Just another day

MarilkaLeave a comment

Woke up this morning to a dull state of malaise, as my husband put it. No real headache, no real nausea, just a general state of dull discomfort. Part of me wanted to close my eyes and drift off again, and try waking up several hours later. Part of me wanted to get out of bed, go for a walk with the dog and try to shake off the cobwebs blurring my mind.

And I wanted food.

It was that darned skeeter pee that kicked my ass last night. I mean last thing I remember, is sitting outside on our patio, talking vividly about the storytelling legacy I got from my grandparents. Then I wake up naked in bed (I always sleep naked), and my husband is telling me about stuff that I was doing in the evening before going to bed, but I. do. not. remember. I mean, skeeter pee. Damned skeeter pee!

I told my husband he must've been dreaming all that stuff, surely I'd remember. But I really don't know…

So we got up. I took the dog for a walk, but it didn't have the expected effect on my fuzzy mind, for the temperature was already hitting 25C and the humidity probably 40%. Milky air, no help in clearing my head. Shower helped a bit, as did the freddo cappucino and fritatta. Still, several hours later when husband started talking about going to the store, I did not feel like a human being yet. I gave up and took a Burana.

We left the dog upstairs to the air conditioned part of the house, hauled milk cartons and bottles and other recyclables to the car and I asked husband if he had the house key. “I've got it”, was the reply. I didn't find mine in my purse, so I imagined it was in the foyer while I was leaving through the back door. I was contented with the answer and locked the door behind me.

Right when I turned the corner of the house, husband called out: “Shit! I HAD the key, but now I don't have it!” He'd misplaced it; it had slipped *somewhere* when he thought he pocketed it. And no, I still did not find mine in my purse. And the dog was crying and barking in the house. I needed to get inside to fetch my key.

Normally, that would be a problem unless we could find one of the daughters for a key. But it so happened that there was a window open in the first floor, to one of the daughters' rooms. And it so happened that my husband's Mercedes is parked right underneath of that window. Well, almost, anyway. So I climbed on the roof of the car, but there was still a gap of nearly a meter between the house and the car – and believe me it was too much for me to jump even though I could reach the window.

Husband came to help me. He stood between the car and the house and offered his shoulders as stepping stones for me. That got me close enough and I climbed to the window sill and inched my way through the window crack. Those windows don't open too wide, but fortunately I am still slim enough to fit 😀

I opened the front door for husband and looked for my keys. Not there, not in the hook where I imagined they would be hanging. I took our spare key from the drawer with me and off we went. I found my house key in my purse after all, only in the wrong pocket. Husband found his in one of the recyclables bags. Sheez. We had three keys with us now 😀 But climbing through that window was a first for me and fun!

Three stores and almost two hours later we returned home. The dog had quieted down, but started whimpering again as soon as she heard our car doors. She really is not getting used to staying alone 😦

We carried several bags of groceries home, put the stuff away and I opened my can of gin long drink. Dog's hair, my husband called it. Recovery drink. I finally started to feel ok after having a few sips of that, and a couple slices of salami and mortadella. The dog got a few snack bites too. I tried to fix her snack bone too, bent over to pick up something from the patio and snapped up cursing enough to make a drunken sailor blush.

I had got a splinter right underneath of my fingernail! It was sticking out a bit, so I imagined it would be easy to just pull it out with tweezers. Husband (“the most accident prone person I have ever known is my own honey”) went for the tweezers and came outside to try to pull the splinter out. He sort of succeeded too. He got part of it out, but damned if our patio is not half rotten or something; half of the splinter stayed underneath of my nail.

“This requires some needle work”, I told husband and he went to get a needle. I poked around with it myself, trying to dig the splinter out. With little success. So I cut the nail as short as I could and poked some more. Finally I had had enough. “I'll just get a knife and cut my finger with it to get that stick!” Husband brought me sharp little kitchen knife. I didn't have to even cut my finger too much, and the splinter came out.

“You know, this wasn't the first time I did that. Back when I was a kid I always carried my knife at the summer place, as I roamed around carving stuff. Of course I would also get splinters and then I'd just dig them out with the knife for that was my only option. I may be accident prone but at least I deal with the stuff without panicking and screaming and all that girly shit.”

Splinter issue solved we started to fix dinner. I cleaned out 22 minnows and husband then grilled them. I'm used to dealing with fish even if I'm not really interested in fishing. Back at that same summer place my dad used to catch like tons of minnows with nets and nobody even asked if I wanted to participate in the cleaning of them. Everybody did.

After our excellent dinner of crispy grilled minnows and sweet onions and tomato and mozzarella salad we went for a longish walk with the dog. She was running free in the fields, but obviously a bit tired already. We walked to say hi to some horses at Haltiala farm and then back home. It was a lovely mellow warm evening, and the world seemed just about perfect, all my worries miles away.

