Esikoisen synttäripäivä meni jotenkin ihan ohi tässä kaiken muun keskellä. Tai siis, vietettiin me niitä kyllä, mutta muuten ne jäi paljon vähemmälle huomiolle kuin yleensä. Synttäripäivän aattona (puoltoista viikkoa sitten) laitoin kaikille tyttösille pöytään sitä yhteistä herkkuruokaa – ei ole kovin monta ruokaa josta kaikki pitäisivät yhtälailla – spaghetti bolognesea. Uusikoisen mukaan tosin hänen äitinsä tekemä on vielä vähän minun versiotani parempaa. Fair enough 🙂

Illallisen jälkeen – kyllähän he kaikki suunnilleen nuolivat lautasensa – annoin esikoiselle ja uusikoiselle lahjat, sillä esikoisen ja uusikoisen synttäreillä on väliä vain viikon päivät. Tyttäret siirtyivät siitä sujuvasti sohvalle popparikulhon, susupala-astian ja Cokis-lasiensa kanssa katsomaan Cinderella Storya. Isot tytöt. Synttärisankarit jo 12 ja 11, ja se pikkuisin siskokin 9.

Viikon päästä tuosta vietettiin esikoisen sukulaissynttäreitä minun luonani. Viimeiset bileet tässä kerrostalo-ahtiossa! Uusikoinenkin saa vielä synttärijuhlansa miehen vastaavassa tulevana viikonloppuna, joten se on sitten tuo tosikoinen joka saa aloittaa synttärien juhlinnan uudessa talossa 🙂 Sitä ennen ehditään toki viettää siellä tuparit ja joulu ja uusi vuosi.

Esikoisen synttärijuhlissa typykät näkivät nuorimman serkkunsa ensimmäistä kertaa sitten tämän syntymän reilu kaksi kuukautta sitten! Pikkuinen olikin meillä vähän pitempäänkin, sillä vanhemmilla oli illalla meno ja vauva jäi siksi aikaa (muutamaksi tunniksi) tädin hoiviin. On ne lutusia ❤ vauvat. Suloisia pidellä ja hoitaa vähän aikaa. Ikävä sitä aikaa kun omat olivat samanlaisia ei ole. Eikä vauvakuumetta – sitä ei oikein tosin ole ollut koskaan. Vain halu saada lapsia.

Sunnuntaina minun tyttäreni menivät isälleen jo heti alkuiltapäivästä, menivät siitä yhden isän puolen serkkunsa synttäreille. Siellä olikin koko sen puolen serkuskatras koolla, aina pienimpiä kahdeksankuisia kaksosia myöten 🙂 Jos tuota ikäeroa on minun puolellani ainokaiseen serkkuunsa, toisella puolen sitä ikähaitaria on vielä enemmän. Tyttöjen vanhin serkku täytti keväällä jo 18 ja sai juuri ajokortin!

Meillä on pian kolme murrosikäistä talossa. Aika kuluu niin nopsaan, ja toisaalta taas, onhan siitä tyttöjen vauva-ajasta jo pieni ikuisuus! Huomasin siskontyttöäni hoidellessa, että moni juttu tuli vanhasta muistista kyllä, mutta vähintään yhtä monta kertaa huomasin että jouduin vähän muistelemaan. Etenkin tuttipullon kanssa – enhän minä omiani koskaan pulloruokkinut edes – mutta miehellä taas oli siitä parempi rutiini vielä muistissakin 🙂 Hyvin meillä meni vauvan kanssa.

Siihen taloon, jossa niitä murrosikäisiä kohta vilisee, muutetaan jo puolentoista viikon päästä! Vielä en ole ensimmäistäkään asiaa pakannut, mutta käytännön jutut alkaa olla hoidettu ja pakkaustarpeet viimeisiä jätesäkkejä lukuunottamatta hankittu. Kai sitä yhden kolmion viikossa pakkaa? Olis parempi pakata… Hulluna vaan joka ilta kamaa laatikoihin. Onneksi on nuo isot tyttäret jeesaamassa. Pitää ehkä vähän rajoittaa sitä kavereiden kanssa huitelua ensi viikolla, että saadaan koti pakettiin!

Torstaina kolmen aikaan päättyi väliaikainen autottomuuteni, kun autoliikkeen kundi toi minulle auton oikein omakätisesti sinne missä minä satuin sinä päivänä olemaan. Joensuuhun eivät sitä sentään alkuviikosta tuoneet; sitä paitsi minä en olisi halunnut ajaa sitä takaisin, niin ihana kuin tuo uusi autoni onkin.

Se on siis Honda Insight. Tumma metalli-harmaa hybridi, automaattivaihteistolla (ensimmäinen oma automaatti, ensimmäinen hybridi toki myös). Sisältää lähes kaikki mahdolliset varustelut tietenkin myös. Ja omaa musiikkia varten ei tarvita manuaalista CD-vaihtajaa (lue: käsin vekslaaminen) vaan musa kulkee mukana ja soi USB-tikulta, tai mp3-soittimesta. Pieniä mutta tärkeitä asioita 😉

Eilen testattiin auton kapasiteettia ensimmäsen kerran koko viisihenkisen perheen voimin, todeten, että sen sisätilat on vähän ahtaammat kuin Civicin oli. Harmillinen miinuspuoli, jota en ollenkaan hogannut autoa yksin koeajaessani, enkä edes kun raahasin esikoisen autoliikkeeseen sitä katsomaan. Kyllä me sinne kaikki mahdutaan, toki, mutta pitää kyllä pitemmät reissut tehdä miehen Mersulla takapenkkiläisten (ja siten välillisesti myös etupenkkiläisten) mukavuuskertoimen vuoksi.

