Jäinpäs tänä aamuna pohtimaan. Kun eräs kaverini kirjoitteli naamakirjastatukseensa jälleen vinkin terveellisemmän elämän saavuttamisesta. Edellinen vinkki oli lisätä kanelitanko aamulla kahvinkeittimen pannuun – kanelilla on paljon hyviä vaikutuksia mm. iinsuliiniresistenssin kannalta. Silloin kaivoin netistä saman tien lisää tietoa kanelin terveysvaikutuksista ja jäin pohtimaan elintapojani muutenkin.

Kaneli – kanelilla on tiettävästi ja ihan tutkitusti tekemistä muunkin kuin vain insuliiniresistenssin kanssa; se vaikuttaa metaboliaan ja moneen elintoimintoon, myös kolesteroliin positiivisesti. Samoin hunajalla on vastaavia vaikutuksia. Ja omega3:n saannin kannalta kalan syöminen on tärkeää. Ja onhan tehty tutkimuksia mm. oliiviööljystäkin ja sen terveyttä edistävistä vaikutuksista. Ja pellavansiemenistä ja ties sun mistä.

En voi sanoa olevani mikään terveysfriikki tai trendien perässä hyppijä, mutta jos voin valita mistä saan omega3:ni tai apua iänikuiseen painonhallintaan tai (pahan) kolesterolin alentamiseen, valitsen ehdottomasti mieluummin ruokailutottumusteni muutoksen kuin pilleripurkin. Ongelmahan näissä tietenkin on aina erottaa jyvät akanoista – sillä mehän olemme markkinatalouden uhreja. Se joka maksaa tutkimuksen, saa mieleisensä tuloksen. Mihin siis uskoa?

Minä uskon terveeseen järkeen (joka on tosin myös harhautettavissa) ja kansanperintöön (tai miksikä sitä pitäisi kutsua, mutta luonnontuotteillahan ihmiset on ennenkin hoidettu ja terveinä pidetty). Ja yritän seuloa tutkimuksia lähteiden, tekijöiden, toistettavuuksien jne. avulla. Tekemättä elämästäni yhtä sääntöviidakkoa siitä mitä saan ja mitä en saa syödä, pyrin syömään järkevästi ja terveellisesti. Ja luullakseni onnistunkin siinä varsin hyvin. Tämän hetken ymmärrykseni valossa 😉

Se mitä tänään jäin pohtimaan on haastellisempaa kuin ruokavalion rukkaaminen. Helppohan se on lisätä kanelia kahviin tai hunajaa jugurttiin. Mutta miten lasketaan stressitasoa? Tekisin sen niin mielelläni jos vain voisin! Mutta kun se ainoa keino, jonka ihan tosissani ymmärrän on monista eri syistä niin ulottumattomissa!

Jos voisin unohtaa kaikki esteet, sanoisin, että minun paikkani on auringossa, sinisen meren äärellä. Yksinkertainen elämä, missä pihalla kasvaisi oliivipuu, sitruunapuu, limepuu ja viikunapuu. Tomaatteja ja artisokkia. Läppäri sylissäni istuisin verannalla kirjoittamassa, sulkisin välillä silmäni ja pohtisin ympäröivää elämää, kuuntelisin tuulta, lähtisin välillä rantakallioille kuljeskelemaan.

Se vaatisi elämän ilman rahahuolia; rikkaan miehen tai lottovoiton 😉 Ja onhan tässä monta muutakin asiaa, jotka estävät muuttamasta stressittömään elämään.

Ja kun tätä mietin, mietin miksi minun elämäni on niin stressaantunutta. Enhän minä ole ainoa, joka elää täällä ja näin! Onko kaikki muutkin yhtä stressaantuneita or is it just me? Ihmiset on tietenkin erilaisia. Joku on hyvinkin stressaantunut tajuamatta sitä edes, vaipuneena harmaaseen arkeen ja massaan, laahustaen päivästä toiseen haikailematta mitään muuta. Joku toinen ei vain stressaa samoista asioista kuin minä.