 

Kävelemisen ilosta

MarilkaLeave a comment

Because I can. Eihän tuota rajoitettua liikuntakykyä ollut kuin pari viikkoa (ja sitä ennen vähän vähemmän rajallista mutta kuitenkin rajallista pari viikkoa), mutta jo se riitti viemään minut lähes epätoivon partaalle. Se, etten päässyt pitkille (tai edes lyhyille) lenkeille koiran kanssa, ettei voitu lähteä maastoon päiväksi, että lyhyetkin kävelyt aiheuttivat kipua ja väsymystä (nilkan taipumattomuus aiheuttaa yllättävän paljon muutosta jalkojen lihastoimintaan).

Tietenkin tässä kohti pieni ääni muistuttaa, että nilkkani ei sentään ole (ollut) murtunut ja kipsissä, akillesjänteeni ei ole rikki, nilkkani ei tarvitse leikkausta, tämä on ohimenevä eikä enemmän tai vähemmän pysyvä tila. Ei, asiat eivät olleen erityisen huonosti, kunhan bitchaan parista viikosta jalka ilmalastassa. Kaikki on niin suhteellista. Sen kanssa koupataan, mitä annetaan, ja vähäinenkin epämukavuus on kuitenkin epämukavuutta.

Maanantai-iltana kävin lääkärissä tarkistuttamassa nilkkani. Se oli parantunut oikein hyvin, kiitos uskollisen ilmalastan käytön, valituksistani huolimatta. Sain luvan vaihtaa ilmalastan siteeseen, sellaiseen nilkkatukeen, jonka ostin apteekista joskus kauan sitten tukemaan tuota jalkaani tanssitunneilla (nivelsiteiden oltua yhä löysät venäytettyäni ne sulkiksessa joskus viime vuostuhannen loppumetreillä). Sen kanssa voi kävellä just-about normaalisti!

Niinpä sitten heti samana iltana kävin Meggien kanssa vähän pitemmän iltalenkin ja tiistaina käveltiin pari tuntia.

Mies on tässä kotijumiaikana intoutunut kalastamaan, hommasi luvat Helsingin vesille ja kaikkea; innostus ei toki ole uusi, kaikkea muuta, muttei ole täällä Helsingissä aiemmin vaivautunut kalavesille. Saateltiinkin tiistaina ensin mies tuonne Vantaanjoen varteen kalaan, ja jatkettiin siitä matkaamme miehen jäädessä virittelemään virveleitään.

Megs ei olisi millään halunnut kävellä minnekään enää. Oli itsepintaisesti sitä mieltä, että daddyä ei jätetä ja yritti jatkuvasti vetää takaisinpäin. Olin ajatellut, että kun kuljetaan siitä jokivartta Haltialaan ja sen kautta Ruutinkoskelle, voisin antaa koiran ravata vapaana poluilla. Muttei puhettakaan siitä! Olisi vain livistänyt takaisin miehen luo. Sai siis kulkea hihnassa vaan kiltisti.

Oli kuuma, vaikka oli jo myöhäinen iltapäivä. Meggie näytti läähättäessään varsin janoiselta, mutta vaikka siellä Ruutinkosken tienoilla oli montakin mahdollista juomapaikkaa, ei Vantaanjoen vesi kiinnostanut koiraa. Haisi liian pahalle? Tai sitten ei kuitenkaan ollut riittävän jano. Minä kaivoin kännykkäni ottaakseni kuvia, mutta totesin akun olevan liki loppu, ja napsautinkin battery saverin päälle, jotta akkua riittäisi miehen kanssa kommunikointiin tarvittaessa. Ei siis kuvan kuvaa siltä reissulta!

Sitten kun päästiin Meggien kanssa Haltialan peltojen väliselle pitkälle hiljaiselle tieosuudelle, ja oltiin jo matkalla takaisinpäin, kohti sitä maagista pistettä, jossa mies kalasti, päästin Meggien vapaaksi. Se ravasi edelläni, poikkesi niitetylle heinäpellolle ravaamaan ympyröitä (geometrisesti täysin pyöreitä – ne peltojen ympyrät mitään avaruusalusten tekemiä ole, vaan koirien!), kunnes energia alkoi olla kulutettu ja jatkettiin matkaa.

Megs ravasi edelläni, pysähtyi välillä odottamaan, että olin enää parin metrin päässä ja jatkoi matkaa, pitäen huolen, etten saanut sitä takaisin hihnaan (jos nyt olisin edes yrittänyt, muttei ollut tarvetta vielä). Kun lähestyttiin kävelytietä, joka johtaa autotielle, klipsaisin hihnan kiinni ja sai kulkea talutettuna taas. Jalkoihini alkoi jo suorastaan koskea, jalkapohjiin, sillä olin unohtanut etteivät valitsemani kengät sovellu pitemmille kävelyille ilman sukkia. Rakot jalkapohjissa, auts.

