Sillä mennään mitä löytyy

Marilka1 Comment
Normaalisti käyn noin kerran viikossa isosti ruokakaupassa ja ehkä toisen kerran pienesti viikon aikana, jos on pakko. Normaalisti mietin mitä ruokaa laitetaan ja pyrin huolehtimaan siitä, että kaikkea tarpeellista löytyy kotoa. Normaalisti pakkaan reissuihin tavarat huolella, mietin mitä voi tarvita, varaudun ennemmin vähän liiankin kanssa kuin liian vähän kanssa. Normaalisti tuplatsekkaan, että mukana on kaikki tarpeellinen, ettei käy niinkuin joskus nuorena vähän liiankin usein, että perillä huomaan hammasharjan jääneen himaan.

Mutta nyt ei selvästikään ole "normaalisti". Nyt on kai kesälomasti 😉 Normaalisti stressaan ainakin pienesti, että kaikki olisi täydellisesti, perfektionisti kun olen. Mutta on tavallan aika ilahduttavaakin huomata, että osaan olla stressaamattakin, edes kesälomallani. Jätin kai sitten kuitenkin stressin duuniin, vaikka töistä ensimmäisen viikon ajan unia näinkin. 
Nimittäin taisin käydä kunnolla ruokakaupassa viime sunnuntaina, ensimmäisen kerran koko kesänä. Siinä vaiheessa kun kaapit olivat jo niin tyhjät, että olisi ihan tosissaan saanut syödä jo mielikuvitustaan. Niin kauan kun jostain kaapista löytyi jotain purtavaa, mentiin sillä mitä oli. Ja ehkä haettiin välillä kaupasta vähän maitoa ja jotain mitä sattui juuri sillä hetkellä tekemään mieli. Jotain mitä sai lähi-Alepasta. Ja samalla ajatuksella kävin kaupassa matkalla landelle. Isoäiti oli kertonut puhelimessa, mitä sinne kannattaa ostaa, ostin ne, muuta en jaksanut ajatella.
Olin siis lasten kanssa pari päivää isoäitini luona landella. Eilen lähdettiin vähän puolenpäivän jälkeen – sinnehän ei aja tuntiakaan – ja tänään tultiin iltasella takaisin himaan. Toissailtana en jaksanut pakkaamista ajatellakaan, tein sen aamulla ennen lähtöä. Eihän sitä tietenkään oikeastikaan yhden yön reissulle juuri mitään tarvitse, mutta minun ja kahden lapsen pyjamat, simmarit, hammasharjat, vaihtovaatteet sun muuta kuitenkin. Huiskin kassiin jotain, bikineitä, simmareita, satunnaisia vaatekappaleita, aurinkorasvoja ja pyjamia. Ja ne tärkeimmät: kirja, unilelut ja silmälaput – kaikkea muuta ilman melkein pärjäisikin 😉
Ehkä se on vähän  niinkin, että nyt kun tytöt on jo noin isot, nekin pärjää vähän vähemmällä. Silloin kun ne oli pieniä, piti aina olla mukana vaipat ja tutit ja riittävä varanto vaihtovaatteita että saa kuivaa ylle ja niin ees päin. Nyt ei paljon paina, jos joutuisivatkin välillä vähän olemaan märissä, pääasia oli ehkä että muistin pakata mukaan kollarit ja pitkät housut kaikille. Suomen kesästä kun ei koskaan voi olla varma! 
Jotain jäikin pakkaamatta: tosikoisen shortsit. Mukana oli kyllä toppi, pitkikset ja kollari hällekin, muttei shortseja. Luulisin, en oikeastaan tiedä, koska en ole vielä purkanut laukkua enkä mökillä sitä kokonaan inventoinut. Huomasin unohduksen menomatkalla autossa ja tuumasin, että jos tarvitsee shortseja, voi lainata esikoisen varashortseja, eiköhän se loppujen lopuksi pärjää yksillä. 
Normaalisti olisin ajanut matkan varrella lähimpään Prismaan tai johonkin ja ostanut tytölle puuttuvan vaatekappaleen matkalta. Tapa, josta mies on minulle muutamankin kerran huomauttanut. Siis se, että jos pakkaukset jäivät vajaiksi, paikkaan sen matkalla kaupasta, vaikken edes tiedä tarvitaanko puuttuvaa tavaraa. Perfektionisti. Vapauttavaa huomata, ettei tällä kertaa ollut sitä tarvetta. Eikä toisaalta tosikoinenkaan tarvinnut niitä shortseja. 
Osaisinkohan jättää tämän piponi löysälle vielä kesäloman jälkeenkin? Luultavasti en. Luultavasti se on osa elämänhallintaani. Siis se, että pidän langat käsissäni. Arki työn, koulun, päiväkodin ja harrastusten pyörteessä ei pysy kasassa, jos langat ovat tällä tavoin levällään. Mutta kesälomalla ei minkään tarvitsekaan pysyä kasassa. Ihanaa!