Ja sitten on minä, ja ehkä joku muukin kaltaiseni. Vuosia olen enemmän tai vähemmän haaveillut päästä eroon oravanpyörästä, kadota jonnekin mökkiin asumaan, vailla huolia. Tinoksella löysin sen konkreettisen paikan, jonne halajan.

Minulla on elämässäni kaikki hyvin ja sinänsä olen onnellinen. On oma koti, on rakkaat tyttäret ja miesystävä, on työ jossa viihdyn, olen – olemme kaikki – perusterveitä ja hyväkuntoisia. Mikä siis mättää? – Aikaiset aamut. Harmaat syyssateet. Pimeä kylmä talvi. Pieni kerrostaloasunto pienellä parvekkeella. Ainaiset rahahuolet. Ikuinen kiire. Riittämättömyys kun ei ehdikään viemään lasta ratsastustunnille. Erilaiset elämän “pakot”.

Minä haluaisin olla vapaa. Päättää itse siitä mitä, missä, milloin ja miten teen sen mitä teen. Haluan nähdä meren. Haluan tuntea auringon lämmön ihollani.

Some day. One day. Siihen asti elän tässä ja nyt, tietäen että toisina päivinä jaksan ammentaa enemmän hyvää siitä kaikesta mikä elämässäni on hyvin kuin tänään. Tänään katson ulos sateeseen ja haikailen Tinokselle ja vapauteen. Minussa taitaa olla jotain aika primitiivistä korkokenkäisen ja minihameisen city-lookini alla.

Tänään oli taas random-väliajoin tekemäni statistiikka-tsekin aika. Sen verran pitkään tätä blogia on tullut kirjoitettua, että onhan noita kävijöitä kertynyt – joskaan word press ei näytä kuin murto-osan totuudesta, koska ensimmäiset vuodet blogi oli siellä live spaces -palvelussa. Ei se kävijämäärä minua niinkään ehkä kiinnosta kuitenkaan, mutta ne google-haut joilla blogiini päädytään! Ne ovat välillä todella hauskoja 😀 Tässä vähän tämänkertaista top-listaa:

• (no) pun intended pitää pintansa kärkipäässä aina vaan; sillä päätyy lukemaan entryäni No pun intended – kuinka yllättävää 😉 – joka on muuten google-hakutuloksissa ykkösenä 😮
•  tulistuva lapsi on niinikään keikkunut top viidessä melkeinpä entryn kirjoittamisesta lähtien, mikä on melko lohdullista, sillä en selvästikään ole ainoa joka painii hankalan lapsen kasvattamisen kanssa; sillä haulla siis löytyy Tulistuva lapsi (ja aikuinen) jostain sieltä ensimmäisen google-hakusivun alaosasta
• siinä missä edellä mainittujen hakujen viittaukset blogiini tuottavat ihan asialliset entryt, henkilö(t) jotka päätyvät blogiini haulla eläinoppi lehmä, saavat pettyä pahasti, sillä tuskin he etsivät asiaa lentävistä lehmistä 😉 hakutuloksena siis (heh, tokana googlen tuloksissa 😀 ) Eläinoppia
• kolibri (tatuointi) eri muodoissaan näyttää niinikään olevan varsin suosittu hakuaihe, sillä pääsee lukemaan tatuointi-haaveestani, jonka puolitoista vuotta (vai 2,5 vuotta? kuka näissä vuosilaskuissa mukana pysyy?) myöhemmästä toteutuksesta en tainnut koskaan blogiini kirjoittaakaan; hakutuloksena siis Kolibri tai entrystä löytyvä kuva
• kotikärpänen (kuka muistaa vielä Kaarlon?) oli tällä kertaa hauskin haku (jolla itsekin löysin blogini) – mitä on tapahtunut mm. haulle siskon kanssa saunassa?
• styrox paketti, paljain jaloin ja rasvari puolestaan todistavat, että joku oikeasti jaksaa kelata googlen hakusivuja ensimmäistä, toista, kymmenettä, kahdettakymmenettä… pidemmälle – itse en vaivaudu kolmannesta eteenpäin, yleensä en sinnekään asti; yhdistettynä marilkaan edellämainituilla löytyy entryt Styroxia ja kuningasajatuksia, viime viikkoinen entry Linja-autossa on myös tunnelmaa sekä samoilla paljailla jaloilla Morsiustyttöjen äiti, Kovaluisen jalkapöytä ja Hiljaisuuden keskeltä ja muutama muukin merkintä, ja sitten vielä rasvarilla Ratkaisija ja rasvari
• tinos ja olive trees esiintyvät parissa haussa myös, niillä tietenkin pääsee lukemaan lempilastani Where Olive Trees Grow 🙂

