Työpäivä asiakkaalla oli takana, musta mersu toi minut hotellilleni. Vaihdoin pikaseltaan hameen verkkareihin ja korkokengät lenkkareihin ja suuntasin ulos vain pankkikortti, ajokortti, huoneavain ja kännykkä taskuissa, asetellen kuulokkeita korviin ja mp3-soitinta ja päälle. Green Dayn vauhdittamana lähdin varovasti juoksemaan joen vartta pitkin auringon lämmittäessä mukavasti. Olo oli hyvä ja askel kevyt vähän eilisestä jumittavista pohkeista huolimatta.

Juoksin eteenpäin keuhkojani seuraillen. Eihän siitä flunssastakaan ole vielä kauan ja ääni on vielä painuksissa ja juokseminen on muutenkin ollut raskasta noille keuhkoilleni viimeiset puolitoista vuotta. Joten koitin ottaa kevyesti. Reilun vartin ehdin juosta, sitten alkoi tuntua tuttu pisto keuhkoissa, ei vielä kivuksi asti, mutta sieltä se alkoi. Joten kevensin kävelyyn, virtuaaliseen sauvakävelyyn oikeastaan. Senkin uhalla että näytin täysin dorkalta, leikin sauvakävelyä samalla kun pistelin reipasta kävelyä eteenpäin.

Suuntana minulla oli Kokkolan huisi keskusta, sillä kuten sanottua, osa vaatteistani ja hiuslakkanikin oli jäänyt kotiin. Ihan tarkalleen ottaen minun oli tarkoitus vain hakea HenkkaMaukasta itselleni musta toppi, jostain lelukaupasta lapsille jotain ihan pientä ja ruokakaupasta hiuslakka ja siideri. Viimeisin toimi, ihan lopuksi hain Siwasta hiuslakan, Elovena-juoman ja tölkin Crowmooria, joka on tuossa vieressäni avattuna. Mutta virtuaalisauvakävelyn ja Siwan väliin mahtuu paljon.

Mick’sissä oli ihana mekko. Jonka jätin kauppaan, ehkä ensisijaisesti siksi, että olin vielä sen verran hiessä lenkistä ettei viitsinyt alkaa sovittaa vaatteita. Kiertelin kaupassa muistuttaen itseäni, että olen vain hakemassa mustaa narutoppia. Ja selvisin sieltä ulos, meinasin lähteä oikeaan suuntaan, kun Click’s kenkäkauppa imaisi minut magneetin lailla sisäänsä. Katselin ihania saappaita, muistuttaen itselleni, että niitä on kotona jo aika monta paria. "Muttei juuri tuollaisia!" huusi ääni sisälläni. Pakenin noin about viimeisen järjen hipun voimin kaupasta.

Vain mennäkseni sinne HenkkaMaukkaan etsimään sitä toppia. Kaikki meni ihan hyvin aluksi. Löysin topin enkä katsellut muuta. Kunnes tulin ajatelleeksi, että voisin kyllä viimeinkin ostaa ne uudet verkkaritkin, joita olen tarvinnut jo jonkin aikaa. Siitä vierestä löytyi toppaliivejä, sellaista olen halunnut jo kauan ja kun siinä oli juuri ideaali malli, ohhoh. Sellaisia oli lapsillekin, melkein ostin, mutten ihan. En vielä H&M:stä. Sieltä lähti mukaan tosin esikoiselle teepaita ja kollaritakki – molemmat oikeaan tarpeeseen.

Tosikoiselle ei ollut kuitenkaan vielä mitään, joten jouduin kiertämään monta muutakin kauppaa. Lopulta tarttui matkaan hällekin teepaita, ja lapsillekin ne toppaliivit. Ja huivit koko tyttököörille. Joku ihmeen like mother like daughters -päivä mulla, mutta toisaalta, tunnen tyttäreni tai ainakin luulen tuntevani ja villi veikkaukseni lienee, että toppaliivini olisi joka tapauksessa aiheuttanut "mä haluun kans"-kuoron kotona. Eihän se tarkoita, että olisi pakko ostaa, mutta olihan ne aika mageita. Voi olla, että vähän turhia, mutta lienen vähän stressaantunut ja ikävissänikin, annettakoon shoppailuni anteeksi. Joohan.

Tsippailin sitten lopulta vähin äänin hotellihuoneeseeni, mukanani kolme vaatekassia, lienee ollut koomista. Lähtee reippaana lenkille, palaa ostosten kanssa 😉 No mitäs tuosta, en minä ennenkään ole välittänyt muiden mietteistä. Olin minä silti ihan iloinen, että saatoin vain luikahtaa respan ohi huomaamattomasti, sillä olin jo lähtiessä kysynyt sen, mitä pitkin. Eli että onko hotellin w-lanissa tiettävää hitautta. Ei kuulemma ole. Ei olekaan, ei. Ei enää Firefoxilla. Google Chrome oli täydellisen mahdoton, ei ladannut sivuja ollenkaan.