Saavuttiin miehen tykö juuri kun oli onnistunut jättämään ainoan mukanaan olleen koukun joen pohjaan. Erinomainen ajoitus siis! Käveltiin yhdessä takaisin kotiin, ja pakko myöntää, että viimeisillä metreillä minua alkoi jo vähän väsyttää. Jalkojani alkoi jo vähän ramasta. Mahtava fiilis! Lihakset saivat pitkästä aikaa töitä!

Eilen käytiin vain yksi keskipitkä lenkki Meggien kanssa (normi-ulkoilutusten lisäksi); se oli väsynyt edellispäivän pitkästä lenkistä ja toisaalta, eilinen oli sateinen. Tänään Megs pääseekin juoksentelemaan vähän vapaana, kun mies, tosikoinen ja keskimmäinen ajelivat landelle kalastelemaan päiväksi. Minä jäin esikoisen kanssa talonvahdiksi. Tai pihanvahdiksi 😉 Tässä loikoilen aurinkotuolissa.

Rakastan kävelemistä. Saisinpa esikoisen kaveriksi kävelyreissulle, mutta teiniä ei oikein tunnu kiinnostavan tehdä mitään, edes kävelylenkkiä, äidin kanssa. Sain vastaani vain ooksätosissas-mulkaisun, kun hihkaisin tyttärelle: “nyt olis ainutlaatuinen tilaisuus tehdä jotain ihan kaksistaan mun kanssa!” Elämä on.

Hiljenevään iltaan

MarilkaLeave a comment

Siitä on sellaiset kymmenkunta vuotta kun viimeksi olin kummitädin vanhempien kotona tuolla Lahden pohjoispuolella. Siitäkään visiitistä (kummitäti muuten tiesi sanoa, ettei ole koskaan kuullut kenenkään muun käyttävän sanaa “visiitti” kuin meidän perheen, siis mummini, äitini, minun ja ehkä siskoni) en muista paljonkaan, oli kummitätini äidin hautajaiset ja muistotilaisuus.

Muistoni tuosta paikasta, jota kummitätini kutsuu landeksi kuten me isoäitini kesäpaikkaa, ovat enimmäkseen 20-30 vuoden takaa. Ajalta, jolloin olin teini tai melkein. Tyttärieni ikäinen.

Pelattiin kellarissa räsypokkaa kummitädin pojan ja siskoni kanssa, ongittiin (ja tapoin ensi kertaa kalan itse), uitiin ja saunottiin (ja maistoin ensi kertaa tupakkaa, kun äitini poltti yhden kummitädin miehen Camelin rannassa), lyötiin tennispalloa autotallin ovea vasten ja brassasin sillä, miten pystyin karate-potkaisemaan korkeammalle kuin kummitädin pojan pää oli. Pelattiin sulkista, rakennettiin parvella mekanoilla, unelmoin teinirakkaudestani yläkerran katosta riipuvassa rottinkituolissa (se on siellä vieläkin!) Abban soittaessa Angel Eyesia. Paikka oli minusta liki maaginen.

Joskus 90-luvun alussa siellä asusti 80 kania, joista kaksi rantautui meille ollessani kuudentoista. Toinen niistä, siskoni kani, jatkoi elämäänsä kaupungissa kunnes se piti lopettaa, mutta minun kanini, Jercy, päätyi takaisin landelle mennessäni naimisiin exäni kanssa. Kävin sitä pari kertaa katsomassa. Se eli hyvän loppuelämän landella, mutta minun oli sitä hirveä ikävä.

Sitten elämä vei. Äitini paras ystävä läpi vuosien säilyi äitini parhaana ystävänä. Kummitätini säilyi kummitätinäni, mutta yhteys oli katkonaista ja enimmäkseen äitini välityksellä kulkenutta. Nyt äitini on poissa, ja aivan kuten minusta yhtäkkiä kummitätini tuntui läheisemmältä, kummitätini selvästi tuntee nyt minut läheisemmäksi. Äitini on poissa siitä välistä. Kummitätini on perhettä. Hänen poikansa luuli pitkään olevansa meidän serkku, vaikka niin ei oikeasti ole. Veri, vesi, who gives a sh*t? Serkku mikä serkku. Täti mikä täti.

