Joulu on jännä juttu. Sen tietää lähestyvän, mutta silti sen läheisyys yllättää (ainakin minut) joka vuosi. Enkä meidän perheessä ilmeisestikään ole ainoa, sillä vaikka tyttäret kovasti valmistautuvat koulun ja harrastusten joulujuhliin, käytiin meillä silti eilen illalla (vähän ennen nukkumaanmenoaikaa) tällainen keskustelu:

Tytöt: “Voitasko tehdä taas niitä nakkirullia?”
Minä: “Tehdään sitten joulun aikaan. Tänä iltana ei ehdi enää ja huomennahan taas vaihdatte paikkaa.”
Tytöt: “Vasta joulun aikaan!”
Minä: “Joulunaika on kun te seuraavan kerran olette meillä! Viikon päästä.”
Tytöt: “Onko?! Jo?!”

Jep, jo. Esikoinen puuhaa kovasti joululahjojen hankintaa, samoin keskimmäinen. Minä en ole vielä ostanut ensimmäistäkään joululahjaa kellekään. Tytärten joululahjatoiveet on muuttuneet massiivisista lelutoivelistoista muotoon “meikkejä, karkkia, rahaa, oma läppäri tai iPad” ja ehkä jatkona joku kirjatoive ja jotain. Taitaa paketista heille löytyä se kirjatoive-tai-jotain… Kunhan vaan pääsen joskus Jumboon asti ostamaan sen jotain.

Viime sunnuntaina tehtiin kotona sen verran jouluisia asioita, että ripustin kuistille jouluvalot, joista noin puolet oli tietenkin pimeenä. Kaupoista äkkiseltään vilkaistuna löytyi vain niitä valoverhoja ja lediputkia ja whatnot minun makuuni aivan liian, en oikein tiedä mitä, mutta liian jotain. En tykkää. Joten puoliksi toimivilla valoilla mennään. Tulee kai se joulu siltikin, vaikka puolet jouluvaloista olisi pimeenä?

Sunnuntaina tytöt myös paistoivat niitä piparkakkuja. Ei lentänyt korkokenkäajatus, vaan yksimielisesti päättivät tehdä perinteisen piparkakkutalon ja ihan tavallisia pipareita lisäksi. Hoitivatkin koko homman ihan keskenään! Esikoinen toimi paistomestarina ja pakko myöntää, että selvisi jobista äitiään paremmin – yksikään pellillinen ei palanut. Talon ja muiden pipareiden koristeluun (ja kokoamiseen) upposi neljä tuubia sokerikuorrutetta ja säkillinen karkkia 😀

Jos kohta sisällä tuo piparkakkutalo onkin ainoa about jouluinen asia (jos ei lasketa glögiä ja satunnaisia joulutorttuja iltojen ilona), ulkona ainakin näyttää jo jouluiselta. On lunta (ja paljon!) ja pimeetä. Tuo lumen määrä on jotain aivan käsittämätöntä! Melkein joka päivä on satanut 10-20cm lisää. Jotenkin se pakkautuu niin ettei sitä vielä silti metriä ole, mutta on sitä saanut pihatieltä kolata melkein päivittäin tuon verran. Tuleepahan valkoinen joulu, luultavasti.

Aamulla kävellessäni duuniin lumi narskui kenkien alla ja pakkanen näykki korvalehtiä, joita en ollut tohtinut piilottaa hupun sisään etteivät muutenkin jo pakkasesta lannistuneet hiukset latistuisi lisää. Matkallani kahvioon pohdin, että kahvin sijaan oikeastaan maistuisikin kuppi teetä, lämmikkeeksi. Mikähän hassu siinä on, että vaikka kahvi ja tee ovat yhtä kuumia kupissa, tee tuntuu lämmittävämmältä kuin kahvi? Pumppasin termospullosta ensimmäiset tipat teevettä, kun huomasin veden olevan hailakan punaista ja pysähdyin tutkimaan asiaa tarkemmin. Termarin kyljessä luki “glögi”. Melkein meinasin laskea mukin alas ja ottaa uuden, kun tuumasin että käyhän sekin, toisaalta. Glögiä (ja terästyspunaviiniä) pitäisi ostaa himaankin. Ollaanhan jo joulukuussa.