Hassua muuten, että minun on oikeasti vähän ikävä perhettäni, vaikka olen ollut poissa vasta vuorokauden. Työreissussa on tälleen iltasella varsinkin sangen yksinäistä. Jos ehkä joskus tämä hiljaisuus ja rauha maistuukin, ei tämä useimmiten mitään suurta herkkua ole kuitenkaan. No, huomenna kotiin. Ei nämä minun reissuni onneksi yleensä ole kuin muutaman yön keikkoja.

Ah niin rakastamassani Kokkolassa. Ei sillä, ei paikassa nyt mitään vikaa, ihan kaunishan tuo kaupunki tuossa ympärillä on, etenkin se vanha puuosuus siitä. Huomenna suunnittelin käyväni vähän juoksemassa siellä, kun viimeksi se tuli jo katseltua läpi kävellen. Tyttärille tosin pitäisi myös ehtiä jossain välissä keksiä jotain tuliaisentapaista, jotain olen aina koittanut viedä, kun olen yön yli reissussa. 

Pitkän päivän aamu alkoi osaltani sangen kiukkuisesti. Minua on alkanut ihan tosissaan ottaa pattiin, ettei viikossa ole yhtään aamua, jolloin saisi nukkua pitkään! Enkä voi oikeastaan syyttää edes harrastuksia siitä – vaikka meillä todellakin nyt onkin sekä lauantaina että sunnuntaina harrastusmenoa jo kymmeneltä – vaan kissaa ja lapsia. Kissa herättää meidät viikonloppuisinkin puoli seiskalta, eihän se tiedä arjesta ja vapaasta mitään. Ja jos ei se ehkä minua vielä niin kamalasti häiritsekään, lasten mekastus viimeistään puoli kasin maissa kyllä. Tänäänkin nousin lopulta niiden yhtäjaksoiseen nahisteluun.

Yleensä meillä nukutaan yöt (paitsi ehkä satunnaisesti uneton minä). Mutta sehän on parhaimmillaankin vain yleinen suuntaviiva lapsiperheessä. Silloin kun lapset oli pieniä – jos nyt jätetään vauva-aika kokonaan omaan luokkaansa – etenkin esikoinen heräili öisin usein pahoihin uniin. Tosikoinen vähän vähemmän, mutta kyllä hänelläkin oli yhteen aikaan tapana kömpiä meidän sänkyyn melkein joka yö, vaikka siitä sitten takaisin omaansa aina kannettiinkin. Mutta nyt kun nuo ovat jo noinkin isoja, on jo sentään enempi harvinaista, että jompi kumpi tulee meidän väliin yöllä.

Joskus kuitenkin. Kuten viime yönä. Tosikoinen pelmahti meidän väliin miehen herättyä jostain syystä käymään veskissä, ja säikäytti minut pahan päiväisesti. Hiipi huoneeseen hiljaan kuin kissa – on oikeasti täysin taas pielessä sanonnat, sillä eihän hiiret suinkaan ole hiljaisia vaan niiden jalat rapisevat, mutten sen sijaan tiedä mitään mikä liikkuisi yhtä aavemaisen hiljaa kuin tuo meidän kissa. Paitsi tosikoinen viime yönä. Kun istahti sänkyni jalkopäähän kuin olisi pudonnut katosta ja lähes aiheutti minulle sydärin.

Ei kuulemma saanut unta. Mielenkiintoinen konsepti kello viisi aamulla, vai mitähän se olisi ollut, jotain sinne päin. Ehkä tuo miehen yöllinen vessareissu käynnisti dominoefektin, jonka ensimmäinen palikka oli kenties herkässä univaiheessa ollut tytär, joka siis heräsi iskän ääniin. Vaikka tuo hiljaa liikkui hänkin. No kuitenkin. Tytär oli siis minun kainalossani ja liikettä havainnut kissa naukui oven takana, tahtoi myös mukaan geimeihin.

Kun tuo katti naukuu oven takana, ei me miehen kanssa nukuta. Aika pieni ääni sillä vielä on, mutta lienee joku tällainen äiti/isä-feature, joka meissä on lasten vuoksi aktivoituneena niin ettei uni tule, jos joku lapsista – tai kissa – itkee. Joten mies nousi sängystä uudestaan tekemään jotain kissalle, ettei naukuisi, kait koitti saada sen rauhoittumaan takaisin johonkin lempipaikoistaan jotta saadaan kaikki nukuttua. Samalla usutin tosikoisenkin takaisin omaan sänkyynsä, kun oli iskä pystyssä saattamaan sinne.

