksi. Oli hyvä nukkua, kun oli saanut taas ihon viilennettyä.

Syötiin aamupalaa joskus vasta yhdentoista maissa, kun emännän poika tuli vielä poikkeamaan saaressa omalta veneeltään ennen kuin suuntasivat kotia kohti. Isäntä muistutti illalla tehdystä lupauksesta, ja minä pääsin supernopean kilpaveneen kyytiin. Parhaimmillaan vene mentiin 70 solmua – n. 130km tunnissa. Kovempaakin sillä voisi ajaa kuulemma, vähän erilaisella moottorilla. Sillä on voitettu Suomen mestaruuksiakin aikoinaan. Oli se aika huisia kyytiä!

Me lähdettiin vasta neljän maissa iltapäivällä, formuloiden ollessa jo puolessa välissä. Eipä ne meitä ihmeemmin kiinnosta kumpaakaan, isäntää kylläkin. Emäntämme siis heitti meidät maihin, ja me matkattiin meidän landelle hakemaan tosikoinen kotiin isäni ja isoäitini hoivista. Pulahdettiin itsekin siellä vielä järveen ennen kotimatkaa.

Harvoin on Suomessa niin lämpimät vedet järvissä ja meressä, että minäkin tykkään uida (edes) tämän vertaa!

Vieläkin on kesää jäljellä. Minä olen töissä taas, olin tänään toimistolla, mutta loppuviikkoa varmaan taas enimmäkseen kotitoimistolla. Tuolla terassilla viihtynee koneen kanssa kuitenkin vain rajallisesti – 30 astetta näillä kosteuksilla on aika tukalaa aivotyöskentelylle. Niin, ja loppuviikostahan on luvattu sateita ja ukkosiakin.

 

Koska pari lomapäivää paloi toukokuussa Las Palmasin reissuun, lomani loppuu näin hassusti keskiviikkona. Huomenaamulla kello soi seitsemältä ja kahdeksan pintaan istun jo bussin kyydissä matkalla toimistolle. Nopeampi 67V ei piittaa loma-ajoistani, eikä vielä ole ajossa. Vasta kun koulut alkaa.

Jos alkuloma olikin yhtä himassa ja pihalla nyhjäämistä, otettiin nyt tässä viimeisinä lomapäivinäni pieni loppukiri. Vaikka eilen vähän yritettiin, yhtään yötä ei oltu poissa kotoa; Hangon ja Tammisaaren hotellit olivat täynnä.

Maanantaina aamupäivällä – aamusta ei kai voi puhua enää, jos nousee sängystä vasta yhdentoista aikaan? – mietittiin, mitä tehdä, mihin mennä. Jonnekin pois kotimaisemista! Lähdettiin iltapäivän puolella ajelemaan Pohtiolammille, ajatuksena onkia pari kirjolohta ja ottaa vähän kuvia sääksistä alueen tarkkailutornista käsin. Ainoa, mitä ei otettu huomioon, oli helle.

Tultiin Pohtiolammille joskus kolmen pintaan. Jätettiin auto sääksitornin lähelle ja käppäiltiin kirjolohilammille. Matkan varrella oli kanala/kukkola/kanila. Ei ne kukot ja kanat, mutta ne kanit! Meggie ei meinannut karvoissaan pysyä niiden kanien takia! Vielä kun oltiin kirjolohilammilla, se vikisi ja vinkui ja veti kanilaa kohti. Ja kun mies päästi sen hetkeksi vapaaksi, se singahti suoraan kanien luo.

Minulle tuli elävästi mieleen yksi Tenava-strippi, jossa Snoopy seisoo kanihäkkien edessä ja ajattelee: “Ooh, pupuja! Minusta on ihanaa katsella pupuja!” Meggien suhde pupujen kanssa ei tosin ole ihan yhtä ystävällinen kuin Snoopyn; Megs tappaisi puput, ei ryhtyisi piirileikkeihin niiden kanssa 😉

Mies kokeili onneaan kirjolohilammella. Lohet olivat yhdessä parvessa raikasvesiaukon luona, mutta eivät syöneet. Eivät niin millään. Niillä ei ollut ollenkaan nälkä niin kuumana päivänä. Me jäätiin siis kalatta, ja käveltiin takaisin autolle. Otettiin autosta cooleri mukaan ja lampsittiin eväinemme sääksitornille.

Istuttiin torniin syömään eväitä ja katselemaan näkyisikö sääksiä. Ei näkynyt. Ei niitäkään kiinnostanut lennellä sillä helteellä. Yksi palokärki bongattiin ja yksi kurki ajaessamme pois lammilta. Siinä se. Aika laiha saalis.