Tänään ajeltiin silti uudenkarhealla Insightillani mittailemaan ja katsastamaan uudelleen uutta kotiamme, muutaman vuoden vanhaa parisataa-neliöistä vuokra-omakotitaloa, ja tapaamaan omistajia ensimmäistä kertaa. Tutkittiin paikat tarkemmin, tsekattiin sähkökaapit ja lämmitykset ja ilmastoinnit ja muut (ihanaa! siellä on viilennyskin!), mitattiin kaikki huoneet ja saatiinpa ensimmäinen avainkin jo taloon, vaikka muuttamaan päästään oikeasti vasta kolmen viikon päästä.

Siinä kun me mittailtiin, hyörivät tyttäret pihalla (viimeinkin, tyhjässä talossa kaikuu muuten pahuksesti, kun nuo kolme pistivät parastaan portaissa juosten ja toisilleen huudellen ja kikatellen!) ja saivat saman tien kursailemattomasti kutsun naapuriin trampalle pomppimaan. Ainakin näin ensitapaamiselta oikein mukavat mutkattomat naapurit, joilla on tosikoisen ikäinen nuorempi tytär joka tosikoisen ja uusikoisen kanssa lopulta peuhasi trampalla, ja esikoista kolme vuotta vanhempi toinen tytär, jonka kanssa esikoinen saman tien löysi yhteisen sävelen: kumpikin ratsastaa.

Illemmalla likkojen katsellessa Pirates of the Caribbeania (kuinkahan miljoonatta kertaa!?) me miehen kanssa suunniteltiin huonekalujen edes summittaista sijoittelua – muutto on helpompi siten, etenkin kun talossa on kolme kerrosta – ja alettiin piirrellä huoneita Visiolla jotta saa vähän täsmällisemmin sijoiteltua huonekaluja kartalle (MS Visio virtuaali-Windowsissa Macillä käytettynä on muuten vähän kämpelöhköä… meinasi hermo mennä 😉 ). Ehdittiin tosin tänään piirrellä vain tyttöjen huoneet, kun meidän oli aika palata mun himaan kouluviikkoa vasten.

Ihanaa! Kohta tämä dual life on taaksejäänyttä elämää! Okei, tytöillä kaikilla se jatkuu toki, mutta nyt se on ollut heillekin vähintäänkin epämääräistä, kun on heidän kanssaan seilattu viikonloppuisin milloin miehen, milloin mun kodissa. Kohta on yhteinen koti, tytöille tilaa kunnolla, ja joka toinen viikko kotona kolme tytärtä (joka toinen viikko ei yleensä sitten tosin yhtään, hassua). Perhe-elämää ❤ Can't wait! Kun vaan saa muuton hoidettua tässä ensin. Uuh…

 

Lensin sitten sunnuntai-iltana vaihteeksi jälleen Ouluun. Tekstari”matkalipussani” luki paikkanumero 2D, sillä online-checkiniä tehdessäni olin valinnut tuon paikan ehdotetun 1D:n sijaan; halusin saada käsilaukkuni edessä olevan penkin alle. Hämmennyksekseni löysin itseni kuitenkin koneen ensimmäiseltä riviltä, sillä koneessapa ei ollutkaan ollenkaan paikkoja D, E ja F rivillä 1. Pohdin, että näinköhän olisin saanut matkustaa kaapissa jos olisin hyväksynyt check-inin ehdotuksen 😛

Lentoemäntä vakuutteli, että olisin minä jonkin vaihtoehtoisen paikan saanut sitten portilla, mutta eipä tarvinnut tätä lupausta testata siis, vaan istuskelin suunnilleen tyytyväisenä (lentäminen on ty-yl-sää) 2D-paikalla ja tuumasin, että kaipa se käsilaukku siellä ylälokerossakin pärjää, kun ei kuitenkaan Finskin lennolla tarvise kaivella kuvetta saadakseen mehun tai kahvin. Siis mehun, sillä lennolla, sillä olin matkalla iltalennolla. Hotelliin päästyäni menin melkolailla saman tien nukkumaan. Jahka olin saanut iPadiini viritettyä nettiyhteyden.

Aamusella popsin hotelliaamiaisella hyvällä halulla brietä ja Coppa-kinkkua ja paistettuja tomaatteja ja herkkusieniä, muun muassa, ja kiittelin hiljaa mielessäni hyvää hotelli-valintaani. Jos minusta on kiinni, en enää muussa hotellissa Oulussa yövykään kuin tuossa Radisson Blu:ssa! Se on ehdottomasti paras hotelli – eikö kuitenkaan edes niitä käpysempiä kalliimpi. Ja näyttää muutenkin olevan Oulussa the hotel; se on ainoa hotelli, jossa taksit odottelevat oven edessä asiakkaita aamuisin. Näpsää.

