Matkaa oli sen kymmenisen metriä, ei enempää. Mutta kun pääsin Ottopisteelle asti, totesin olevani toisena jonossa. Jotenkin ihmeesti edelleni ehätti peräti kaksi ihmistä, ilmestyivät kuin tyhjästä. Katselin hetken ympärilleni, varmana, että jossain on kamera piilossa – juuri noin käy piilokamerassa ja sitten nauretaan sille kiukustuneelle raukalle, joka luuli pääsevänsä suoraan nostamaan rahaa automaatista. Mutta ei, ei ollut kameraa piilossa eikä esillä. Ihan oli aito magneettiefekti vain.  Aivoni luultavasti lähettivät ilmaan signaalin "pitää mennä automaatille" ja viesti tavoitti pari vastaanottavaista henkilöä.

Itse asiassa noin käy aina silloin tällöin. Sen täytyy olla joku kollektiiviseen tajuntaan liittyvä juttu. Vähän niinkuin se, että minun etunimeni oli vanhempieni sen valitessa nimilistoilla harvinaisuus – mutta syntymävuonnani +/- vuosi se olikin yksi suosituimmista nimistä. Vähän niinkuin se, että vaikken lue sisustuslehtiä ollenkaan, tuli valittua tänne taloon ihan muotikeittiö – vaikka siis tarjolla olisi ollut samankaltaistakin, mitä on ennen ollut. Yhtäkkiä vaan tuo pähkinä näytti kivalta, kuten se on yhtäkkiä näyttänyt niin monen muunkin mielestä.

Mitenkähän on tuon tänään ostamani vuodesohvan laita sitten? Luulen, että sekin on muotikapine – joskin tällä kertaa ihan tietoisesti niin. Vuodesohva piti saada, ja tiesin jo valmiiksi millaista suunnilleen etsin. Voisi luulla, että sellaisen yksinkertaisen muodissa olevan kulmadivaani-vuodesohvan saa mistä vaan, mutta individualisti-minäni ei pitänyt yhdenkään tarjolla olevan mallin verhoiluista. Ja kun pidin, kukkaroni ei pitänyt sohvan hinnasta. Kunnes tulin massa-Ikeaan. Sieltä löytyi minua ja kukkaroani yhtä lailla miellyttänyt sohva. Sellainen tulee meille ensi viikolla – ehkä ehtii meille ennen mutsia, ehkä ei… Itellasta ei koskaan tiedä.