Kummitäti kutsui meidät landelle eiliseksi, mutta unohti sanoa, että kutsuun sisältyi yöpyminen. Minun olisi pitänyt tietää ilmankin, mutta jonkinsortin korrektius on hämärtänyt näkökenttäni. Meillä ei ollut mukana hammasharjoja, astmalääkkeitä, vaihtovaatteita, mitään. Yöksi jäätiin silti. Haettiin miehen kanssa hammasharjat läheiseltä ABC:ltä (kuka sanoo ettei 24/7 liikennekeitaista ole joskus iloakin?). Vaihtovaatteet ovat yliarvostettuja, ja onneksi sekä minä että tosikoinen pärjätään ihan hyvin päivän tai pari ilman astmalääkkeitä.

Pakattiin siis eilen itsemme, koira, kalastuvälineet ja simmarit autoon joskus vähän ennen puolta päivää ja ajettiin sinne, kummitädin landelle. Autoa vastaan jolkotti kummitädin koiravanhus Torsti, suloinen mäyris, jolla on vähän vino hammas ja iän myötä hidastunut jolkotus. Perässä tuli kummitädin mies, nappasi koiran että saatiin auto parkkiin. Ei olla nähty hänen kanssaan senkään vertaa kuin kummitädin kanssa. Aikoihin.

Meidät patistettiin saman tien lounaspöytään. Erinomaisen lounaan jälkeen mies, tosikoinen ja keskimmäinen lähtivät kalaan (saamattaa saaliiksi sintin sinttiä – oli kuuma päivä). Esikoinen ja minä käytiin kumpikin välillä Meggien kanssa rannassa, mutta enimmäkseen istuttiin auringossa (tai varjossa, esikoinen ei ole ihan samanlainen aurinkoaddikti kuin minä) kummitädin kanssa juttelemassa.

Kummitädin mies lämmitti illemmalla saunan, josta käytiin ensin nauttimassa mies, minä ja tosikoinen, ja sen jälkeen vielä miespoppoo: kummitädin mies ja veli (joka oli aiemmin liittynyt seuraan myös) ja minun mies. Naisväki istuttiin pihalla kunnes tuli liian kylmä ja siirryttiin keittiöön.

Paikassa on paljon, mikä on aivan kuten ennen. Se katosta roikkuva rottinkituoli, savusauna jonka voi nykyisin lämmittää savukiukaalla tai tavallisella (yleisemmin ja eilenkin käytössä), talon kalustukset ja tilukset. Moni asia on kuitenkin toisin. Kummitätini äiti on poissa, mutta kummitätini on nyt aivan kuten äitinsä silloin kuin minä olin nuori. Kummitätini isä on dementoitunut, ja kummitäti hoitaa isäänsä veljiensä avustuksella.

Oli häkellyttävää nähdä kummitädin isä kymmenen vuoden jälkeen. Vaikka tiesin hänen kuntonsa, se oli silti hätkähdyttävää. Muistan hänen miehisenä vähäpuheisena miehenä, vähän machona. Ja tajusin jälleen, kuinka paljon kummitädin poika muistuttaa isoisäänsä. Vuosi vuodelta enemmän, hänenkin vanhetessaan. Vaikka muistan hänet parhaiten pikkupoikana, joka hävisi minulle räsypokassa 😉

Mentiin nukkumaan vasta myöhään, ja herättiin tänä aamuna vasta myöhään. Teinin kännykästä oli loppunut akku (“Miten teillä voi akku kestää niin kauan??!?” “Me ei kuunneltu musaa ja juteltu kaverien kanssa skypessä koko eilispäivää.”), eikä laturia ollut mukana (eikä talossa liion), joten oli tänään vähän pahantuulinen teini, joka olisi halunnut kotiin heti aamupalan jälkeen, eikä vasta neljän maissa kuten miehen kanssa oltiin päätetty.

Tosikoinen oli illalla saunomisen yhteydessä nykinyt muutaman minisintin, ja mies saanut kummitädin veljeltä kalastusvinkkejä kyseiselle järvelle, joten perheen kalastajia syyhytti päästä kokeilemaan onneaan vielä kerran. Eihän se kala siinä kuumassa syönyt siltikään, ja ainakin tosikoinen taisi olla vähän kuumasta kärttyinen, joten vähän pettynyt seurue palasi rantaan juuri kun minä tulin sinne varovaiselle “uinnille” hikoiltuani auringossa pari tuntia kummitädin kanssa juttelemassa.

Jalkani on yhä paketissa, mutta kävelin rantaan ja takaisin useamman kerran (sinne on pikkuisen matkaa). Rauhallisesti mennen se ei juurikaan kävelystä kipeytynyt, mutta ei tykännyt ollenkaan siitä, kun kiipesin vähän matkaa metäspolkua piipahtamaan aitalla, missä roikkuu kettingeistä puisia taideteoksia. Uimassa en eilen saunasta uskaltanut (siis sen jalan takia) käydä, mutta tänään laskeuduin varovasti laiturin nokasta reisiin ulottuvaan veteen ja kyykistyin veteen läiskyttelemään. Kyllä virkisti!