Heiluttiin ihan kaatumatta

Marilka1 Comment
Siellä oli osan aikaa mediakin paikalla. Kun palattiin aamun sämpylä- ja kahvitauolta portaille ja alettiin vetää pikkutakkeja ja jakkuja päälle, oli paikalle saapunut jo koko lauma valokuvaajia, uutiskuvaajia ja toimittajia. Kertoikohan heille kukaan, että aloitimme treenit seiskalta? Ja sitä ennen puvustuksen tarkistus, eli paikalla oltiin puoli seiskan pintaan. Ja oli muuten kuuma jo silloin!

 
 
Aurinko paahtoi täydeltä terältä jo seitsemältä, eikä ollut enää jälkeäkään siitä pienestä yön vilpoisuudesta, jonka varjolla olin lähtenyt kotoa saman tien niissä mustissa pitkiksissä, joissa tanssinkin, shortsit olin pakannut mukaan kassiini. Puolisentoista tuntia harjoiteltiin, tanssiaskeleet, kuka mitenkin ja milloinkin tulee kuvaan ja niin eespäin. Meidän tanssiryhmä yhdessä toisen pienemmän ryhmän kanssa muodosti keskialueen ydin-tanssijoukon, reunoille tuli sitten muitakin matkan varrella mukaan. Ja laulaakin piti mukana, joten sanatkin piti kerrata – muttei ne nyt ihan otsikon arvoinen haaste ollut, vaikka Hesari niin otsikoikin…
Ysiltä alettiin siis kuvata. Enkä tiedä kuinka monta kertaa se oli vedetty läpi, harjoitukset mukaan lukien, siihen mennessä kun Ylen uutisten toimittaja sitä minulta kysyi. Nappasi nimittäin minut haastatteluun sieltä keskeltä. Haastattelusta näytettiin puoli ysin uutisissa kahden lauseen verran – ja tietty ottivat mukaan sen "älykkäimmän" palan – mitä älykästä voi vastata kysymykseen "onko kuuma tanssia?" kun ollaan suorassa auringonpaahteessa?! Ei, ei ollenkaan…
Enkä myöskään tiedä, kuinka monta kertaa se tuli päivän mittaan tanssittua, mutta puoli kahteen siellä vuoroin tanssittiin kohtausta uusiksi, kamerat eri kuvakulmissa, ja vuoroin pidettiin juoma- ja vilvoittelutaukoja kameroiden siirtyessä uusiin kulmiin. Kamerat olivat milloin janneniskan nokassa, milloin "hanan" päässä, milloin takaperin portaita laskeutuvan kuvaajan sylissä.
 
 
Vesi olikin paikallaan siinä helteessä. Taivaalla ei koko päivän aikana ollut pilvenhattaraakaan – ei ennen kuin illalla, kun olin jo himassa ja kaivuri pihalta lähenyt, hommat siellä vielä kesken ja ukkoskuuro teki tuhojaan keskeneräisellä pihalla sorruttaen savi-reunusta salaojaputken päälle. Joten tosiaan, siinä rappusilla kun heiluttiin tunti ja toinenkin jakkupuvuissamme, alkoivat biisin sanat saada jo lähes mantramaisen merkityksen 😉
"Hei me heilutaan taas, mutta ei me kaaduta (portaita alas, eihän! eikä kukaan kaatunutkaan!)
 
 
ehkä väsyttää vähän, mutta nyt ei nukuta (eiei, tauolla voi vetäistä tirsat taas)
 
