Eilen sattui niin, että tosikoinen oli vähän riehutuulella illalla, kun olisi pitänyt mennä iltapesuille. Eihän siinä mitään uutta eikä erikoista sinänsä, mutta eilen siinä kävi sitten niin, että kun roudasin neidin veskiin hammaspesulle, karkasi tyttö saman tien takaisin olkkariin, kun päästin irti. Minä tietenkin säntäsin perään. Paljain jaloin juossut tytär teki kurvan sohvan ohi, mutta minun sukalliset jalkani eivät pystyneetkään kääntymään niin nopeasti vaan luisuin suoraan päin sohvaa. Vasen jalkateräni luisti sohvan alle ja jalkapöytä iskeytyi täydellä voimalla sohvan puiseen alareunaan. Päästin ulvaisun.
Sellaista aina välillä sattuu, enkä sitä sen kummemmin siinä illalla huomannut enää. Pystyin suurin piirtein kävelemään jalalla, joten ei kai siinä mitään sitten. Laitoin lapset nukkumaan, kaadoin itselleni lasin punaviiniä ja istuin miniläppärini ääreen vähäksi aikaa. Ehkä se oli se punaviini, joka jalan särkyä turrutti, tai ehkei se särky vielä ollut kunnolla alkanutkaan, mutta en siinä istuessani edes muistanut jalkaa.
Puolilta öin kömmin nukkumaan ja nukahdinkin saman tien. Neljän maissa heräsin siihen, että jalkaa särki hirveästi ja näin unta, että se oli murtunut ja aivan violetti ja turvonnut. Yritin sinnitellä ja nukahtaa uudestaan, jaksamatta tutkia jalan tilaa yöllä, mutta jomotus ei sallinut nukahtaa takaisin. Nousin hakemaan buranan ja samalla tutkailin jalkaa tarkemmin. Ei ruhjeen ruhjetta päälle päin näkyvissä. Huokaisin helpotuksesta, kun se ei ainakaan ollut violetti – eikä turvoksissakaan.
Kroppani meni kuitenkin myöhäiseen kipushokkiin tai johonkin sellaiseen ja palasin buranannoudosta sänkyyn huonovointisena ja valmiina pyörtymään. En tajua, mikä sen tekee, mutta minua alkaa pyörryttää aina, kun satutan vähänkin pahemmin. Värjöttelin viluissani peittoni alla ja odotin, että pyörrytys menee ohi ja burana alkaa vaikuttaan. Mietin siinä ääneen – mies oli herännyt myös – että taitaa olla syytä lähteä aamulla lekuriin kuvauttamaan mokoma koipi. Oireet eivät ollenkaan viitanneet murtumaan, mutta kun särky oli niin kova.
Nukahdin uudestaan varmaankin heti kun burana vei kivusta pahimman terän. Ja heräsin kymmenen aikaan esikoisen kömpiessä meidän väliin. Jalkaa ei särkenyt enää juurikaan, eikä kipu ole palannut, vaikkei buranan enää pitäisi vaikuttaman. Joten en lähde lekuriin. Ei se ole murtunut. Kuten ei mikään luuni koskaan. Minulla on vissiin todella kovat luut, sillä vaikka olen koheltanut elämäni aikana oman osani, ei mikään isku ja kolaus tai muu ole koskaan saanut ensimmäistäkään luutani murtumaan. Vaikka ainakin sääri ja pari varvasta on joskus mennyt liki mustaksi.
Hyvä niin. En minä valita. Hetken jo viime yönä pelkäsin, miten tämänpäiväisen kesäteatterireissuni käy, jos en pysty ajamaan autoa, jos ei jalalla kärsi painaa kytkintä. Puhumattakaan siitä, etten huomenna olisi päässyt tanssimaan Jos rakastat -elokuvan kuvauksiin! Yksi mielenkiintoisimmista kokemuksista edessä, ja minulla menee jalka juuri sen aattona. Ehdin jo harmitella tosissani, mutta näyttää siltä, että kyllä tuo tanssinkin kestää siinä missä kävelyn ja autolla ajonkin. Ehkä ainoa kysymysmerkki on huomiset kengät – ne mitkä ajattelin jalkaani laittaa, tulevat tuohon jalkapöydän päälle. Ei ehkä hyvä juttu kuitenkaan. Pitää keksiä jotain muuta.
System Failure for the Masses 