Ajettiin Tampereelle ja vietiin Meggie Ratinan koirapuistoon purkamaan mahdollista extra-energiaansa. Mahdollista. Eihän sillä koiraraasulla sellaista ollut, kuuma päivä kun oli. Kuljeksittiin sitten vaan Tampereen keskustassa ja etsittiin Ravintola Telakka, jonka terassille saa ottaa koiran mukaan. Oltiin googlattu himassa ennen lähtöä, missä voisi syödä, kun on koira mukana. Koirasuomi.fin lista ei ole ihan lyhyt, muttei silti edes kattava, kuten opittiin Tammisaaressa.

Istuttiin terassin nurkassa ja tutkittiin listaa, Meggien tutkaillessa hämmentyneenä ympäristöään. Telakka tarjoaa kreikkalaistyylistä ruokaa, meille oikein passelia! Kuuma kun oli, päädyttiin vain muutamaan jaettuun alkupalalautaseen ja tietenkin juomiin. Menin sisälle tiskille tilamaan dolmakset, halloumit, tiikeriravunpyrstöt, miehen oluen ja oman valkkarin. Ja kun piti maksaa, sain melkein sydänkohtauksen.

Lompakkoa ei ollut missään. Etsin käsilaukun kaikki sopukat, mutta lompakkoa ei löytynyt. Ajattelin ensin, että olin kenties jättänyt sen Pohtiolammille. Jätin jo kaadetut juomat tiskille ja palasin pöytään neuvottelemaan miehen kanssa. Kävin päivän mielessäni läpi, ja totesin lopulta, etten edes ollut käyttänyt lompakkoani Pohtiolammilla, sen sijaan olin melkein maksanut pysäköinnin kolikoilla, mutta päätynyt EasyParkiin huomattuani sen mahdolliseksi. Eli, lompakon täytyi olla autossa.

Mies lähti hakemaan autoa, minä odotin viiniäni siemaillen. Lompakkoni löytyi kauniisti lojumasta siitä etupenkiltä, juuri siitä mihin olin sen mitä ilmeisimmin jättänyt. Huh, huojennus. Uskalsin alkaa napsia paloja annoksista, jotka tarjoilija oli sillä välin pöytäämme tuonut. Mieskin saapui hetken perästä ja syötiin illallisemme.

Ajeltiin siitä vielä kyläilemään kampaaja-ystäväni luona. Visiitti jäi vähän lyhyeksi, sillä kello oli jo paljon ja me oltiin vielä ajamassa takaisin kotiin, mutta oli mukava nähdä silti. Koirat (heillä on hollannin pystykorva) eivät valitettavasti tulleet toimeen, vaan jouduttiin pitämään ne erillään koko vierailun ajan. Sellaista se toisinaan on.

Eilen suunnattiin auton nokka kohti Hankoa, Tammiston Mustin ja Mirrin kautta. Haettiin Meggielle ensin ThunderShirt, sillä se on varsin hermostuvaa tyyppiä, ja automatkat esimerkiksi ovat sille vaikeita. Ei se paita täysin rauhoita, mutta tuntuisi se ainakin vähentäneen paniikkia. Liekö sitten vain fyysisesti mahdotonta panikoida paidassa ihan niin paljon? Katsotaan. Tässä on reilu kuukausi aikaa katsoa, auttaako paita riittävästi, ja jos ei, sen voi viedä takaisin.

Tammistosta siis suunnattiin Hankoa kohti, rantatietä pitkin. Ilahduttavasti parin kesän takaiset tietyöt olivat jo historiaa, ja tie oli hyvä ajaa. Pysähdyttiin Tammisaareen pitstopille – käymään M Jannessa hakemassa iso tölkki sardelleja öljyssä ja rantaan kävelemään ja syömään jätskit. Kävellessä kuumassa kesäpäivässä tuli myös jano, joten piipahdettiin yhteen rannan ravintoloista, joku pizza-paikka, yksille juomille.

Matka jatkui siitä viimein sinne Hankoon, kellon tullessa jo neljä. Laitettiin auto parkkiin ja käveltiin Café Regattaan syömään salaatit linneriksi – mitä se on mitä syödään neljän aikaan? lounaan ja päivällisen välimuoto? linner? dunch? Mies otti olusen ja minä lasillisen Queen Berryä. Sain oikein mansikoitakin lasiini 🙂

Lähdettiin siitä kävelemään vähän summanmutikassa ja päädyttiin ensiksi koirien uimarannalle. Siellä oli muutamakin koira uimassa ja päästettiin Meggiekin juoksentelemaan vähän vapaana. Uimaanhan se ei itsekseen mene, kunhan vähän tassuja kastaa, mutta mies kantoi sen kerran veteen vilvottelemaan, ja se ui hurjaa vauhtia takaisin rannalle.