Hei me heilutaan taas, mutta ei me kaaduta (ei edelleenkään, toivottavasti, eikä toivon mukaan tuo kameramieskään, eikä se äänimies, jonka melkein kamppasin…)
ei me menneisyyttä kaduta tai sitä kelata (kuka sitä muistaa ja laskee kuinka kauan tässä on oltu? meillä on kivaa!)
Ei se meidän syy oo, jos on suunta hukassa (hei camoon, johan tässä sulaa pää auringossa, ei kai se meidän syy oo, jos väärään suuntaan joskus meneekin?)
kello takaperin käy, maailma on vinossa (ei kylläkään, jos kameramiehellä on siihen mitään sanottavaa, kun vatupassin kanssa laittoin "hanaa" suoraan!)"

Oikeasti vältyttiin ihmeeksi kyllä kaikilta kompuroinneilta ja kaatumisilta, vaikka eduskuntatalon portaat ovat aika kapeat ja niissä on painumista tulleita saumoja. Eikä kukaan tainnut saada salkkuakaan päähänsä, joten ainakin haavereilta vältyttiin. Ja kaiken kaikkiaan, meillä oli hauskaa kaikesta kuumuudesta huolimatta. Sitä helpotti, kun sai välillä vähän vettä ja huilia portailla lahkeet polvissa, kengät poissa jaloista ja jakku poissa päältä.
 
 
[Netissä on kuvauksista useampikin uutispätkä ja video Hesarin lisäksi, näistä meidän kannalta parhaimman kuvan touhusta antaa iltiksen video.

Kovaluisen jalkapöytä

Marilka2 Comments
Eilen sattui niin, että tosikoinen oli vähän riehutuulella illalla, kun olisi pitänyt mennä iltapesuille. Eihän siinä mitään uutta eikä erikoista sinänsä, mutta eilen siinä kävi sitten niin, että kun roudasin neidin veskiin hammaspesulle, karkasi tyttö saman tien takaisin olkkariin, kun päästin irti. Minä tietenkin säntäsin perään. Paljain jaloin juossut tytär teki kurvan sohvan ohi, mutta minun sukalliset jalkani eivät pystyneetkään kääntymään niin nopeasti vaan luisuin suoraan päin sohvaa. Vasen jalkateräni luisti sohvan alle ja jalkapöytä iskeytyi täydellä voimalla sohvan puiseen alareunaan. Päästin ulvaisun.

Sellaista aina välillä sattuu, enkä sitä sen kummemmin siinä illalla huomannut enää. Pystyin suurin piirtein kävelemään jalalla, joten ei kai siinä mitään sitten. Laitoin lapset nukkumaan, kaadoin itselleni lasin punaviiniä ja istuin miniläppärini ääreen vähäksi aikaa. Ehkä se oli se punaviini, joka jalan särkyä turrutti, tai ehkei se särky vielä ollut kunnolla alkanutkaan, mutta en siinä istuessani edes muistanut jalkaa.
Puolilta öin kömmin nukkumaan ja nukahdinkin saman tien. Neljän maissa heräsin siihen, että jalkaa särki hirveästi ja näin unta, että se oli murtunut ja aivan violetti ja turvonnut. Yritin sinnitellä ja nukahtaa uudestaan, jaksamatta tutkia jalan tilaa yöllä, mutta jomotus ei sallinut nukahtaa takaisin. Nousin hakemaan buranan ja samalla tutkailin jalkaa tarkemmin. Ei ruhjeen ruhjetta päälle päin näkyvissä. Huokaisin helpotuksesta, kun se ei ainakaan ollut violetti – eikä turvoksissakaan.
Kroppani meni kuitenkin myöhäiseen kipushokkiin tai johonkin sellaiseen ja palasin buranannoudosta sänkyyn huonovointisena ja valmiina pyörtymään. En tajua, mikä sen tekee, mutta minua alkaa pyörryttää aina, kun satutan vähänkin pahemmin. Värjöttelin viluissani peittoni alla ja odotin, että pyörrytys menee ohi ja burana alkaa vaikuttaan. Mietin siinä ääneen – mies oli herännyt myös – että taitaa olla syytä lähteä aamulla lekuriin kuvauttamaan mokoma koipi. Oireet eivät ollenkaan viitanneet murtumaan, mutta kun särky oli niin kova.
Nukahdin uudestaan varmaankin heti kun burana vei kivusta pahimman terän. Ja heräsin kymmenen aikaan esikoisen kömpiessä meidän väliin. Jalkaa ei särkenyt enää juurikaan, eikä kipu ole palannut, vaikkei buranan enää pitäisi vaikuttaman. Joten en lähde lekuriin. Ei se ole murtunut. Kuten ei mikään luuni koskaan. Minulla on vissiin todella kovat luut, sillä vaikka olen koheltanut elämäni aikana oman osani, ei mikään isku ja kolaus tai muu ole koskaan saanut ensimmäistäkään luutani murtumaan. Vaikka ainakin sääri ja pari varvasta on joskus mennyt liki mustaksi.
Hyvä niin. En minä valita. Hetken jo viime yönä pelkäsin, miten tämänpäiväisen kesäteatterireissuni käy, jos en pysty ajamaan autoa, jos ei jalalla kärsi painaa kytkintä. Puhumattakaan siitä, etten huomenna olisi päässyt tanssimaan Jos rakastat -elokuvan kuvauksiin! Yksi mielenkiintoisimmista kokemuksista edessä, ja minulla menee jalka juuri sen aattona. Ehdin jo harmitella tosissani, mutta näyttää siltä, että kyllä tuo tanssinkin kestää siinä missä kävelyn ja autolla ajonkin. Ehkä ainoa kysymysmerkki on huomiset kengät – ne mitkä ajattelin jalkaani laittaa, tulevat tuohon jalkapöydän päälle. Ei ehkä hyvä juttu kuitenkaan. Pitää keksiä jotain muuta.