Klaukkalastakin kulki dösiä stadiin. Kuljin niillä joskus, pakon edessä. Kuten kun en halunnut joutua olemaan yöllä ajokunnossa. Täältä Vantaan tästä kolkasta kulkee busseja stadiin kohtuudella, mutta yhä kuljen niillä vain kun on ihan pakko. Ja nykyisin ennemmin melkein ajan autoni metron varteen, hyppään metroon ja menen miesystävälle yöksi, jos haluan liikkeelle ilman autoa. Vantaan sisäinen liikenne on minulle vielä täysi mysteeri, vaikka tänään tutustuinkin siihen ensimmäistä kertaa, yli vuoden tässä asumisen jälkeen.

Enhän minä muuten, autokin on ihan käyttökunnossa ja kaikkea, mutta kun esikoisen pitäisi oppia kulkemaan tanssitunnilleen itsekseen dösällä. Enhän minä voinut lähettää tytärtä bussilla minnekään, kun en oikein itsekään tiennyt miten linja kulkee – eikä ole tyttö kamalasti busseilla kulkenut, kun isänsä sattuu olemaan samanlainen yksityisautoilija kuin minäkin. Joten lähdin näin ekalla kerralla tytärtä saattamaan. Tosikoinen jäi kotiin potemaan (koulunalkujännityksestä?) kipeää vatsaansa.

Osaan minä sentään käyttää Reittiopasta. Minulla on jopa kännykässä kirjanmerkkinä se mobiiliversio. Himassa tsekkasin miten sinne tanssikoululle täältä helpoiten pääsee oikeaan aikaan. Kun autolla pitää kotoa lähteä 20min ennen tuntia, bussilla lähtö on 50min ennen tuntia. Tämä on yksi suuuuri miiiinus joukkoliikenteelle; siihen tuhrautuu vaan niin paljon enemmän aikaa, vaikka menisi vain yhdellä vaivaisella bussilla!

Tuo dösä, joka tästä menee tanssikoululle, kiertää joka kolkan näiden kohteiden A ja B välillä. Varsinainen Vantaa-sightseeing! Mutta perille päästiin ja tytär meni tanssitunnille ja sillä välin koitin kännykälläni selvittää reittioppaasta, miten päästään mielekkäimmin takaisin kotiin. Reittioppaan mukaan se ei ollutkaan ihan yksinkertaista. No ei ollut ei. Varsinkaan kun reittiopas ei (taas kerran, tämä on nähty ennenkin) kertonut sitä fiksuinta vaihtoehtoa ollenkaan.

Ihmettelin nimittäin sitä, että linja jolla tultiin tunnille, loisti poissaolollaan suorissa paluureiteissä – juna+bussi-yhdistelmistä se kyllä löytyi. Poimin yhden suoran reitin ja melkein lähdettiin tyttären kanssa jo kulkemaan sitä reilua kilsaa, jonka reittiopas käski kävellä pysäkille, kun mieleeni vasta tuli tsekata linjan aikataulu ihan suoraan ilman mitään oppaita. Olin tunnin aikana liiaksi kirjani lumoissa miettiäkseni asiaa loppuun asti.