Matka jatkui purjevenesatamaan ja puiston kautta takaisin autolle ja pysähdyksittä kotiin.

Tänään ei reissattu mihinkään sen kummemmin. Käväistiin Järvenpäässä hakemassa yksi verkkokortti rikkoutuneen tilalle, ja kun mies oli saanut sen paikalleen, lähdin minä keskenäni mini-shoppailulle Itikseen. Halusin vihdoin katsastaa Design-kaupan, jonka valikoima on sellaista melko eurooppalaista, saman tyylistä kuin Las Palmasissa monissa kaupoissa. Saman tyylistä kuin Modtex.

Siellä oli alet, tietty. Ostin ihastuttavan mekon ja paidan siitä Design-liikkeestä, toisen paidan Modtexistä, yhdet shortsit ja pari pikkutoppia Seppälästä. Siinä vaiheessa totesin olevan viisainta lähteä autolle Itiksen Bulevardin koluamisen sijaan.

Kävin vielä hakemassa Cittarista kilon verran kahvia ja vähän muuta ja Alkosta pullon Retsinaa. Ajoin vielä Puhoksen Alanya-markettiin hakemaan lammasta ja granaattiomenamehua ja okraa. On asioita, joita ei vaan saa tavallisista ruokakaupoista täältä. Lampaankyljet grillattiin illalliseksi, minkä jälkeen lähdettiin koiran kanssa lenkille golf-kentän takaosan ympäri. Ilma oli vielä lämmin, aurinko paistoi metsän yllä, varjot olivat pitkät. Melkoisen ihastuttava ilta 🙂

Huomennako ei voikaan nukkua kymmeen tai niille main? Onneksi lämpöä tuntuu riittävän iltaan asti, niin ehtii nauttia kesästä vielä duunipäivän jälkeenkin 🙂

 

Kävin koiran kanssa aamulenkillä. Mietin, että jos eilen tuntuikin 25 asteelta, tänään tuntui vähintään kolmeltakymmeneltä. Ja kosteus oli korkealla. Aurinko paistoi, en huomannut pilviä taivaalla. Kuitenkin, vain kymmenen minuuttia sen jälkeen kun olin palannut koiran kanssa kotiin ja järjestellyt aamupalalautasta, mies totesi, ettei se aurinko paista tänään ollenkaan. Kysyin, jotta kuinniin ei, juurihan se paistoi kirkkaalta taivaalta. Sille taivaalle oli kerääntynyt melkoiset pilvet.

Syötiin kuitenkin aamupala – lautasellinen herkkuja kuten täytettyjä kananmunia, hevossalamia, mortadellaa, silliä, marinoituja katkarapuja, brietä… – ja juotiin freddo cappucinomme pihalla auringon pilkahdellessa välillä, pilvimassojen kerääntyessä yhä tiiviimmiksi. “Looks like it's gonna rain here soon,” sanoi mies aamiaista lopetellessamme. Keräsin mansikkamaaltamme litran verran kypsiä mansikoita ensimmäisten pisaroiden tipahdellessa, ensimmäisten jyrinöiden kantautuessa korviimme.

Siirryttiin sisälle ukkosta pakoon. Sade ei vielä tullut pisaroista huolimatta, ja koko luonto oli pysähtynyt odottamaan. Täysi tyyni, ilma ei värähtänytkään. Tyyntä myrskyn edellä. Ehdittiin jo ajatella, ettei se ukkonen ehkä tulekaan tänne, tälläkään kertaa. Viime kesän ukkoset kaikki kiersivät meidät kaukaa.

Väärin tuumattu. Ei kestänyt kauankaan, kun jyrinä tuli lähemmäs ja lähemmäs. Sitten iski salama. Sitten toinen. Se räsähti oikein kunnolla, kuin kiväärin laukaus. Tunsin ihollani sähköiskun, valot välkkyivät, palvelimet buuttasivat itsensä. Koira alkoi hyperventiloida. Sade tuli alas verhona, jonka läpi ei nähnyt. Kerättiin kimpsumme ja paettiin koiran kanssa kellariin, ikkunattomaan TV-huoneeseen siinä toivossa, ettei jyrinä kuuluisi sinne ja koira voisi rauhoittua.

Laitettiin Whole Nine Yards pyörimään. Jyrinä kuului telkkarinkin läpi, koira istui meidän välissä sohvalla ja läähätti peloissaan. Koko elokuvan ajan. Vasta kun leffan jälkeen lähdin sen kanssa lenkille, se rauhoittui, nähtyään että maailma oli vielä pystyssä. Kaikki oli hyvin. Meidän pihatie valui sateen mukana puoliksi tielle. Kaikkialla oli lammikoita. Otin lopulta flip-flopit ja siteen jalasta ja litsuttelin paljain jaloin. Ilma oli viilennyt hieman. Sininen taivas pilkotteli pilvien lomasta.