Joulukuu juu. Talvi. Se aika vuodesta kun mieluiten pysyisin vain peittoni alla kunnes koivuissa on taas lehdet ja kukat kukkivat. Mutta minä en valitettavasti ole Muumi, joten sen sijaan että söisin syksyllä vatsani täyteen neulasia ja nukkuisin läpi lumen ja jään, pukeudun untuvatakkiin ja karvasaappaisiin, pohdin joululahjoja ja -koristeita ja putsaan aamuisin autoani lumesta ja kolaan pihatietä puhtaaksi.

Kummityttö tuolla naamakirjassa tänään kirjoitteli olevansa ostoksilla hankkimassa viimeisiä joululahjoja. Minä tuumasin siihen että “viimeisiä!? minä kun en ole ostanut vielä ekaakaan!”. Ehtiihän niitä vielä ostaa. En minä ennenkään ole kovin aikainen siinä puuhassa ollut. Enkä joulukoristeiden laittamisessa. Lahjat olen kai useimmiten ostanut joskus juuri ennen joulua, ja koristeet on tyypillisesti ripusteltu tyttöjen kanssa Itsenäisyyspäivänä. Nyt ei ole tyttäret kanssani silloin, joten jäänee koristeiden laitto toiseen adventtiviikonloppuun. Ehtiihän sitä vielä silloinkin.

Piparitaikinaa pitäisi varmaan myös ostaa viikonlopuksi, sillä vaikka esikoinen ja tosikoinen olivatkin viime lauantaina mummillaan leipomassa pipareita, ovat kaikki kolme tyttöä ilmaiseet halukkuutensa tehdä piparkakkutalo. Tai ehkä piparkakkukaruselli kuten viime vuonna? Ehdotin kyllä sellaisten piparkakkukorkokenkien tekemistä, mutta minut tyrmättiin jostain ihmeen syystä 😀

Minusta ne olisi aika mageet ja sopisivat taloon, joka on täynnä tyttöjä 😉

Piparkakuista takaisin lumeen. Eräs mielenkiintoinen havainto, jonka olen tehnyt tässä lumien tultua, on että niin vaan meidänkin ympäristössä jossain asuu citypupuja. Ihan kamalan paljon en ole pihalle ehtinyt tietenkään tuijotella muutenkaan, joten en tiedä onko niitä siinä meidän takapihalla joskus istuskellut vai ei, tai edes läpi pomppinut (tai siis oletettavasti on, mutten ole niitä havainnut), mutta nyt lumen tultua olen huomannut, että pihamme on parissa päivässä täyttynyt pupujen jäljistä. Siis niistä somista pomppujäljistä, ei niistä ruskeista palleroista.

Lumi on myös selkeästi hiljentänyt ohi jyristelevien bussien melutasoa. Ja toisaalta tuonut yölliseksi iloksemme ohi jyristeleviä lumiauroja, jotka aamuyöllä viiden aikaan jyräävät katua puhtaaksi aamun ensimmäisiä busseja varten. Maisema ulkona on valoisan aikaan hailakka, taivaan ollessa valkoinen, maan ollessa valkoinen, puiden ollessa mustia. Pimeän aikaan, no, on pimeää. Niinkuin nyt talvella on. Ja pimeäähän on paljon. Toisaalta se yksi ja ehkä ainoa hyvä puoli siinä että sitä lunta nyt on, on että pimeällä ei ole ihan niin pimeää kuin ilman lunta.

