Aamu valkeni pilvisenä, kuin sadetta enteillen. Pakattiin kuitenkin perhe autoon ja ajettiin Porvooseen päiväreissulle. Ensimmäinen etappi oli Brunbergin tehtaanmyymälä, mistä näkee suklaatehtaan sisälle. Minä kävin yhteen aikaan usein työkeikalla siinä lähistöllä ja silloin tulin siellä käyneeksi toisinaan, hakemassa pussin tai toisen jotain suklaata kotiin. Lasten kanssa on siellä käyty kerran aiemminkin, mutta eivät he siitä enää mitään muistaneet. Suklaatehtaissa on meidän perheelle ihan oma vitsi, koska tosikoisen lempikirja oli aikoinaan Utelias Vili suklaatehtaassa.
Pussillinen erilaisia suklaita, lakuja, marmeladeja ja Alku-toffeita ajettiin seuraavaksi vanhan Porvoon Linnamäelle. Muistin että siellä olisi ollut jotain linnanraunioita vielä tutkittavana, mutta muistin väärin. Siellä on toki ollut puinen linnoitus 1300-luvulla, mutta nyt se on enää rehevä kukkula, jossa on valleja, vanhoja puita, runsas kasvillisuus ja metsämansikoita, mustikoita ja villivadelmia. Marjoja etenkin mies ja tosikoinen intoutuivatkin poimimaan ihan tosissaan, esikoisen "ei me tultu tänne marjastamaan, tulkaa jo!" -valituksista huolimatta.
Linnamäen monessa kerroksessa risteileviä polkuja pitkin pääsee myös alas joenvarteen ja aina vanhaan kaupunkiin asti. Käytiin pyörähtämässä jokirannassa, kiivettiin takaisin Linnamäelle syömään välipalaksi vähän hedelmää ja Brunberilta ostettuja nameja. Vietiin eväsreppu autoon ja talsittiin mäki alas ja niityn poikki vanhaan kaupunkiin. Katseltiin vanhan kaupungin jokimaisemaa ja vanhaa kaupunkia sillalta, istuttiin jätskille ja kahville rantakioskille. Porvoon perustamisvuosi tuli tutuksi siinä samalla, sillä joen toisella puolen oli kukkaistutuksista muodostettu tuo vuosiluku: 1346, sekä tämä vuosi.
Jätskien jälkeen käveltiin mukulakivisiä katuja ylös kirkolle. Esikoinen siinä kävellessä esitti, että hän haluaisi päästä johonkin museoon. Tuumasin, että kaipa me voidaan sellaiseen mennä jos kohdille sattuu, samalla kun jälleen hämmästelin tätä museo-pomppugeeniä, joka on hypännyt isästäni esikoistyttäreeni. Tosikoinen pompahteli isänsä vieressä miettimättä sen kummemmin halusiko kirkkoon tai museoon vai ei.
Esikoinen oli kirkosta aivan haltioissaan. Katseli ympäriinsä, kyseli kaikesta mahdollisesta, tutkaili joka paikan. Vielä kun mies oli jo lähdössä, halusi esikoinen jäädä vielä katselemaan. "Tää on ku museo, just sitä mitä kaipasinkin!" tuumasi tuo kaikesta historiallisesta kiinnostunut tyttöni. Niinpä vielä jäätiin toviksi ja kierreltiin kirkko ympäri uudemman kerran, tutkaillen joka seinämaalauskin tarkkaan, ja istuen välillä penkkiin vain katselemaan. Lopulta lähdettiin pois juuri yhden ripariryhmän alta, joka tuli treenaamaan konfirmaatiota varten.
Kirkon ulkopuolella heti portinpielessä oli mielenkiintoinen liikennemerkki – vossikkapysäkki. Siitä olisi kaiketikin voinut hypätä kyytiin vossikkaan, kunhan sellainen olisi paikalle sattunut. Mitään aikataulujahan ei sillä tietenkään ollut, eikä meillä lompakossa käteistä, joten ei jääty odottelemaan heppaa kärryineen. Siitäpä tosikoinen hermostui ja käytiin sangen mielenkiintoinen keskustelu pankkikortin, käteisen ja rahan terminologisista ja konkreettisista eroista, samalla kun jatkettiin matkaa jalan kohti Raatihuoneen toria.
Torilla minä bongasin eräästä kojusta aivan ihana punotun seppeleen, jolla istuu kaksi keraamista pupua. Samalla kun minä tein kauppoja – pankkikortillani – seppeleestä huomasi mies torin ilmoitustaululla mainoksen jokiristeilystä, paatilla joka oltiin jo nähtykin joella kun oltiin jätskillä. Lähdettiin kävelemään joenrantaa pitkin kohti laituria, jolta kyseinen paatti lähti, aikaa meillä puolisen tuntia päivän viimeiseen risteilyyn. Mutta kävikös paatilla pankkikortti? Eipä ei, eikä kymmenessä minuutissa olisi ehtinyt automaatillekaan juosta. Joten lähes hampaaton tympeähkö pappa pääsi sitten vissiin tuntia aiemmin lähtemään kotiin – sillä ainoalla toisella potentiaalilla matkustajaporukalla oli sama käteispulma kuin meillä.
Ehkä onni onnettomuudessa, sillä alkoihan meillä kaikilla olla siinä jo nälkäkin. Käveltiin takaisin vanhaa kaupunkia kohti, väsähtänyt tosikoinen välillä repparissani, mielessä se herkullinen tuoksu joka oli leijaillut nenään eräästä kivannäköisestä terassiravintolasta. Ravintola osoittautui lähinnä ruokaakin tarjoavaksi baariksi, mutta kiva tunnelmaltaan jotenkin etelänmaalainen terassi houkutti meidät jäämään silti. Kori jotakin jokaiselle, kokista ja jääteetä muille, Nordic Summer -drinksu minulle. Terdelle olisi voinut jäädä terdeilemään ihan, jos ei olisi ollut mukana sen paremmin lapsia kuin autoakaan.
Aterian jälkeen käveltiin vanhan kaupungin halka takaisin Linnamäelle, minne oltiin jätetty auto. Aika väsynyttä porukkaa autoon kömpi, mutta poikettiin silti vielä vilkaisemaan miehen vanhaa kotitaloa Porvoon entisessä maalaiskunnassa, taloa ja seutua, jossa mies vietti liki kymmenen vuotta lapsuudestaan, melkein aikuiseksi asti. Mentiin katsomaan vielä Mustijoen padottua koskeakin, jossa mies tapasi lapsena isänsä ja sisarustensa kanssa retkeillä. Siellä mies ja lapset intoutuivat rakentamaan ihan omaa patoa pienelle sivuvirralle, joka pääsi valumaan yhden suljetun portin alta.
Kun palattiin koskelta autolle, bongattiin vielä auton luona marjoista raskaita vattupensaita, joiden marjat osoittautuivat huomattavasti kypsemmiksi kuin Linnamäellä. Jos miestä ja tosikoista oli vaikea saada mansikkamättäältä pois siellä, oli nyt minun vuoroni innostua noukkimaan vadelmia edes kourallinen. Popsittiin vadelmat autossa kolmeen pekkaan, mies, esikoinen ja minä, sillä välin kun odoteltiin että tosikoinen malttaa jättää vattupuskat viimein rauhaan. Lopulta oli koko porukka taas autossa ja suunnattiin nokka kohti kotia.