Raksa all around

MarilkaLeave a comment
Eilen meillä kävi kylässä appivanhemmat sekä anopin sisko miehensä kanssa. Ihastelivat tätä meidän taloa ja juteltiin sen rakentamisesta ja tästä uudis-asuinalueesta meidän ympärillä. Siinä taas huomasi, miten ihminen tottuu kaikenlaiseen. Meillä on vielä sisällä yhtä sun toista kesken, mutta sen kanssa on oppinut elämään niin ettei sitä ajattelekaan. Ja pihalla, noh, se on se mikä näkyy keskeneräisenä lähes koko naapurustossa.

Istuskelen ilta-auringossa meidän pihalla, aurinkotuolissa. Kun katson koneeni ja varpaitteni yli näen lavallisen kattotiiliä, pari tyhjää kuormalavaa pinottuna, lisää kattotiiliä, romulautaa ja pöllejä, joita mies parhaillaan hakkaa haloiksi, vieressään vaihteeksi huputettu sirkkeli (joka eilen viimeksi soi lautoja pilkkoen) ja kottikset täynnä pilkottua lautaa. On tuossa vieressä meidän puutarhapöytä ja tuolitkin, ja selkäni takana kaasugrilli. Terassin virkaa toimittaa läjä kuormalavoja, joista on tehty myös portaat, joita sen enempää ajattelematta kuljetaan sisään ja ulos.

Tai mies kai ajattelee, enemmän kuin minä. Minulle näyttää riittävän, että pihalla on tilaa tälle aurinkotuolille ja grillille ja että sisään ja ulos pääsee edes jotenkin. Mutta miestä se rassaa, etenkin aina jos meillä on kylässä ihmisiä, joiden nilkkojen mies pelkää nyrjähtävän. Ehkä se on hyvä vaan, että rassaa. Eihän tässä muuten koskaan tulisi mitään valmiiksi. Piha olisi villi kukkaniitty vielä kuollessanikin. Mutta koska mies on puikoissa raksan kanssa, saadaan mekin ehkä ihan kunnon piha vielä tänä kesänä – ensi viikolla pitäisi kaivurin aloittaman hommat tuolla etupihalla, jos ei vielä takapihaa ehdikään.

Miehen pihanlaittokuumetta on hienojen säiden ja loman lisäksi vauhdittanut naapurin komea siirtonurmi ja toisen naapurin uusi pihakiveys. Niinhän se menee, että kun toiset saa näkyvää aikaan, tulee paine saada jotain tehtyä itsekin! Ja juu, tekisi mies muutenkin. Lapset kaipaavat pihalle tramppaa ja uima-allasta, mieluiten vielä niin että voisi hypätä trampalta suoraan altaaseen 😀 Saahan sitä haaveilla… Mutta eiköhän siitä ainakin tramppa tule realisoituakin.

