Syötiin asematunnelin Chillissä, jonka asiakaspalvelu(ttomuus) meinasi kiehauttaa jo vähän, haettiin Alepasta jätskit jälkkäriksi ja pari vesipulloa ja lakupussi eväiksi ja lähdettiin kävelemään kohti Jätkäsaarta. Stadiin tullessa oli juna täynnä väkeä, jonka lauseenpätkistä kävi ilmi sama päämäärä. Ja koko Stadi oli täynnä porukkaa, joka virtasi puroina kohti Jätkäsaarta, muodostaakseen siellä lopulta leveän virran. Käveltiin Kalevankatua osana yhtä puroista ja vaikkei kukaan tunnelmaa sinänsä siinä nostattanutkaan, kyllähän se jo siinä alkoi vähän kohota.

Jos vähän olikin arveluttanut se väenpaljous ja hirvittänyt potentiaalinen tungos ja pitkät jonotukset, oli kyllä arveluttanut ja hirvittänyt turhaan. Sisälle alueelle mennessä oli matkalla yksi pullonkaula, kohdassa jossa toisella puolen oli Turku/Kotka/jne. merkittyjä bajamajoja ja toisella puolen fanituotekoju. Sisäpuolella pääsi liikkumaan vielä siinä seitsemän pintaan erittäin hyvin, ja löydettiinpä vielä perältä yksi anniskelualuekin, johon ei vielä ollut jonoa – baariteltoille tosin kyllä. Juotiin yhdet pikku-Fresitat ajankuluksi – kalleimmat ever!

Joskus vähän ennen yhdeksää alettiin lampsia B-katsomoon päin. Silloin ei liikkuminen enää ihan niin iisiä ollutkaan, kun jengiä istui ja makoili pitkin aluetta niin että sai loikkia yli jotta pääsi etenemään, ja lopulta löysi järkkäri-polun B-katsomoon. Sielläkin oli väki vielä istuallaan, mutta alkoi juuri nousta seisomaan kun tultiin. DJ Plan eli kukalie oli lämppärinä ja soitti sitä sellaista yökerho-danceteknoa, jota ehkä just tanssii yökerhossa muutaman jälkeen, mutta muuten ei minuun iske ei yhtään, joten ihan hirveästi se ei minua lämmittänyt. Kunnes DJ vaihtoi sellaiseen Please don’t stop the music ja Pokerface -tyyppiseen settiin.

DJ lopetti yhdeksän aikaan jotenkin konserttiklassisesti biisiin It’s gonna be a good night vaimikäsenytolikaan ja alkoi Madonnan odotus. Jota kesti 40 minuuttia, mikä oli melkoisen pitkä aika vain seistä paikoillaan ja odottaa, taustamusan pitäessä yllä jonkinlaista fiilistä. Siihen mennessä kun aurinko laski ja Madonna viimein tuli lavalle, oltiin jo oltu jalkojemme päällä kertaakaan istahtamatta melkein neljä tuntia. Kerran siinä odotteluaikana kyykin hetken kyykkypallossa selkääni lepuutellen. Mutta kun Madonna viimein aloitti shownsa, unohtui seisomisen epämukavuus melkoisen kokonaan 😉

Madonna aloitti valtaistuimelta ja jatkoi valkoisella Rollsilla tai jollain ja siitä se setti lähti. Muutama (niukkojen 😉 ) vaatteiden vaihto ja hengähdys välillä, mutta sitten jatkoi teräsmimmi taas showtaan. Kyllä se on oikeasti aikamoinen, viisikymppinen nainen, kun vetää tuollaisen huikean parin tunnin tanssi&laulu-shown muutaman päivän välein! Itsellä kun väsähti kädet aina kun vähän pitempään koitti ylhäällä taputtaa, eikä edes yhtä biisiä jaksanut läpi pomppia. Toisaalta, minun jalkojani uuvutti vähän se, että olin melkein koko kaksituntisen staattisesti varpaisillani, että näin jotain joidenkin pitkien heebojen takaa.