Olisi se vaan niin helppoa jos asuis metron varrella… Tai edes junan. Ne tulee aina. Ja niillä on selkeät asemat. Eikä ne kierrä koko maakuntaa. Katsoin, että ehdittäisiin todennäköisesti sopivaan dösään jos käveltäisiin seuraavalle pysäkille, mutta ilmeisesti bussi meni juuri meidän ohitse jotenkin salakavalasti. Ja juuri kun tultiin pysäkille, siitä pyyhälsi ohi (sillä ajatusprosessini kesti millisekunnin verran liian kauan) toinen bussi – se, jonka paljon kauempana ja toisessa suunnassa olevalle pysäkille Reittiopas oli käskenyt kävellä.

Kirosin hiljaa mielessäni ja tutkin pysäkkiaikataulua ja reittikarttaa ja totesin, että siinähän sitten nökötetään seuraavat parikymmentä minuuttia odottelemassa ihan kiltisti. Kävin hakemassa Seattle Latten viereisestä K-marketista ja sytytin tupakan, juuri kun alkoi ripotella. Mullon tästä asti aikaa, muutama lantti mammonaa, mielin määrin kahvii ja tupakkaa. “Kahvia ja tupakkaa yhdessä?!” ihmetteli tytär. Jep, oikein hyvä yhdistelmä.

Päästiin viimein dösään ja koska tytär oli päättänyt uppoutua musiikin maailmaan, tein minä samoin. Matkustettiin suht hiljaa siis, kuulokkeet korvilla. Tuumasin sen verran matkalla ääneen, että taidetaan kastua kun kävellään pysäkiltä himaan. Lisää dösällä kulkemisen riemuja. Ja olinpa hyvinkin oikeassa. Kun päästiin bussista ulos, tuli vettä aivan kaatamalla, isoja pisaroita. Otin kolme askelta nahkasandaaleissani, nappasin ne käteeni ja jatkoin matkaa paljain jaloin. “ÄI-TII!” rääkäisi esikoiseni. Eyeroll. Mikä vika on paljain jaloin tallustamisessa?

“ÄI-TII!” rääkäisi esikoinen uudestaan, kun tuossa raitilla päätin ottaa kaiken irti sateesta, kun se kerran päälle vettä niin viskoi. Levitin käteni ja aloin kävellä My Chemical Romancen tahtiin tanssahdellen ja lätäköissä hyppien. Tyttärelläni on joko pahuksen paljon tiukempi pipo kuin minulla tai sitten pelkäsi että kaverit näkevät… Mutta näinpäs tuon itsensäkin nytkähtelevän Hannah Montanansa tahtiin kotiovea avatessaan 😉

Himassa käveltiin suoraan kylppäriin kuorimaan litimärät kamppeet päältä, jotain kuivaa tilalle, ja sen jälkeen kaadoin itselleni lasin punaviiniä. Sade tuntui vielä ihanalta kesäsateelta kun oli 20 astetta lämmintä, mutta punaviini tuntui silti oikealta valinnalta kun sai kuivaa päälleen ja katsoi ikkunasta harmaata maisemaa (sateen tosin jo hellitettyä). Ja sitten jo patistelin tyttäriä iltapesulle. Kunnes koneen kelloa katsoessani totesin kellon päässäni edistäneen tunnilla.

Maa ponteva pohjolan äärillä on, se on entistaistojen tanner. Niin rohkea, reima ja horjumaton, se on muistojen mainio manner. Tämä maa minun mieltäni innostaa, se on kymmenen, kymmenen virran maa! Ja jopa kymmenen virran kaupunki. Tai kai tuossa varsinaisesti virtaa yks joki, mutta jotain haaravirtoja näyttää siihen virtaavan ja kaikkine saarirykelmineen ja kymmenine siltoineen tuntuu kuin virtojakin olisi kymmeniä. Olen siis Oulussa.