Jos mennään omalta pihalta pois, voi todeta että vaikka parilla naapurilla onkin jo se nurmikenttä valmiina ja trampat pihalla, on täällä enimmäkseen kaikilla ulkohommat yhtä vaiheessa, osalla sisähommatkin. Ja onhan tuossa silmieni edessä vielä ikkunaton kivitalokin. Ihan työmaatahan tämä kaikki on täällä ympärillä! Kaivurit mylläävät maata, kuorma-autot kuljettavat maata paikasta a paikkaan b, autot huristavat peräkärryjä vetäen. Jossain maalataan, toisaalta kuuluu sirkkelin ääni, jostain poran. Sulassa sovussa linnunlaulun kanssa.

Toisaalta, tämä on omakotitaloalue. Luulen, että sittenkin kun kaikki on näennäisesti valmista, kuuluu täältä kesäisin aina jonkinsortin rakentamisääniä. Eihän omakotitalo ole koskaan 100% valmis! Aina on pihahommaa, aina jotain fixattavaa. Aina on puuhaa. Ainoa vielä melko poissaolollaan loistava kesän ääni täällä on ruohonleikkurin surina – on meinaan niin harvalla sitä nurtsia vielä leikattavana 😀

Onhan tässä jotain hirveän kotoisaa, kun tähän on tottunut. Vaikka suurimmaksi osaksi jokainen ahertaa sitä omaa pesäänsä, on tämäkin alue kuitenkin eräänlainen löyhä yhteisö. Rinta rinnan on taloja rakennettu, naapurit on tulleet tutuiksi. Ketkä enemmän, ketkä vähemmän, mutta kuitenkin. Pihoilla jutellaan itse kunkin edistymisestä ja viimeisimmistä hommista. Ja lapset leikkivät enempi tai vähempi yhdessä – trampallakin pääsee naapurissa hyppimään niin kauan kuin ei vielä omaa sellaista ole.

Ja mikä parasta, oli piha missä kunnossa tahansa, auringossa voi loikoa omalla takapihalla milloin huvittaa, eikä tarvitse lähteä etsimään puistoa tai rantaa ja harmistua siitä, että juuri kun on saanut viltin levitettyä, tuleekin päivän ainoa sadekuuro. On tässä puolensa, ja tällaisina hetkinä en haikaile cityä ja kerrostaloa yhtään!

Kesä kuin tilauksesta

MarilkaLeave a comment
Tähän asti on säätiedotukset olleet vähintäänkin masentavaa luettavaa, mutta samaa ei voi sanoa enää. Täyttä aurinkoa ja hellelukemia luvassa näille leveysasteille niin pitkälle kuin säätietoja yleensä on saatavilla. Tietenkin, kaikkihan voi vielä muuttua, mutta ainakin nyt näyttää lupaavalta. Ja mikäs sen parempi, kun nythän siitä tosissani pääsen vasta nauttimaan edes! Töissä sitä olisi vain saanut ihailla ikkunan läpi ja käväistä kymmenen minuuttia päivässä sisäpihalla päivää paistattelemassa.

Toinen lomapäivä menossa, aurinko paahtaa täydeltä terältä, tämähän on ihan tilauskesä! Kesäkuun ensimmäinen kunnolla aurinkoinen päivä oli minun ensimmäinen lomapäiväni. Ja aina vaan näyttää paranevan. Silti olen vielä sisällä. Flickr lataa kuviani vielä, minulla on värit päässä ja kynsilakat kuivuu varpaissa. Tunnin sisään alkaa aurinko paistaa meidän takapihalle kunnolla, siihen mennessä on suihkut käyty ja bikinit päällä ja painun pihalle kirja kädessä. Elämä ei näytä yhtään hullumalta, jos sitä näin katsoo 😉
Ainiin, P.S. Mutsi ei kuitenkaan hogaa taas katsoa niitä valokuvia Flickristä, jollei tähän laita muistutusta ja linkkiä 😉 Eli Juhannuksen kuvia, s’il vous plait!