Eilen päivällä tuuli, vaikka olikin kuuma. Tänään päivällä tuuli, vaikka oli kuuma. Eilen tuuli tyyntyi illaksi, kuten niin monesti. Siellä landella ukkospilvet alkoivat kerääntyä taivaalle lähtiessämme sieltä kotia kohti lohikeittolounaan jälkeen. Helsingissä ei ukkospilviä näy ja tuuli on taas tyyntynyt ja ilta on lämpöinen. Pikkuhiljaa talokin hiljentyy yöhön, kun tytöistä 2/3 menee nukkumaan, minä ja mies kömmitään yläkertaan ja ennen pitkää teinikin kaivautuu peittonsa alle.

65 simpukan keikka

MarilkaLeave a comment

Toista lomaviikkoa viedään, loma puolessa välissä kohta. Tämä kesälomailu on vähän tylsänpuoleista puuhaa, kun on jalka paketissa eikä voi lähteä retkeilemään, samoilemaan, tai mitään. Ei sillä etteikö välillä ole ihan kivakin vaan lusmuilla himassa ja tehdä *jotain* tai olla tekemättä mitään. Mutta kun ei pääse koiran kanssa kunnolliselle lenkille. Kun ei voi lähteä koko päivän metsäretkelle edes silloin kun siltä tuntuu.

Muutama päivä sitten kehitin itselleni uuden projektin. Adventures of the Littlest Pet Shop. Siitä riittää puuhaa muutamaksikin hetkeksi, puuhasteluksi silloin ja tällöin. Tai kuinka paljon siihen jaksankin laittaa aikaa. Alkusysäykseksi otin paljon kuvia LPS eläimistä tekemässä milloin mitäkin pihallamme ja laitoin blogin pystyyn. Nyt on kuvia, joista tehdä tarinaa, käsitellä photarilla ja muuta.

Aurinko kuitenkin paistaa ja houkuttelee ulkoilemaan, edes omalle pihalle. Auringonpaisteessa ei voi Photarilla leikkiä. Lukea voi, ja kirjoittaakin. Muttei käsitellä kuvia.

Mies, joka on yhtä jumissa himassa jalkani takia (no, melkein, hän sentään pääsee koiran kanssa kävelyille), päätti toissapäivänä hankkia kalastusluvan. Kalastellessa ei tarvitse samoilla missään, vaan istuskella hiljaa rannalla ja toivoa että kala nappaa. Jo sitä sitten heti silloin toissapäivänä ajeltiin Vantaanjoen rantamille kalaonnea kokeilemaan, mutta oli vähän liian kuuma, eikä kala syönyt. Ei sitten eilen ja tänään edes yritetty.

Ajeltiin sen sijaan tänään Tuusulaan, etsiskelemään kivaa rantapaikkaa Tuusulanjärven rantamilta. Yksityisomisteistahan siitäkin lähes kaikki, joten vähän epätoivoiselta tuntui etsintä. Kurvattiin Halosenniemen rantaan hivenen toiveikkaina, todetaksemme vain, että parkki oli museovierailijoille (mitä ei ajateltu olla) ja rantaa oli pari metriä plus laituri. Jaloiteltiin hetki, ja istuttiin takaisin autoon.

Nappasin sieltä kuitenkin kartan matkaan, ja aikani sitä tutkailtuani tulin siihen tulokseen, että siinä Fjällbon puiston ja Aleksis Kiven kuolinmökin tietämillä näytti olevan ranta-aluetta, jolla ehkä voisi päästä vähän kuljeskelemaankin. Sen minkä jalkani sallii. Ajettiin sinne. Kahden uu-käännöksen kautta. Kuinka vaikeaa voi olla suunnistaa pisteeseen X? Vaikeaa näemmä, sillä en ollenkaan ollut ajatellut suunnistavani sille kuolinkodille.

Sieltä se parkkialue kuitenkin löytyi, Aleksis Kiven piskuisen mökin läheltä. Ja se puisto, joka oli koirilta kielletty. Meinasin nykäistä jo herneen nenääni, kunnes huomasin rantaan vievän polun. Koirilta oli kielletty vain pieni leikkialue.

Käytiin ensin kurkistamassa Kiven mökkiä. Mies ei sisälle mennytkään, minä kävin katselemassa niitä kahta pientä huonetta, joiden pinta-ala yhteensä oli suunnilleen sama kuin meidän makuuhuoneen. Eipä ollut kansalliskirjailijalla kummoinenkaan omaisuus kuollessaan, ei ainakaan materiassa. Muutama nykyihmisestä kummalliselta näyttävä esine, muutama vähän tutumpi, ja pientäkin pienempi koti.