Jouluun on 20 päivää. Sitä ennen pitää selvitä Maya-kalenterin osoittamasta maailmanlopusta – joskin taisi olla jo viime vuonna, kun joku arkeologi löysi luolan, jossa kalenteri jatkui sittenkin! Liekö jonkun pyrkimys tuoda ihmiskunnalle toivoa? Pian se nähdään kuin meidän käy 😉 Veikkaan vahvasti että kaikista Maya-uskovaisten ja kauhuskenarionistien lupauksista huolimatta näemme tänäkin vuonna joulun, eikä vuosi 2013:kaan kaada maailmaa, ei edes tietojärjestelmiä, vaikka sisältääkin luvun 13.

Kohta päivät pitenee taas. Ja tammikuussa paistaa yleensä aurinkokin. Uutta kesää kohti!

Duh! Like, no! The weather outside is not exactly frightful anymore, though snow IS still coming down. The wind has calmed down quite a bit and the flakes are drifting down gently. The scenery outside our windows is like a black and white postcard.

Yesterday was a different story altogether! I woke up to the sounds of snow plows going up and down our street and wind howling in the corners of the house. Snow was coming down sideways and tke temperature was a few degrees below zero – which with the wind meant something a whole lot more. I decided, with a headache and all, that I'm not putting my nose out of the door, home office day it was.

Poor daughters needed to plod to the bus stop in that horrid weather, and make their way to school. The middle one's lucky: her bus stop is right in front of our house, and it seemed to me that the bus was on time too. But the oldest and the youngest need to walk almost a kilometer to the stop, and yesterday they called me after standing there for more than twenty minutes freezing their butts off, that the bus still has not come.

I had just finished my breakfast in bed, and started pulling some warm clothes on, preparing to go rescue the girls if the bus simply would not come. I was almost tempted to tell them to return home, but I guess that wouldn't have been politically correct… I went outside to inspect my car; it was only half covered with snow, for thanks to Antti-stormwinds that blew sideways by our house, most of the snow had flown right åast my car. Even the driveway was still drivable without major shoveling.

Still, before getting to work with the snow, I called the girls for a status check. Good thing I did, for while I was getting dressed, the bus had finally come and they were on their way to school. So I returned inside, took my laptop and climbed upstairs to the bedroom and placed myself comfortably on the bed, under the blanket and proclaimed that my office for the day.

After my second cappucino I decided that some grocery shopping would be in order, for due to the breakfast and those cappucinos we were out of milk and eggs. And maybe a few other things were needed as well. I remembered that Alepa has been advertising an online store, so I surfed to their web site and found foodie.fm that, yup, delivers food home even the same day as the order is made.

Our delivery store is a Prisma (like a Walmart), so actually quite a bit better than a small Alepa. I surfed through the categories and wished they had metadata based product search and navigation instead of that structural one, but found what was needed and placed my order. Ten euros for delivery, but with Antti storming outside, it felt so totally worth it! The delivery was slightly late of schedule (which was no surprise considering the weather) and missing a couple items, but otherwise perfect. Easiest grocery shopping ever!

After I was done with the day's work, I forced myself into some winter gear again and out to the storm to shovel some snow from the driveway. It's not like I was about to be going anywhere by car, but in all due decency I thought I ought to do my part in clrearing the driveway, at least enough to make it possible to get onto the driveway from the street; the neighbors could then finish it up.

Despite the storm and freezing weather I was sweating like a pig after the task. I guess I had sort of overestimated the cold and shoveling snow is quite an exercise in itself. I took a shower and started to prepare myself for the company Christmas party that was in the evening. The buses had been running quite steadily during the day, so I thought I'd be fine taking the bus to the restaurant even in that weather.

I stood there on the bus stop in front of our house for maybe twenty minutes, staring at the display that informed me that the next bus would come in 2 minutes, no wait! 6 minutes, no! make it 2 again, no! 5, um, maybe 15? At that point I was already digging for my phone, ready to text myself a taxi, but right at that moment the bus finally came and I hopped in.