Olen minä elänyt muutamankin ukkosen läpi. Tämä tämänpäiväinen olis hurjimpia Helsingissä kokemiani ukkosia. Landella, siis siellä meidän landella Lohjan kupeessa ukkonen joko tuli päälle ja pyöri siinä tunteja tai kiersi järven. Monet kerrat ollaan ukkosta pidetty tuntikausia siellä. Ja onpa siellä pari salaman aiheuttamaa keloakin. Täällä ei tänäänkään salama kaatanut ensimmäistäkään puuta. Ei edes noita hemmetin koivuja, jotka korkeaakin korkeampina varjostavat pihaamme jopa keskipäivällä!

Mies on kertonut ukkosista Alabamassa, eikä täällä päästä rajuimmillaankaan ihan niihin ukkoskertoimiin. Kohtalaisen kovia ukkosia olen silti minäkin kokenut elämässäni. Pahimmat varmaan Tampereella Näsijärvellä ja Särkänniemessä; kaksi eri ukkosmyrskyä. Kauas niistä ei jää myöskään ukkosmyräkkä Vesannolla sukulaisissa vuonna miekka ja kirves. Tai siis, heillä varmaan siellä niitä joka kesä, mutta minä olen sattunut yöpymään sieläl yhden ukkosen aikaan.

Nyt on taivas taas lähes kirkas. Ilma vähän raikkaampi tässä terassilla auringon siirryttyä meidän pihalta metsän taa, ja meillä on ruoka grillissä. Auringossa on kyllä yhä kuuma. Kohta on mätäkuu. Eksyin Forecan blogiin vain hetki sitten, lukemaan Föhrin ajatuksia tästä keskikesän kosteasta lämmöstä ja sitä kautta lukemaan, mikä se mätäkuu oikein on. Tällaisena paljasjalkaisena stadilaisena olen kyllä siitä aina tiennyt, mutta se ei ole koskaan vaikuttanut elämääni sen vertaa, että ajatus mätäkuusta olisi tarttunut.

Enivei, se aika kun on niin kosteaa, ettei mikään kuivu. Ei hiki iholta, ei pyykit ulkona, haavat ei parane ja niin edespäin. Heinäkuun 23. päivästä kolmisen viikkoa eteenpäin. Kun kosteusprosentti on 50% tai enemmän. Keskikesä, tai kypsä kesä, kuten Föhr asian ilmaisi. Tiesittekö, että oikeastaan tuo ajanjakso (huomasitko, päivämäärä horoskooppijakson mukainen?) tulee muinaisesta Mesopotamiasta. Sitä kutsuttiin – ja Jenkeissä yhä kutsutaan – kesän koiranpäiviksi.

Koska en osaa sitä itse kuitenkaan sen paremmin selittää, tässä pieni sitaatti Arno Forsiukselta:

Mätäkuun perinne juontaa alkunsa jo tuhansien vuosien takaa muinaisesta Mesopotamiasta, jolloin kesän kuumin aika tunnettiin koiranpäivien nimellä. Nimensä tuo kolmisen viikkoa kestänyt aika oli saanut Orionin eli Ison Koiran tähtikuviosta ja sen kirkkaimmasta tähdestä Siriuksesta eli Koirantähdestä.

Koirantähden nouseminen taivaanrannan yläpuolelle loppukesällä sekä kuuman ja kostean kauden alku osuivat eteläisissä maissa kokemuksen samaan ajankohtaan. Silloin uskottiin, että Siriuksen säteilemä lämpö lisättynä auringon säteilemään lämpöön oli syynä epätavalliseen kuumuuteen. Koiranpäivien merkitykseen lienee vaikuttanut myös se, että koirien uskottiin saavan raivokohtauksia erityisesti kyseisenä aikana.

Ruoka-aineiden pilaantuminen ja siihen liittyvät terveydelliset ongelmat olivat tunnettuja jo varhaisessa menneisyydessä. Lisäksi oli yleisesti tiedossa, että koiranpäivien aikaan esiintyi eteläisissä maissa tavallista enemmän kuumetauteja, mm. kuumeisia vatsasairauksia ja malariaa. Kuumuuden ihmisissä aiheuttaman raukeuden uskottiin myös olevan merkkinä jostakin erityisestä ajanjaksosta.

Joka päivä oppii jotain uutta, jos vain tahtoo. Olen aina pitänyt oppimisesta. En niinkään opettelemisesta, vaan oppimisesta. Parhaimmillaan oppimista vain tapahtuu. Uteliaisuuden kautta. Ja minä olen pahuksen utelias 🙂