Lapsena faija jaksoi aina raahata museoihin kaikkialla ja siihen mennessä kun olin kasvanut aikuiseksi olin jo korviani myöten täynnä museoita. Näin vanhaksi piti kasvaa, että museot ja kulttuurihistoria jaksoi alkaa taas kiinnostaa. Tai oikeastaan, onhan se jollain tapaa kiehtonut aina, mutta olen aina tarvinnut jonkun, joka on tehnyt sen eläväksi, tarinan. Suomeksi sanottuna historialliset romaanit ovat kiinnostaneet kyllä, mutten ole jaksanut tutkailla faktoja niiden takaa. Kreikanmatkan jälkeen olen havainnut aivan uutta kiinnostusta kulttuurihistoriaa kohtaan. Etenkin antiikin maailman osalta, mutta näytti se yltävän jopa tähän ihan kotomaahankin.

Eilen työpäivän jälkeen lähdin ulkoiluttamaan kameraani – sitä pienempää, isomman jätin kotiin koska se nyt vaan oli liikaa roudata mukana tänne. Olin päivällä bongannut netistä Pohjois-Pohjanmaan Museon, joka oli tuolla jossain. Lähdin vähän sokkona kävelemään kohti aluetta jossa kuvittelin sen olevan, tarkistin sijaintini Googlemapsista ja totesin olevani 180 astetta väärässä suunnassa. Jokin tässä kaupungissa sekoittaa kompassineulaani aivan jatkuvasti…

Käännyin siis kannoillani, kuvailin matkani varrella mm. kaunista Kaupungintaloa, kirkontornia, yhtä niistä haaravirroista sun muuta kuvauksellista. Tarkistin suuntaani aina välillä, mutta puistikkoon – Hupisaaretko ne oli nimeltään? – päästyäni ei Googlemapsista ollut juuri apua. Ei ihmeemmin kyllä opaskartoistakaan, sillä en kaikilta niiltä sinne tänne risteäviltä poluilta parhaalla tahdollanikaan oikein ymmärtänyt mikä poluista oli mikä. Joten valitsin yhden, jatkoin matkaa, ja toivoin löytäväni museon sieltä jostain.

Löysinkin, mutta ensin kuljin se ohi luullen sitä asuintaloksi. Siltä se nimittäin enimmäkseen näytti. Päädyin alueelle, jossa oli kahviloita ja leikkipuisto, ja seuraava opaskartta. Sitä aikani hämmästeltyäni tulin siihen tulokseen että sen näkemäni talon täytyi sittenkin olla se museo. Valitsin uuden polun, kävelin jälleen parin sillan yli, ja lähestyin museoa sen pääoven puolelta, jolloin se myös näytti vähän enemmän museolta. Museo on neljässä kerroksessa ja minulla oli aikaa vain 40 minuuttia ennen sulkemista, joten en ehtinyt kiertää näyttelyistä kuin puolet. Mutta ei se mitään, valikoin museon opastaulusta ne mielenkiintoisimmat ja tsekkasin ne.

Kivikausi, pronssikausi, rautakausi. Jänskää. Suomalaiset tykkäsivät jauhaa purkkaa jo kivikaudella, koivunpihkapurkkaa. Ja käyttää sitä liimausaineena. Ei tämä ihmiskunta paljon vuosituhansien saatossa taida sittenkään muuttua pohjimmiltaan 😉 Vanhoja työkaluja, vanhoja vaatteita, muita vanhoja esineitä. Läjä vanhoja puhelimia – lähestyttiin jo nykyaikaa teollisuuden kehityksessä. Alakerrassa oli siisti Koiramäki-näyttely! Omat tyttäreni eivät oel Koiramäkeä koskaan sillä tavalla löytäneet, mutta minä rakastin sitä! Ja toisessa salissa käsityönäyttely, jossa oli mm. todella upeita koruja! Suosikkini oli Heli Kauhasen korut. Olisipa varaa sellaisiin!