Työpäivän jälkeen lojuin hotellihuoneen sängyllä pohtien niitänäitä – mielessä tuleva muutto ja auton myynti ja whatnot – ja potien kevyttä koti-ikävää, kunnes totesin että on paljon parempi lähteä ulos aurinkoiseen iltaan pohtimaan ja potemaan ikävää. Keräsin kamerani – sen pienemmän, sillä himassa tuumasin, että johan se on Oulu moneen kertaan kuvattu eri vuodenaikoina ja jätin ison kameran kotiin – ja lähdin kävelemään kohti Hupisaaria. Ei ne sen hupaisampia kuin muutkaan ulkoilualueet, mutta ihan kiva siellä on käyskennellä.

Oulussa tulvii. Tiesittekö sitä? Oli se tuossa joku päivä joku viikko takaperin uutisissa ihan Hesarissakin, joten minä tiesin. Ja osuinkin siellä Hupisaarilla nimenomaan näille yhden tietyn padon juoksutuksesta johtuville tulva-alueille. Ja silloin iski ikävä sitä isoa kameraani! Niin, saihan sillä pienelläkin toki kuvia, joten käveleskentelin aikani ympäriinsä kuvia napsien. Eräs vanha herra käveli vastaan pyöräänsä taluttaen ja tervehti minua: “Oletkos sinä joku rokkitähti?” Minua alkoi naurattaa, miehen hassu kysymys sai minut oikein hyvälle tuulelle! Rokkitähti 😀 Sen täytyi johtua aurinkolaseistani 😀

Istahdin siinä sitten vähän sinne joenrantaan. Ensin yhden koivun alle, mutta suhteellisen lämpimästä illasta huolimatta siinä varjossa tuli kylmä, joten siirryin aurinkoon, lähemmäs kuohuja. Hetken perästä siihen tuli pari kundia, istahtivat läheiselle penkille, kaivoivat kantolaukuista bongorummut ja alkoivat rummutella. Minä suljin silmäni, kuuntelin rumpuja ja kosken kuohuja, annoin ajatusteni juosta, torpaten vain sen joka kehotti nousemaan ylös ja alkamaan tanssia 😀

Istuin siinä rumpuja kuunnellen kunnes jälleen olin varjossa. Kuljeskelin toiseen suuntaan, sinne missä on puutarhaa ja leikkipuistoa (juuei, ei minun agendassani 😉 ) ja sellainen kiva pieni kahvila, josta ostin jäätelön. Tulva oli siltä puolelta katkaissut kulkuväylän jos toisenkin, mutta sieltä sitä vaan porukka pyöräili läpi, ja menipä siitä joku juoksijakin läiskytellen mennessään. Hyvää harjoitusta estejuoksijalle 😉 Hivenen verran viilenevässä illasa kävelin takaisin hotelliini pohtien, että olihan paljon porukkaa liikkeellä ja puistikoissa istumassa, porukoita soittelemassa ja muuta.

Seuraavana iltana ei tulvat enää jaksaneet kiinnostaa, sen sijaan teki mieli kunnon ateriaa, joten suuntasin kulkuni keskustaan, parin kenkäkaupan (joista tulin ulos tyhjin käsin 😮 ) kautta ravintola Toreroon. Viimeksi Oulussa vieraillessani bongasin listalta rakastamani kultaotsa-ahvenen, mutten silloin mennyt sitä syömään. Kuvittelin saavani sitä pian kaupastakin, kuten viime kesänä, sillä mistäpä olisin tiennyt kalan jotuneen Green Peacen punaiselle listalle.

Torero vakuuttaa hankkivansa kultaotsa-ahvenensa vastuullisilta kalastajilta 😉 joten ihan hyvillä mielin istahdin ravintolaan ja tilasin lempikalaani. Ja kyllä se olikin ihan superhyvää! Kylläpä olinkin kaivannut kunnon grillattua kalaa! Valitan, mutten pidä noista järvikaloista ihmeemmin, joten siikaa tai kuhaa tai muuta ruotokasaa ei minun lautasellani nähdä. Poikkeuksen muodostavat neulamuikut, ja joskus vähän isommatkin.

Loistavan illallisen (jolta puuttui vain seura, pref. oma mies) jälkeen palasin huoneeseeni tyytyväisenä siitä että vatsa oli täynnä hyvää ruokaa ja jäljellä oli vain yksi yö hotellissa. Nyt istun lentokentällä, tyytyväisenä siitä että viimeinenkin Oulu-työpäivä on ohi, asiakas oli tyytyväinen päivien antiin, ja kohta pääsen lentokoneeseen, joka vie minut takaisin kotiin. Home ❤ Lapsista kotona on vain uusikoinen, mutta eilen puhuin esikoisen ja tosikoisen kanssa sentään puhelimessa. Ajatella. Meillä on tyttäret jo kuudennella, viidennellä ja kolmannella! Ensi vuonna meillä on eka yläastelainen 😮