In the city I got off the bus and onto a tram. The trams seemed to be in quite a lot of trouble with the snow, but moving anyway. A few stops down though the tram driver announced that actually, that one wasn't continuing to the intended destination, hop off and get on next one. So we did, me and a bunch of other people. There was something wrong with the heater in that one: it was freezing even inside the tram.

Eventually I got to my destination anyway, warmed myself up with a glass of steming hot glögi, had a nice meal with my work pals and at around eleven when the others were heading to a bar in the city center I texted myself a taxi and came home to my warm bed. I must be getting old.

Elämä jakaa joskus aika kummalliset kortit. Vähän niinkuin blackjackia pelaisi, pöytään tulee kortteja, uutta jakoa ei ole, mutta hyvällä tsägällä voit kertoa, otetaanko vielä yksi kortti pakasta vai ei. Joskus voittaa, joskus ei. Joskus panoksena on koko elämä, joskus vähän vähempi. Joskus mehevän voiton jälkeen tulee ankara tappio. Tai kortit, joilla tuntuu ettei voi voittaa, valitsipa lisäkortin tai ei.

Reilu viisi viikkoa sitten minulla oli hyvä alku jackpotille, enkä olisi ollenkaan nostanut siihen jakoon uutta korttia. Mutta elämä päätti puolestani, jakoi ylimääräisen kortin, ja nyt kaikki on ihan pi(i)run pienestä kii, kuten Samuli laulaa. Siitä seuranneen erän viimeistä korttia ei ole jaettu vielä, joten tässä elelen tulevaisuutta ihmetellen ja vähän jännittäen. Yhdessä mieheni kanssa, joka juuri nyt on maapallon toisella puolen. Toivottavasti viimeinen kortti on voittokortti.

Tässä viiden viikon mittaan on tullut muutamakin sivupeli pelattua, ihan aivan pyytämättä. Elämä kun ei kysy, milloin sopisi pelata ja millaisilla panoksilla.

Eräänä iltana jokunen viikko sitten esikoinen oli kavereineen ulkona suojatulla rivitalopiha-alueella, ja kun kotiinlähdön aika koitti, huomasi tytär, että koululaukku oli kadonnut siitä missä se oli ollut vielä aivan hetki sitten. Tyttö kavereineen etsi laukkua joka puolelta, mutta oli jo pimeää, joten etsinnät oli pakko keskeyttää. Hain tytön kotiin ja tein rikosilmoituksen. Seuraavana päivänä tytär soitti aamupäivällä, että laukku oli löytynyt. Liekö joku tehnyt typerän prankin tai etsinyt puhelinta, joka oli tytön taskussa, mutta kaikki tavarat oli tallella. Sillä kertaa pelissä tuli voitto.

Auto-blackjackia on pelattu nyt jo monta erää. Miehen Mersu on nyt muutaman viikon seissyt pihassa ja toimi oikein kauniisti vielä muutama viikko sitten. Muttei toiminut lauantaina, kun yritettiin sitä käynnistää. Tehtiin temppu ja toinen, irrotettiin akkukenkä ja kaikki. Ja lopulta auto suvaitsi käynnistyä. Ajelin sillä lenkin, tankkasin ja toin takaisin pihaan. Siinä on pari pikkuvikaa, jotka kaverin piti käydä korjauttamassa, mutta homma jäi sitten sunnuntaille.

I wish. Sunnuntaina oli vastassa sama juttu. Vaihteisto luulee olevansa peruutusvaihteella, joten ei starttaa. Ihme sähkövika tai mikä lie, ihan tuossa issekseen tullut 😮 Tällä kertaa ei tepsinyt edes akkukonsti, joten auto seisoo yhä pihassa. Voitto talolle. Ja tässä viikolla pari muutakin voittoa talolle. Peli ei tosin vielä ole ohi, mutta jo tässä on alkanut ihmetellä, eikö mikään nyt voisi mennä silleen helposti.