Tytär palasi omaan sänkyynsä ja nukkui aamuun. Mies palasi omaansa, mutta meidän ei käynyt ihan yhtä hyvin kuin tosikoisen. Mikä on erittäin tyypillistä, kun jompi kumpi lapsista on keskellä yötä herättänyt, olkoonkin että nyt meni kenties toisin päin miehen osalta se kuka kenetkin herätti. Vaikea sanoa, miten aamuyö siitä olisi jatkunut ilman kissaa, sillä kissa on ja sekoitti viime yönä lopun pakan.

Eihän se nimittäin halunnut jäädä mihinkään nukkumaan yksin vaan palasi naukumaan oven taa, jolloin hellämielisenä päästin sen meidän sänkyyn. Viiden aikaan on enää puolisentoista tuntia nukkuma-aikaa jäljellä muutenkin. Sitä paitsi elättelin toivetta, että kisu nukahtaisi meidän sänkyyn tai vain kyllästyisi kun me nukutaan ja lähtisi pois, jolloin saataisiin kaikki kuitenkin nukkua. Useimmiten melkoista toiveajattelua kyllä, mutta tämän aamun tunteina ihan realistinen toive, sain huomata.

Kisuliini pyöri meidän ympärillä aikansa, kuten tavallista, mutta luopui yrityksestä leikkiä meidän kanssa parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen ja kiepsahti sen sijaan kainalooni nukkumaan. En tiedä mikä siinä oikein on, että kun kuka tahansa lapsista, kissa siis mukaan lukien näemmä, on meidän välissä, on minun kainaloni se, mihin käperrytään eikä miehen. No, olen tottunut, yhdeksän vuoden vankalla kokemuksella. Kissa siis käpertyi siihen, missä tosikoinen oli ollut käpertyneenä vain hetkeä aiemmin ja nukahti, käpälä sormeni ympärillä. Hellyyttävää.

Useimmiten en juurikaan nuku, kun joku on kainalossani. Poikkeuksena tästäkin lasten vauva-ajat jolloin olisin nukkunut vaikka ruokapöydässä jos olisin voinut, kun olin niin väsynyt. Mutta nykyisin siis yleensä en. Siksi tyttäret eivät saa normaalisti mitään loppuyön viisumia meidän sänkyyn vaan joutuvat palaamaan takaisin omaansa heti kun paha olo on helpottanut tarpeeksi. Mutta kissa oli sitten kai niin pieni, että nukahdin minäkin vaikka kainalossani oli pörröinen kerä. Mies kuulemma ei – vaikkei kissa edes ollut hänen kainalossaan!

Heräsin vain hetkeksi siihen, kun jossain vaiheessa kissa vaihtoi asentoa. Nousi ja kiepsahti toisinpäin. Niin että sen häntä oli kainalossani. Ja pehmoinen pää kylkeäni vasten. Niin nukuttiin kellonsoittooni asti. Melkein nukuttiin. Kisun moottori nääs hyrähti käyntiin joka kerta kun mies tai minä liikahdettiinkin. Ja sammui sitten taas. Joten niin kauan kuin oltiin suunnilleen liikkumatta, kaikki nukkui, mutta yksi jalan ojennuskin herätti kaikki horrokseen.

Kellon soittoon herättiin tietty kaikki. En enää pomppaa kattoon sen kamalasta ujelluksesta, eikä kisukaan tunnu sitä säikähtävän. Normaaliaamuina se on sille merkki, että nyt voi maukaista oven takan niin pääsee meidän luo. Ja niin hyvin se onkin ehdollistunut joka arkiaamu 6:30 soivaan kellooni, että lähes minuutin tarkasti se tulee meidän oven taa tuohon aikaan viikonloppuaamuisinkin.

Nyt se siis oli jo valmiiksi meidän sängyssä, ja käyttäytyi kellon soidessa juuri kuten mekin. Käänsi kylkeä mukavampaan asentoon 😉 Tarkkaan ottaen se kaipasi belly rubia, joten rapsuttelin ja silittelin kissaa kymmenisen minuuttia ennen kuin vääntäydyin lopulta pystyyn. Ja hektinen aamu sai alkaa.

Esikoinen vietti kaverisynttäreitään vain parin parhaan ystävänsä kanssa, pyjamabileinä. Tytöt tulivat meille perjantai-iltana, saivat lettukestit, leikkiä ja leffan ja sipsejä. Ja sipistä ja supista sängyssä ennen nukahtamista, tai siis sipisivät ja supisivat ja hihittivät ja kikattivat, saivat tai eivät 😉 Ihan muistui omat yökyläilyt parhaan kaverini kanssa mieleen! Meillähän ei oikeastaan ole yövieraita lapsilla aikaisemmin ollutkaan, jos ei lasketa serkkuja, johtuen kaikenmoisesta asumisen epämääräisyydestä.