Suunnattiin siitä rantapolulle. Pehmeä tasainen maastopolku oli ihan ok kulkea, kun hitaasti tallusti. Maisemat Tuusulanjärvelle ovat kuin mitkä tahansa järvimaisemat. Kauniit, mutta minulle tulee silti aina vähän sellainen “when you've seen one, you've seen 'em all” olo. Paitsi oman laden maisemista. En taida kyllästyä niihin koskaan!

Tovin aikaa kuljettuamme tultiin kohtaan, jossa oli kivimuuri polun ja järven välissä, ja matala hiekkaranta. Kivimuurilla oli läjä avattuja järvisimpukoita, vähän kauempana nuotion rippeet. Joku oli selvästi noukkinut simpukan poikineen ja grillannut ne siinä paikan päällä.

Mies otti sandaalit jaloistaan ja koiralta valjaat ja punkkipannan ja astui matalaan veteen, laskien koirankin viereensä. Megs ei juuri vedestä tykkää, mutta kahlaili silti hetken ennen kuin kipusi takaisin rantaan. Mies alkoi tonkia simpukoita hiekan alta ja löysikin niitä lopulta 65 kappaletta (missä vaiheessa totesin, että ehkäpä niitä on jo tarpeeksi 😉 ). Ei meillä oikein ollut mitään millä niitä kantaa autolle edes, vain pari maasta löytynyttä koivun kaarnan palasta, joiden päälle kasattiin ne.

Kotimatkalla haettiin pullo valkkaria aikomuksena tehdä päivälliseksi valkoviini-simpukoita, mutta ajatus sitten kariutui, kun himassa googletin, ja kaikkialla sanottiin, että simpukoiden olisi hyvä liota puhtaassa vedessä pari päivää ennen valmistamista, jotta niiden suolisto tyhjenee. Selvä sitten. Teriyaki-härkää sitten päivälliseksi, simpukat liotkoon!

 

Äiti

MarilkaLeave a comment

Äiti on sana, joka sisältää niin paljon. En edes yritä ylittää, ohittaa, keksiä jotain uutta, pohtia äitiyttä. En. Yritän kertoa jotain omastani. Äidistä siis, en äitiydestä. Oma äitiyteni on vielä kesken. Onneksi. Onneksi omat lapseni eivät menettäneet äitiään akustikusneurinoomalle tai millekään muullekaan vielä. Toivon, että he ovat vielä vanhempia kuin minä olin äitini kuollessa. Minun äitini on enää muisto sisälläni. Ristiriitainen, kuin äitiys itse.

Äiti – sittemmin stadilaisittain mutsiksikin kutsuttu, kaikella hellyydellä ja perheemme jonkinlaisen tradition mukaisesti vasta aikuisena – eli haasteellisen elämän. Kuten useimmat meistä muistakin. Jokainen omansa. Rikkinäisen sillä uniikilla tavalla kuin hänen elämänsä sattui olemaan rikkinäinen. Ja siitä rikkinäisyydestä käsin äiti oli äiti. Siitä rikkinäisyydestä minä ammensin yhtä lailla kuin rakkaudestaan. Saaden oman rikkinäisyyteni rakkauden rinnalle.

Mitä kaikkea äidin lapsuuteen ja nuoruuteen kuului, en edes tiedä kaikkea. Olen kuullut tarinoita, mutsilta ja kummitädiltäni, isältä ja enoltani. Mutta mitäpä se minulle kuuluu? Äidillä oli omat seikkailunsa maailmalla ennen kuin minä tulin maailmaan, jonkinlaiseksi äitini maailman keskipisteeksi jopa. Äiti asui lapsena hetken Italiassa, ja se on värittänyt minunkin elämääni. Jonkinlainen lukkarinrakkaus Italiaa kohtaan.

Minä synnyin tuoreeseen avioliittoon, vähän odottamatta ja pyytämättä, mutta alusta asti toivottuna ja rakastettuna. Äitini aina loukkaantui, kun kutsuin itseäni vahinkolapseksi, mutta jostain syystä ajatus kiehtoi minua. Antoi jonkun mystisen tarkoituksen elämälleni. En ollut suunniteltu lapsi. Synnyin kierukan läpi. Minulla mahdollisesti oli jopa kaksossisarus, joka tuli ulos kesken. Mutta minä olen selviytyjä. Selviydyin maailmaan, joten selviydyn varmasti maailmassa.

Äitini oli syntyessäni nuori. Ei mitenkään ylenpalttisen, mutta nuori, 22-vuotias, jonka jo omasta kokemuksestani tiedän olevan vielä verrattain lapsi loppujen lopuksi. Vaikka kuinka olisi jo useamman vuoden ajan tehnyt toimittajan töitä ja ollut naimisissa ja mitälie. Parikymmpinen, hädin tuskin aikuinen, eikä ainakaan ihan sinut itsensä kanssa. Ainakaan useimmat meistä, vaikka jo kolmentoista vanhana luulemmekin tietävämme maailmasta ja itsestämme kaiken.