Museosta ulos astuessani totesin alkaneen sataa. Ei mitään suurta kaatosadetta, mutta tasaista tihkua. Lähdin silti takaisin puistikkoon kävelemään, mitäpä minä muutakaan olisin voinut. En kuitenkaan suunnannut takaisin hotellillekaan, vaan etsiskelin “Oulun linnaa”, tai pikemminkin mitä siitä oli jäljellä. Linnat ja linnanrauniot ovat niinikään aina kiehtoneet. Oulun linnasta ei tosin enää ole jäljellä kuin kellari, päälle on rakennettu observatorio, jonka alakerrassa toimii kahvila. Ei se mitään, kävin kellarissa ja pohdin onkohan siellä roikutettu lihaa vai vankeja katossa vielä kiinni olevissa kettingeissä. Kenties molempia.

Palasin hotellille torinrannan kautta. Ihailin mainioita aittoja, jotka oli muutettu kahviloiksi, ravintoloiksi, lahjatavaramyymälöiksi. Olisin mieluusti käynyt katsomassa, mitä Lentävä Lammas olisi voinut minulle tarjota tai mitä Pelle P(eloton?) on mahtanut keksiä, mutta ne oli jo kiinni. Ei ole tavallisilla työläisillä puoteihin asiaa, kun viiden aikaan jo sulkevat ovensa. Tervehdin lihavaa poliisisetää torin laidalla ja käppäilin hotelliin lukemaan kirjaani, jossa seikkaillaan Troijan arkeologisilla kaivauksilla.

Tänään en enää lähtenyt kävelemään puistikkoon lainkaan, vaan piipahdin katsomassa vieläkö Kauppahalli olisi ollut auki (ei ollut 😦 ), pyörähdin Stockalla ja Kerastase-myymälässä ja hain Hesestä kanafileitä illalliseksi. Mutta ihan ensimmäiseksi kävelin päivällä netistä etsimääni tatuointi- ja lävistysliikkeeseen Pitbulliin, joka oli sopivasti aivan tässä hotellin kulman takana, ja otin napalävistyksen. Hubs! Aloin sitä viime talvena pohtia, koko kesän sellaista halusin, ja nyt sen sitten otin. Nyt on lilat timangit navassa. Ensi kesänä siinä saa roikkua sitten joku ihana koru!

Loma meni, työ tuli. Kreikan kuumasta auringosta on ollut suht haasteellista siirtyä tähän jo niin syksyiseen ilmaan. Että yöllä lämpötila laskee taas jo alle kymmenen! Ja päivälläkin on hätinä 20 astetta lämmintä ja käy syksyisen viileä tuuli. En minä vielä ole valmis syksyyn. Saati talveen. Ajatuskin ahdistaa.

Töissäkään ei ollut ihan pehmeä lasku takaisin arkeen. SharePoint päätti kiukutella minulle heti alkajaisiksi, samoin Lync, joten eilen säädin virtuaalikonettani vielä kymmenen aikaan illalla, jotta tänään saisin työni tehtyä. Lopulta luovutin plan A:n osalta ja siirryin Plan B:hen, työvälineet taas ok. Tänään oli sitten vähän toisenlaiset tekniset haasteet edessä, kaikesta huolimatta. Mitäpä tähän voi sanoa, normipäivä näin IT-alalla.

Lomakuvia Tinokselta olen vieläkin käynyt läpi ja laittanut erinäisiin kuvagallerioihini näin iltasella. Vieläkin on pientä säätöä, mitä haluan tehdä, mutten tiedä jatkanko niiden parissa enää tänä iltana. Eihän niistä paineita ole, puuhastelua omaksi iloksi ja jos ei se enää ole ilo, on aika lopettaa.

Elämä soljuu tästä taas eteenpäin normaaliuomassaan. Mutta haave elää.