Ehkä mikään sentään. Eilisaamun pikapelistä tuli helppo voitto. Olin lähdössä duuniin, takki oli jo päällä ja kengätkin jalassa, kun avasin oven jollain aavistuksella. Bussihan se sieltä oli jo pysäkkiä lähestymässä. Refleksillä huidoin ja hämmästyin vallan, kun se alkoi hidastaa; tässä vaiheessa matkaa, kolme pysäkkiä päättäriltä, ei kukaan kyllä pois yleensä jää. Nappasin laukkuni eteisestä, olin jo astumassa ovesta ulos, kun muistin avaimet, käännyin vielä nappaamaan ne naulasta ja säntäsin ulos. Ovi kiinni, portaat alas ja pensasaidan raosta bussiin. Se ihan todella odotti ihan minua. Kuski sai isot kiitokset.

Miten se taas menikään se Forrest Gumpin kuolematon elämänfilosofia? Jotain suklaarasiasta. Jos elämä olisi kuin suklaarasia, se olisi aika makeeta. Onhan sitä niitäkin suklaita, jotka ei niin hyvälle maistu, mutta harvemmin sitä kovin pahanmakuista suuhunsa saa. Ehkä suklaan sekaan on työnnetty lantapalloja randomisti, ja joskus suuhunsa saakin sellaisen?

The morning was gray, after one day of sunshine. I packed my tiny trolley and padded down to the tiny breakfast room for a cappucino. Yesterday I had peeked inside just enough to notice the coffee machine advertising cappucino among other special (and regular) coffees, but hadn't tried one since I knew I was going to have some breakfast and presumably coffee at the training place. But today already knew that that coffee was passable at best. So I got a cappucino at the hotel. Should've passed… Yuch.

I took a couple of sips and decided to start walking towards the training location and stop at the Starbuck's I had noticed yesterday en route. Real cappucino! Happy with my hot paper cup in hand I continued to the training location for the second and final day of training, and some news and facebook while having a bite for breakfast, before the wi-fi got all clogged up from everybody trying to connect at the same time.

Once the training day was over, I had some extra time to pass, so I ventured to Victoria Station with my luggage and traipsed around the small stores there, getting a bite to eat and an Autumn Orange Sunset Latte from Ritazza. But still no M&M's from any of the kiosks and grocery stores at the station. I thought about stashing my luggage in a locker and walking down to Buckingham Palace, but I didn't really feel like walking around. And I looked at the schedules of some bus tour at a ticket stand where the ticket guy made my day when he asked: “Looking for a bus tour, young miss?” 😀 but the bus tour would've taken too long.

So I idled at the station some more, watching the live advertisement or whatever it was – “The Comic Strip Presents: Five Go to Rehab”, with four people made to look like characters out of the comic book stand still – and finally I decided to simply take the train to the airport. I'm like that, jittery if I'm on a tight(ish) schedule, unable to relax and consenntrate on doing something while waiting. It's easier to be here and relax while waiting for the flight.

Besides, I now had time to walk around the tax frees without being in any hurry, and I found that bag of M&M's, finally 😀 Oh, I know I can get them from almost any store back home too; they're just usually in bigger bags and a bit cheaper almost everywhere else, including the airports.

***

Here in the airplane I have the full three seats all for myself. So after getting completely tired of trying to read some email and facebook and news that just did not load with this almost-working sky-high internet connection, and too tired to watch a movie I've already seen anyway, I tried to stretch out on the seats and maybe sleep a bit.

But I simply was not able to make myself confortable! Arms and legs started losing blood circulation, my hip and shoulder and elbow and wrists and back and whatnot hurt, and I wanted a blanket and a pillow. I used to be able to sleep in cars and planes and where ever when younger. Despite what the bus tour ticket guy said, I'm getting old.

And damn tired of messing with internet connections. At least the one at home finally works, my man told me today. Yey! I'm almost home ❤