Äiti teki parhaansa äitinä, aivan kuten nyt minä teen parhaani äitinä omilleni. Ja kuten jokainen äiti tietää, se on joskus enemmän, joskus vähemmän, mutta täydellistä ei olekaan. Rakkautta elämästäni ei koskaan puuttunut. Pikemminkin se meni suorastaan vähän tukahduttavan takertumisen puolelle. Minulla ei ollut aina tilaa hengittää ja kasvaa minuksi, joten sitten aikuisena revin ja riuhdoin itseni irti ja itsenäiseksi. Viimeiset riuhtaisut tein vasta talvella ennen äitini kuolemaa. Syistä, jotka eivät kuulu koko maailmalle.

Onnistuin aina säilyttämään (tai ainakin palauttamaan) välini äitini kanssa hyvinä. Siitä huolimatta, että kamppailin jatkuvasti oman itseyteni ja äidin vahvuuden välissä. Äiti oli tukenani, kun minulla oli vaikeaa. Olin kiitollinen tuesta, vaikka samalla puskin vastaan, kun äiti yritti päättää puolestani, mitä minun pitäisi tehdä. Ottaa elämäni ohjat hänen käsiinsä. Kontrolloida. Ja syyllistää, kun tein itse omat päätökseni. Syyllistää, kun otin etäisyyttä, jotta voisin elää omaa elämääni itse.

Silloin kun omat tyttäreni olivat pieniä, mutsi asui aika lähellä ja teki töitä kotona varsin vapaalla aikataululla. Mutsi tuli monesti avukseni, kun minun piti päästä hammaslääkäriin/yksin kauppaan/hoitamaanjotainmitävaan ja tarvitsin lapsille hoitajaa. Tai kun vaan tarvitsin seuraa yksinäisinä päivinä. Lapsilleni syntyi läheinen suhde maamoon, mistä olin onnellinen. OlEn onnellinen.

Eräänä kylmänä tammikuun päivänä mutsi nousi ystävänsä kanssa koneeseen ja vietti viikon Gran Canarialla Tauritossa, ja jätti sydämensä sinne. Ei minkään miehen luo, vaan tuolle saarelle, jolla hän ei ennen ollut vieraillut. Äiti ja kylmä eivät sopineet yhteen – aivan kuten en minäkään sovi yhteen kylmän kanssa, vaikka vielä täällä sinnittelen talvetkin, lasteni vuoksi – joten mutsi alkoi haaveilla muutosta tuolle saarelle.

Vaikka tunsin menettäväni siinä paljon (mutten niin paljon, sillä äiti asui siinä vaiheessa jo sadan kilometrin päässä meistä, eikä enää ollut osa jokaviikkoista elämäämme muutenkaan), annoin mutsille siunakseni. Näin, että se oli jotain, mitä hän todella halusi, ja mikä tekisi hänet onnelliseksi. Seuraavana syksynä lähdin tyttöjen kanssa matkalle saattamaan mutsin uuteen kotiinsa Playa del Curaan. Paikkaan, jossa vierailimme monesti, ja josta jäi läjä ihania muistoja. Tuolla reissulla tosikoinen 4v oppi uimaan ilman kellukkeita, toisen kellukkeen hajottua. Isosisko opetti 🙂

Mutsin ensimmäinen jakso siellä oli vain puoli vuotta, mutta seuraava kylmä kesä Suomessa (silloin oli talvi kuten viime talvi, ja kesä kuten tämä kesä) sinetöi diilin. Äiti muutti saarelle kokonaan. Opetteli espanjan kielen, hankki itselleen “residencian” (jostain syystä en tuota sanaa meinaa muistaa kuin espanjaksi 😀 ), pysyvän asumisluvan. Äidistä tuli niin espanjalainen, että viime talvenakin vielä espanjan sosiaaliturva maksoi kaikki hoidot Helsingissä!

Mutsi asui Kanarialla monta vuotta, viimeiset niistä Las Palmasissa. Gran Canaria, jota olen aina katsonut vähän alaspäin, onnettomana turistirysänä, on nyt ikuisesti pala elämääni, rakas pala elämääni. Pidän Las Palmasista, pidän vuoristosta, pidän etelästäkin, kun välttää ne pahimmat turistipaikat. En enää koe itseäni turistiksi saarella, en edes mutsin poismenon jälkeen, vaan vierailijaksi. Minulla on sinne side. Minulla on siellä ystäviä.