Vaikka B-katsomossa olikin, olihan se lava sen verran kaukana, että Madonnan tunnisti kyllä ja kuvia ja videoita sai kyllä (vaihtelevalla laadulla…), mutta eihän niitä kasvoja siitä nähnyt. Siksi tuli katseltua aika paljon toista sivuscreeniä. Siitä näki kasvot ja ilmeetkin. Madonnan yleisilme vähän yllätti. Näytti siltä, että hänellä oli itselläänkin oikeasti ihan kivaa. Jotenkin perusilme oli sellainen lämpimän oloinen hymy, silmätkin hymyilivät. Vasta ihan lopuksi näkyi kasvoilta kyllä väsymys. Joten en minä ollenkaan diivailuna pidä sitä, että kun Game oli Over se tosiaan oli sitä, ilman encorea.

Yleisö hyväksyi konsertin loppumisen melko mukisematta. Vähän yritystä oli saada Queen of Pop vielä kerran lavalle, mutta se tyrehtyi nopeasti, kaipa sana jostain kiiri, että ei oo ei tuu. Joten väkijoukko alkoi valua ulos alueelta. Tasaisena virtana, jonka kärki olisi voinut johdattaa loppujoukon suunnilleen mereen, niin automaatiolla sitä vain kulki ihmisvirrassa. Mitään ahtautumista ja tungosta ei silti syntynyt, virta vain kulki rauhallista kävelyvauhtia täyttäen ydinkeskustan kadut. Kalevankatu oli hauskan näköinen, kun talojen välisen kadun täytti kokonaan ihmismassa.

Käveltiin virran mukana kohti Rautatieasemaa. Kampissa jostain baarista tulvi True Blue ja aloin tietysti laulaa mukana. Musiikki feidasi baarin jäädessä taakse, mies huomautti, että meni jo, mutta minä olin jäänyt laulamaan sitä eteenpäin "yhdessä" meidän takana kävelleen naisen kanssa 😀 Melkein tunti siinä kului ennen kuin oltiin Rautatieasemalla ihmettelemässä, mistä lähtee seuraava lähijuna, jolla päästään Pasilaan. Laituri oli täynnä väkeä, junan ovet olivat kiinni, vaikka aikaa lähtöön piti olla enää pari minuuttia. Joten juna lähti viimein yhden aikaan, kymmenisen minuuttia myöhässä.

Junassa istuin ensimmäistä kertaa kuuteen tuntiin. Istuin hetken aikaa junan portailla, kun eihän siellä vaunussa istumapaikalle oikein ehtinyt. Automatkalla kotiin väsytti, vaikka olo oli muuten mukava hienon kokemuksen jälkeen. Hämmästyin kuitenkin huomatessani yhtäkkiä siinä autossa, että päässäni soi Madonnan biisien sijaan YHÄ päivällä jo duunissa soinut mieleen pahasti jämähtänyt "Fuck you, fuck you very very muu-uu-uch…". Siinä on siis todella tarttuva melodia!

Kaiken kaikkiaan, kyllä oli erilainen ja paljon hienompi konserttikokemus kuin joku Stadion-konsertti, vaikka nekin hienoja on olleen. Mutta se väenpaljous ja paikan avaruus – ja kirkas sininen taivas ja kuutamo sen jälkeen – loivat ihan toisenlaisen tunnelman koko hommaan.

[Kuvia myös flickrissä ja videoita meidän galleriassa.]

Lumo on hurjan seurallinen, se haluaa aina olla samassa tilassa ihmisten kanssa, vaikkei joka hetki haluaisikaan tulla silitetyksi tai leikkiä. Eilen Lumo oli ensimmäistä kertaa yksinään täällä kotona tovin, ehkä tunnin, puolitoista. Kun tultiin kotiin, se luimuili meitä kiipeilypuunsa ylimmältä tasolta, silmät vähän viirulla ja korvat luimussa. Silittelin sitä vähäsen ja jonkin ajan kuluttua se kiipesi puusta alas ja kömpi esikoisen viereen sohvalle. Siinä ne köllivät vieretysten, esikoisen lukiessa kirjaa.