Äidin aika täällä Suomessa syöpähoidoissa viime talvena oli myrskyisä ja pahimmillaan aika kamala. Syistä, joita en ala puida tässä. Se oli viimeinen tuuletus meidän välillämme, ja vaikka välit kertaalleen menivät poikki suorastaan, ne lopulta korjattiin. Ainakin minun mielestäni, ja toivon, että äitikin kuoli rauha sydämessään senkin osalta. Ei se silti surutyötäni helpommaksikaan tee.

Ei liene vanhempi-lapsi-suhdetta, joka ei olisi jollain tapaa ristiriitainen. Se jotenkin vaan kuuluu elämään. Vanhemman eläessä on helpompi luotailla tunteiden välillä, rakastaa, riidellä, vihata ja antaa anteeksi. Vanhemman kuoleman jälkeen olet yksin tekemässä tiliä tunteistasi. Tuntuu väärältä tuntea pahoja tunteita kuollutta kohtaan. Muistutan itseäni, että ei se poista rakkautta ja kaipuuta. Maailma, elämä, ihmiset, tämä ei ole mustavalkoista. Vain hyvää tai vain pahaa. Elämässä on mukana koko väriskaala, ei edes vain harmaan eri sävyt.

Olohuoneessamme on kuva äidistäni sellaisena kuin hänet haluan muistaa. Kun hänellä vielä oli omat hiukset, kun syöpä ei vielä ollut vienyt väriä hänen kasvoiltaan. Unissani silti äiti on aina kuten viimeisessä skype-puhelussamme. Kalpea, väsynyt, hiukset lähteneet kemoterapian jäljiltä. En oikein koskaan tottunut peruukki-äitiin. Mutta vaikka syöpä veikin voiton ruumiista, henkisesti äiti ei koskaan antanut periksi. Elämänhalu oli voimakas, mutta se ei lopulta riittänyt sittenkään viime toukokuuta pitemmälle.

Olohuoneen seinällä on maalaus, jossa äiti on kahden. Työhuoneessani on mummini muotokuvamaalaus (tai oikeammin valokuva maalauksesta, alkuperäinen lienee enollani), jossa äitini istuu taustalla teininä risti-istunnassa lukemassa kirjaa. Rakkaus lukemiseen, kirjoihin ja kirjoittamiseen ovat äidiltäni perittyä pääomaa.

Ne, ja viiden dollarin sanat. Äitini mixasi suomea, stadia, englantia, loppuvaiheissa espanjaa, sekä sivistyssanoja sujuvasti. Eikä kukaan voinut koskaan sanoa äidin pröystäilevän sanoillaan. Ne vain soljuivat. Minä puhun samalla tavoin. Espanja nyt ei sekoitu puheeseen normaalioloissa, mutta englanti ja suomi ovat iloisesti sekaisin, olleet aina, ja sekaan eksyy tuon tuosta suuriakin sanoja. “Äiti, liian hieno sana, suomenna,” sanovat tyttäreni silloin. Ja imevät itseensä tätä samaa sekakielisyyttä.

Äiti. Lapset. Äitiäni ei enää ole kuin niiden sydämissä, jotka äitiä rakastivat. Minä olen nyt äitini puolelta (lähi)suvun (sillä en laske mukaan serkkupuoliani, joita en edes tunne) vanhin nainen. Minä? “Tältäkö se tuntuu, kasvaa aikuiseksi?” kysyin kun purettiin siskon kanssa mutsin viimeistä kotia Las Palmasissa. Kaipaan äitiä, mutta suren arjessa vähemmän kuin olisin olettanut. Työstän asioita taustalla, unissani. Omat tyttäreni pitävät visusti arjessa kiinni. Elämä jatkuu. Silloinkin kun vähiten siltä tuntuu.

Omat tyttäreni ikävöivät maamoa omalla tavallaan. Lapselle ja nuorelle surutyö on vielä vaikeampi ja vieraampi asia kuin minulle, aikuiselle. Eikä teini enää oikein päästä lähelle auttamaan siinä. Se on toisaalta harmi, toisaalta ok. En halua tehdä samaa kuin äitini teki, tukahduttaa, pakottaa avautumaan. Tytöt osaavat tulla lähelle kun itse haluavat. He tietävät, että olen aina heitä varten aivan kuten omakin äitini oli minua varten.

Haluaisin voida tukea, tukahduttamatta. Ja silti erään kerran keskimmäinen sanoi minulle: “Kun sä olet niin vahva ja aina sanot niin vahvan mielipiteen asioista.” Aivan kuten äitini oli. Liian vahva. Tosin kai se vähän kuitenkin on äidin tehtäväkin, johonkin rajaan saakka. Neuvo, opastaa, kasvattaa, eikä aina pelkästään kuunnella. En tiedä, mutta teen parhaani. Toivon, että muisto minusta eräänä päivänä jää sittenkin plussan puolelle, aivan kuten kaikesta huolimatta muisto äidistäni on plussan puolella. Paljonkin.