Kaikkien lasten tavoin Lumo rakastaa leikkiä. Se vaanii ja metsästää leluja ja välillä häntäänsä (luulin, että vain koiranpennut jahtaa häntäänsä 😀 ), se menee ylös ja alas kiipeilypuutaan, kieppuu työtuolini jaloissa ja tyttöjen säkkituoleissa. Tyttäret ja mies jaksavat leikittää Lumoa kunnes se on itse niin puhki että kömpii johonkin nojatuoliin tai puuhunsa nukkumaan. Minä en näemmä jaksa leikkiä kissan kanssa sen enempää kuin lastenikaan 😉 Minun osani kisun kanssa tuntuu olevan sama kuin lastenkin: perushuolto ja haliminen.

Perjantaina käytin Lumon eläinlääkärillä ensimmäistä kertaa, kun kisuliinille annettiin ensimmäinen rokotus. Lumosta lähti hurja ääni, kun lääkäri yritti pistää piikkiä sen peppunahkaan! Ja ekat yritykset jäikin yrityksiksi, minun otteestani se pääsi aina pois, vaikka kuinka koitin pidellä. Toisen hoitajan sylissä se ei rimpuillut eikä pyristellyt ollenkaan ja lekuri sai viimein annettua rokotuksen. Pelkäsin, että Lumo olisi minulle kovinkin loukkis episodista, mutta ei se ollut 🙂

Iltaisin Lumo nukahtaa pian tyttöjen mentyä nukkumaan, mutta heräilee jälleen puolilta öin kuin vauvat ikään. Päivisin Lumo menee kyllä syömään ja tarpeilleen omatoimisesti – tykkää tosin syödä samaan aikaan meidän kanssa ja söisi mieluiten pöydällä meidän ruokia tietenkin 😀 Mutta tuolloin puolen yön aikaan se vaeltelee meidän perässä tai eksyksissä ympäriinsä jo ollaan jo itse nukkumassa, vaikka sillä on silloin nälkä.

Lumolle pitää siis tehdä puolen yön aikaan iltatoimet kuten lapsille. Ensin kannan Lumon keittiöön ruoka- ja vesikupille ja kyykin vieressä seurana. Lumo tsekkailee vähän väliä, etten ole kadonnut mihinkään. Sitten se tassuttelee luokseni ja kannan sen vessaan tarpeilleen. Sieltäkin se kuikuilee, että pysyn ovenraossa ja tassuttaa luokseni kun on saanut asiansa hoidettua. Jolloin kannan sen nojatuoliinsa ja silittelen sen uneen – ellei katti ole vielä liian virkeä jolloin jätän sen touhuilemaan vielä toviksi ja se menee kyllä itse jonnekin nukkumaan lopulta.

Usein ennen yöunille nukahtamistaan Lumo käy vielä meidän ja mutsinkin sängyissä mönkimässä. Kävisi varmaan tyttöjenkin sängyissä jos ne ei olisi siellä ylhäällä. Viime yönä mies tuli polttareista kotiin aamuyöstä ja Lumo heräsi siihen eikä meinannut millään malttaa nukahtaa takaisin. Mies kantoi sen meidän sängystä nojatuoliin vaikka kuinka monta kertaa, mutta kisuliini-vauva nukahti lopulta meidän väliin kehrättyään siinä ensin kuin rukki, ja kannoin sen nukkuvana omaan petiinsä kuin vauvan ikään.

Vaikka tuollaiset karva-vauvat ovatkin toisaalta paljon omatoimisempia kuin ihmisvauvat, on noiden hoivaamisessa paljon samaakin. Etenkin kun kisuvauva on luonteeltaan tuollainen kuin Lumo on. Mitä leikkisin ja ihmisrakkain ja lempein olento! Nytkin se tuossa villin leikkisession jälkeen ensin pesi itsensä mahallaan lattialla makoilevan esikoisen käsivarsien välissä ja jäi sitten siihen torkkumaan. Parempaa kissaa ei olisi meidän perhe voinut saada :))